Kuoltiinko keskiajalla nelikymppisenä?

Reima Välimäki, Turun yliopisto

Keskiajantutkijat saattavat kommentoida toisilleen hirtehisesti, että jos elettäisiin keskiajalla, niin tässähän oltaisiin jo haudassa. Mutta kuoliko suurin osa väestöstä todella ennen kuin ehti meidän määritelmämme mukaan keski-ikään? Vaikka lapsikuolleisuus oli suurta, ja sairaudet uhkasivat myös terveitä työikäisiä, ei elämä päättynyt niin varhain kuin usein on ajateltu. Viime vuoden lopussa ilmestyi Journal of Anthropological Archaeologyssa artikkeli anglosaksisen Englannin asukkaiden elinikää käsittelevä artikkeli, joka päivittää käsityksiämme. Myös Yle kiinnostui artikkelista ja julkaisi sen pohjalta 7.1. tiedejutun, joka tosin sisältää harmillisia virheitä.

Christine Caven ja Marc Oxenhamin artikkeli korottaa arviota kolmen pakanallisen anglosaksihautausmaan vainajien iästä. Aikuisena haudattujen keskimääräinen kuolinikä oli heidän mukaansa naisilla 46.3 ja miehillä 43.1 vuotta, kun aiemmat tutkimukset ovat arvioineet keski-iäksi selvästi alle neljäkymmentä vuotta.

Ero selittyy ennen kaikkea tarkemmalla analyysillä. Kirjoittajien käyttämä hampaiden kulumiseen perustuva ajoitusmenetelmä mahdollistaa keski-ikäisten ja vanhojen henkilöiden luokittelun useisiin ikäryhmiin, kun aiemmin kaikki yli 45-vuotiaat on luokiteltu samaan kategoriaan. Kuten tutkijat huomauttavat, näin laveaan ikäryhmään kuuluu niin täysissä hengen- ja ruumiinvoimissa olleita henkilöitä kuin hauraita vanhuksia.

Vaikkei tyypillinen kuolinikä ollut 70 vuoden paikkeilla, kuten Yle virheellisesti uutisoi, eli varhaiskeskiaikaisissa yhteisöissä selvästi iäkkäitä henkilöitä. Cave ja Oxenhamin analysoimista 174 vainajasta 25 oli kuollessaan yli 65-vuotiaita, yhdeksän yli 75. ikävuoden. Vaikka korkean iän saavuttaminen oli huomattavasti harvinaisempaa kuin nykyisin, ei se ollut myöskään täysin poikkeuksellista. Kuten nykyisin, naiset olivat miehiä pitkäikäisempiä. Suhtautuminen vanhuksiin vaihteli: vanhat miehet näyttäisivät olleen yhteisön arvostettuja jäseniä, mutta osa vanhoista naisista oli haudattu poikkeuksellisin, yhteisön hylkiöille kuuluvin menoin.

Ihmisen kymmenen ikää. Puupiirros 1482.
Kuva: Wikimedia Commons

Artikkeli vahvisti käsityksiäni keskiajan eliniästä. Vaikka en ole tehnyt aiheesta tutkimusta, olen pohtinut kysymystä lukiessani myöhäiskeskiajan aineistoja eli 1300-luvun lopun kerettiläisyyden inkvisition pöytäkirjoja. Kun aikoinaan aloin tutustua aineistoon, yllätyin, kuinka runsaasti suhteellisen vanhoja ihmisiä esiintyi oikeudenkäynneissä.

Niinpä tein tätä blogia varten leikkimielisen ja alustavan laskelman pohjoissaksalaisessa Stettinissä (nyk. Szczecin Puolassa) 1392–1394 pidettyjen valdesilaisten harhaoppisten kuulusteluista säilyneen 195 pöytäkirjan pohjalta. Osassa mainitaan henkilöiden ikä, osasta sen voi suurin piirtein päätellä muista tiedoista, mutta noin 20 % pöytäkirjoista (41 kpl) oli sellaisia, joita oli mahdotonta luokitella. Jäljelle jäi 154 kuulusteltua, joista kuulusteltavan ikä on mahdollista suhteellisen luotettavasti määrittää.

