Vammaishistorian popularisoinnista

Kirjoittanut Daniel Blackie

Julkaistu alunperin otsikolla "Doing Public Disability History." In: Public Disability History 1 (2016) 16.
  Käännös julkaistu toimittajien luvalla.

Vammaisuuden historian popularisoinnin tai ns. julkisen vammaishistorian (engl. public disability history) pyrkimyksenä on ennen kaikkea saada ihmiset ajattelemaan vammaisuuden historiaa. Mutta se ei olekaan aivan niin yksinkertaista, eihän? Kuten olen huomannut viimeisten vuosien aikana, vammaishistorian popularisointi on itse asiassa varsin haastavaa.

Ensimmäinen ja kaikkein tärkein huomioon otettava seikka on kysymys siitä, millä tavoin suuri yleisö saavutetaan. Disability and Industrial Society -projektin aikana opin, että tämän tekemiseen on useita keinoja, ja paras strategia on yhdistellä mahdollisimman monia julkaisemisen ja yhteistyön muotoja.

Projektimme public engagement programme sisälsi kiertävän museonäyttelyn, yleisöluentoja, paneelikeskusteluja ja workshopeja, sekä lisäksi säännöllisiä blogipostauksia, tweettejä, podcasteja ja juttuja populaarimediassa. Vaikka nämä kaikki ovat keskenään kovin erilaisia tiedonvälityksen tapoja, ne sisälsivät vaihtelevassa määrin kirjoittamista: muun muassa näyttelytekstejä, luentomuistiinpanoja ja sähköpostivaihtoa toimittajien kanssa. Kirjoittamista, kirjoittamista, kirjoittamista. Vammaisuuden historian tutkijoiden tuleekin jatkuvasti pohtia kirjoittamisen tapoja ja muotoja pyrkiessään suuren yleisön tietoistamiseen.

Disability and Industrial Society -projektin sivusto.
Blogipostaukset olivat tärkeä osa Disability and Industrial Society -projektin työtä.

Kenties kaikkein selkein huomioon otettava asia on tekstin pituus. 140:n merkin tweetti, 150:n sanan näyttelyteksti, tuhannen sanan blogikirjoitus, tunnin luento: kaikissa on rasitteena pituuteen tai aikaan liittyviä rajoitteita, jotka tarkoittavat, että sanat täytyy valita tarkasti. Tiiviiseen ilmaisuun kannustaa myös ihmisten lyhyt huomiojänne.

Oli viesti miten kiinnostava tai tärkeä tahansa, on sillä rajansa, miten kauan voi realistisesti odottaa säilyttävänsä yleisönsä mielenkiinnon. Lyhyt ja ytimekäs viesti on ehdottomasti paras historian yleistajuistamisessa. Kieli on myös tärkeää. On turha esittää vammaishistoriaa termein, joita kukaan muu kuin asiantuntija ei ymmärrä. Selkeä, ilman turhaa jargonia oleva kieli on välttämätöntä silloin, kun haluaa saavuttaa mahdollisimman laajan yleisön.

Ihmisten huomion saaminen on toinen haaste. Siinä kuvat ja esineet voivat olla avuksi. Vierailin museonäyttelyssämme muutaman kerran sen avauduttua National Waterfront Museumissa Walesissa. Kilpailimme ihmisten huomiosta usean tahon kanssa, sillä näyttelymme oli vain yksi osa museon laajaa tarjontaa. Joka kerta kun kävin paikalla, huomasin joidenkin vierailijoiden alkavan kiirehtiä ”meidän alueemme” ohi, moni luultavasti matkallaan nauttimaan museon muusta tarjonnasta. Monet kuitenkin pysähtyivät nopeasti reitiltään, kun jokin näyttelymme kuva tai esine kiinnitti heidän huomionsa. Suurin osa jäikin paikalle hetkeksi ja alkoi tutkia näyttelyn muita kohteita, toisinaan pitkänkin aikaa.

‘Falling in of a Mine’ (1869)
Yksi Disability and Industrial Society -projektin museonäyttelyn kuvista.

Näkökulmat ja tarinat, joita päätämme korostaa, voivat myös toimia ”koukkuina”, jotka houkuttelevat suurta yleisöä pysähtymään ja ajattelemaan vammaisuuden historiaa. Dramaattiset historialliset vaiheet tai tapahtumat voivat olla tässä mielessä erityisen hyödyllisiä.