Käytin samoja ikäkategorioita kuin Cave ja Oxenham. Ei ollut mitenkään yllättättävää, että suurin osa kuulustelluista (73 %) kuului ikäryhmiin 18–29 (38%) ja 30–44 (35 %). Vain kymmenen kuulusteltavaa (6,5%) oli alle 18-vuotiaita. Ikäryhmään 45–54 kuului 17 (11%), 55–64-vuotiaisiin 9 (5,8%) ja 65–74 -vuotiaita oli kolme. Ehkä yllättävintä oli, että yli 75-vuotiaita kuulusteltiin kolme, joista vanhin, Mette Doeryngische, oli yli 90-vuotias.

Täytyy myös ottaa huomioon, että nämä kuulusteltavat eivät voineet olla kuolinvuoteellaan makaavia raihnaita vanhuksia. Inkvisiittorit kuulustelivat joskus epäiltyjä myös sairasvuoteelta, mutta näissä oikeudenkäynneissä kaikki, myös yli 90-vuotias leskirouva Mette, saapuivat Stettinin kaupunkiin ympäröivän maaseudun kylistä useamman kymmenen kilometrin päästä. Pöytäkirjoissa mainittu ikä ei myöskään ole henkilöiden koko elinikä: inkvisiittorin eteen joutuminen tarkoitti kuolemantuomiota vain harvoin, eikä ketään tiettävästi tuomittu roviolle Stettinissä.

Mitä tästä voi päätellä? Ensinnäkin sen, että vaikka keskimääräinen elinikä oli huomattavasti matalampi, ei vanhaksi eläminen ollut täysin poikkeuksellista. Jopa 1300-luvun saksalaisella maaseudulla, maanviljelijöiden ja maatyöläisten joukossa oli varsin varttuneita henkilöitä. Pitää muistaa, että kyseessä oli kaikin puolin ankara ajanjakso: ilmasto kylmeni, katovuodet ja nälänhädät vaivasivat ja mustan surman jälkeen ruttoepidemiat rasittivat toistuvasti Euroopan väestöä.

Toisekseen kuulustelut kertovat sen, etteivät iäkkäät olleet automaattisesti heikkokuntoisia ja vajaavaltaisia. Vain yli yhdeksänkymppisen Metten kohdalla notaari on kirjoittanut pöytäkirjaan lisämaininnan: adhuc tamen compos racionis, ”järki on vielä tallella”. Muita senioreita kohdellaan kuten muitakin kuulusteltavia, ja he vaikuttavat kaikin puolin toimeliailta. Vain lähemmäs sataa vuotta ehtinyt oli selvästi poikkeustapaus, joka huomioitiin oikeuden pöytäkirjassa. Kerettiläisyyden inkvisiittori – toisin kuin kanonisaatioprosesseissa – ei kuitenkaan ollut kiinnostunut henkilöiden ruumiillisista vaivoista. Mette Doeryngischen järjen taso kirjattiin ylös sen vuoksi, että täysin vanhuudenhöperöä muoria ei olisi kannattanut kuulustella kerettiläisyyden kaltaisesta rikoksesta, ja jopa keskiajan kanonisen oikeuden mukaan hänen tuomitsemisensa olisi ollut kyseenalaista.

Yli viidennes kuulusteltavista oli siis yli 45-vuotiaita, osa hyvinkin iäkkäitä. Se tarkoitti, että keskiajan yhteisöissä oli myös vanhuksia, ja aikuisikään selvinnyt saattoi hyvin elää kuudennelle tai seitsemännelle vuosikymmenelle, jopa vanhemmaksi. Toki elinikä keskimäärin oli paljon nykyistä lyhyempi, Stettinissä kuulusteltujen aikuisten vanhemmat olivat hyvin harvoin elossa.

Miten vanhuuteen ja sen vaivoihin sitten suhtauduttiin? Marko Lamberg on kirjoittanut artikkelissaan ”Ruumiin ehtyvät voimat” (Hyvä elämä keskiajalla, toim. K. Kanerva & M. Lamberg, SKS 2014), että ikä yhtäältä toi kunnioitusta, mutta vanhuuden raihnaisuus oli toisaalta pelättyä ja kammoksuttua. Myös keskiajalla vanhuksia saatettiin hylätä ja unohtaa, ja Caven ja Oxenhamin löydöt huolimattomasti haudatuista vanhoista naisista anglosaksihautausmailla kertovat siitä, että syrjintä kohdistui erityisesti naisiin.

Korkea ikä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoittanut toimintakyvyttömyyttä. Selvää on, että jos ihminen eli keskiaikaisessa maalaisyhteisössä kuuden tai seitsemän vuosikymmenen ikään, hän kärsi erilaisista kivuista ja kulumista. Stettinin kuulustelujen seniorit antavat kuitenkin vaikutelman pikemminkin rautaisista ja sitkeistä kuin heikoista vanhuksista: Mette Doeryngische oli yksi harvoista, joka kuulusteluissa selvästi väitti vastaan inkvisiittorille. Ehkä he, jotka keskiajan oloissa selvisivät kunnioitettavaan ikään, olivat niin hengeltään kuin ruumiiltaan kovaa tekoa.

Vammaisuuden sanasto uuden ajan alun Ruotsissa ja Suomessa

Kirjoittanut Riikka Miettinen

Ruumiillisten ja mielen toimintaan liittyvien ”vammojen” ja vammaisuuden käsitteistö oli hyvin monipuolista ja värikästä entisaikojen Ruotsissa ja Suomessa. Eritoten aistivammojen sanasto on vanhaa perua – sokeina, kuuroina ja mykkinä kuvattuja ihmisiä esiintyy jo keskiajalta säilyneissä asiakirjoissa. Myös vanhimmat ruotsi–suomi -sanakirjat sisältävät vakiintuneita käsitteitä aistivammaisista (esim. blindsokia; enögdsilmäpuoli; döfcuuro; dummemyckä). Sen sijaan muuta ruumiiseen ja mieleen liittyvää erilaisuutta sanallistettiin käsittein, joita ei tavallisimmin voida samaistaa nykyisiin lääketieteellisiin termeihin.

1600- ja 1700-luvulla käytössä ollut liikanimistö on valitettavasti säilynyt pääosin ruotsinkielisenä, koska asiakirjat koottiin pääosin ajan virkakielellä. Lähinnä vain muutamat säilyneet sanakirjat ja harvinaiset suorat lainaukset todistajanlausunnoista käräjäpöytäkirjoissa sisältävät suomenkielistä sanastoa.

Sanakirja vuodelta 1668

Eri tavoin mielen toiminnaltaan poikkeaviksi katsottuja kuvataan varsin usein esimerkiksi ruotsinkielisellä sanalla fånig tai fåne, jonka Erik Schroderus suomensi vuonna 1637 ilmestyneessä sanakirjassaan tyhmäksi. Daniel Juslenius puolestaan tulkitsi vuonna 1745 ilmestyneessä sanakirjassaan vastinepareiksi silloisesta suomen kielestä sanoja hocari, pöllö, tolwana ja wauhco. Christfrid Gananderin vuonna 1787 valmistuneen sanakirjan mukaan heistä käytettiin myös adjektiivia höpsä. Asiakirjoissa tällä ruotsinkielisellä lisänimellä mainittuja luonnehditaan muun muassa lapsen tasolle jääneiksi tai mieleltään heikoiksi, yksinkertaisiksi tai oppimis- tai puhevaikeuksia omaaviksi. Fånig saattoi esimerkiksi lukea takaperin tai puhua takellellen. Sanalla viitataan hyvin erilaisiin mielen, ilmaisun ja päättelyn toimintaan liittyviin tiloihin. Joissakin tapauksissa fånig johdannaisineen on käytössä henkilöistä, jotka ovat kuvausten perusteella tulkittavissa kehitysvammaisiksi. Mutta samaa sanaa käytettiin viitatessa myös epämääräisillä tavoilla mieleltään heikkoina tai mielisairaina pidettyihin.