Tehdessämme tutkimusta Disability and Industrial Society -projektissa löysimme esimerkiksi tarinan kahdesta eteläwalesilaisesta kaivostyöläisveljeksestä nimeltään Davy ja Griffith Ellis. Griffithillä oli liikuntavamma ja hän käytti puujalkaa. Joulukuussa 1865 molemmat veljet olivat työskentelemässä maan alla Gethin Collieryssa, kun sattui kauhea räjähdys. Peläten tukehtuvansa tästä seuranneisiin tappaviin kaasuihin he yrittivät päästä ulos kaivoksesta niin pian kuin mahdollista. Vammansa takia Griffithillä oli kuitenkin vaikeuksia pysyä veljensä perässä ja hän jäi jälkeen. Koska Griffith oli huolissaan, ettei selviäisi maanpinnalle ajoissa, hän huusi apua, ja hänen lojaali veljensä kääntyi takaisin auttaakseen häntä. Se oli kohtalokas päätös, sillä molemmat miehet menehtyivät myrkyllisiin kaasuihin, joita olivat niin kovasti yrittäneet paeta.

Tämänkaltaisissa historiallisissa tapahtumissa on selkeä human interest -elementti, joka vetoaa sekä journalisteihin että suureen yleisöön. Niiden korostaminen yleisön osallistamiseen tähtäävissä tapahtumissa voi auttaa tekemään vammaisuuden historiasta kiinnostavaa akateemisen maailman ulkopuoliselle yleisölle edistäen näin alan laajempia tavoitteita. Kukapa ei pitäisi hyvästä tarinasta? Hyvillä tarinoilla (jopa niillä, joissa on surullinen loppu) on voima viihdyttää ja säilyttää ihmisten mielenkiinto, mutta parhaat tekevät paljon enemmänkin, erityisesti historian popularisoinnin kontekstissa.

Draama, jännitys ja tragedia, joka sisältyy Ellisin veljesten taisteluun päästäkseen turvaan on vangitsevaa, mutta se herättää myös uteliaisuuden ja lukuisia vammaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Miten esimerkiksi miehet, joilla oli selkeä vamma kuten Griffithillä, pystyivät työskentelemään fyysisesti niin vaativissa ja vaarallisissa töissä kuten 1800-luvun hiilikaivoksella? Nostamalla esiin tämän kysymyksen Griffith Ellisin tapaus horjuttaa vallalla olevia ajatuksia vammaisten ihmisten kyvystä työntekoon. Tämä on nimenomaan niitä asioita, joita vammaishistorian on tarkoitus tehdä: haastaa vallitsevia vammaisuuteen liittyviä stereotypioita ja saada ihmiset pohtimaan ja kyseenalaistamaan omia asenteitaan.

Tämä lähtökohta ei kuitenkaan ole vailla vaaran paikkoja. Dramaattisten, jännittävien, traagisten, inspiroivien tai häiritsevien ”koukkujen” käyttäminen yleisön mielenkiinnon saamiseksi sisältää myös riskin, että nimenomaan vahvistetaan joitakin niistä stereotypioista, joita julkinen vammaishistoria pyrkii haastamaan. Esimerkiksi Griffith Ellisin tarina voisi ilman kunnollista taustoitusta muodostua jälleen yhdeksi kertomukseksi sanakarillisesta vaikeuksien voittamisesta, mikä ruokkii vammaisaktivistien ja tutkijoiden kritisoimaa, vahingollista supercrip-stereotypiaa. Toisaalta taas keskittyminen hänen kuolemaansa saattaisi vain vahvistaa virheellistä käsitystä siitä, että vammaiset ihmiset ovat historiassa olleet tuskin muuta kuin passiivisia uhreja.

Loppujen lopuksi emme tietenkään voi kontrolloida tai päättää etukäteen tulkintoja, joita ihmiset tekevät kohdatessaan vammaisuuden historiaa. Voimme ehdottaa viitekehystä, joka auttaa järkeistämään ja ymmärtämään esittämiämme kuvia, tarinoita ja esineitä, mutta emme voi pakottaa ihmisiä omaksumaan sitä. Parhaimmillaan julkinen vammaishistoria kannustaa ihmisiä hankkimaan lisää tietoa tästä yhä varsin piilotetusta historian osa-alueesta ystäviensä ja perheidensä kanssa, ja antaa heille ideoita siitä, mistä ja miten sitä voisi alkaa etsiä.