”Vammaisuuden” tai fyysisen tai mielen poikkeavuuden sanastoa on näkyvillä myös esimerkiksi ajan lääketieteellisissä teksteissä ja terveydenhoitoon liittyvissä oppaissa, lainsäädännössä, veronkeruuseen ja köyhäinhoitoon liittyvissä asiakirjoissa, hautausluetteloissa sekä oikeuspöytäkirjoissa. Jälkimmäisissä henkilön poikkeavuus tuodaan esille tunnistamisen välineenä sekä eritoten, mikäli sillä oli jotakin oleellista merkitystä viranomaisasiakirjan tarkoituksen kannalta. Esimerkiksi veronmaksukyvyttömyyteen ja verovapauteen sekä köyhäinapuun liittyvissä listoissa oli tarkoituksenmukaista mainita kunkin kohdalla jokin syy ja oikeutus, joka selitti avun tarpeen.

Ajan ruotsinkielinen sanasto sekä hajanaisesti tallennetut suomenkielisetkin käsitteet sisältävät nykylukijan näkökulmasta varsin halventavia vivahteita. Esimerkiksi asiakirjoissa toistuvat luonnehdinnat ja lisänimet kuten krympling, eli rajaricko tai ramba, ja ofärdig, suoraan käännettynä ei-valmis, ruumiiltaan ”viallinen”, korostavat puutteellisuuksia ja rikkinäisyyttä. Ruumiilliseen kyvyttömyyteen ja vammaisuuteen viitannut vanför sekä mielisairaista käytetyt vanvettig ja vansinnig johdannaisineen merkitsevät ruumiin tai mielen puutetta (etuliite van-). Eri tavoin mieleltään poikkeavista käytetyt tok(ot), gal(en) sekä idiot, ja niiden suomenkieliset vastineet, kuten houkka, hullu, houru ja houna ovat niinikään ainakin nykykielessä merkityssisällöiltään negatiivisia ja latautuneita.

Afwita variaatioineen oli yksi yleisimmistä mielisairaisiin liitetyistä käsitteistä ja tarkoitti ursinnigin ja wetlösin tapaan järjetöntä, mielen ja järjen puuttumista. Myös ajan lainsuomennoksissa esiintyvillä sanoilla mieletöin, willi, houru ja mielipuoli tarkoitettiin vakavista mielisairauksista kärsiviä ihmisiä. Mielenhäiriöihin viitattiin myös puhumalla päänheikkouksista (hufwudswaghet). Vaikka mielen poikkeavuuteen liittyvää sanastoa käytettiin sekalaisesti, sanoilla oli tilan vakavuusasteeseen ja oireisiin liittyviä sisältöeroja. Esimerkiksi hufwudswag, heickopää tai heickomielinen oli huomattavasti lievemmällä ja vähemmän uhkaavalla tavalla mielisairas kuin galen, houru tai willi.

Mieleltään poikkeavaksi katsottu saattoi myös kärsiä jostakin tietystä mielisairaudesta. Swårmodig tai melancholisk kärsi raskasmielisyydestä, ja ”raivoavaksi” (rasande, suom. willi) kuvatut potivat raivona tai maniana tunnettua sairautta. Raskasmielisen tai raivoavan tila saattoi johtua sairaudesta, ruumiinnesteiden epätasapainosta, tai olla tunteiden aiheuttama heilahdus ja mieliala. ”Vanhuudenheikkous” (ålderdomsswaghet) saattoi viitata niin ruumiin kuin mielenkin vaivoihin iäkkäiden ihmisten kohdalla. Dum(b) viittasi yleisimmin henkilön mykkyyteen, mutta läheinen dum(m) oli käytössä myös oppimis- ja älyllisiltä lahjoiltaan heikkoina tai mielisairaina pidettyjä henkilöitä kuvatessa. Myös yksinkertainen (enfaldig) oli monimerkityksinen adjektiivi, jolla saatettiin viitata niin mielen, järjen ja päättelykyvyn heikkouksiin kuin vaikkapa nuoruuden vaiheen kehittymättömyyteen tai jopa hyveelliseen ja kristilliseen elämäntapaan.

Mielen poikkeavuuksiin viittaavien käsitteiden tapaan myös fyysisen vammaisuuden sanasto on hyvin epämääräistä – samoilla sanoilla viitataan hyvin erilaisiin tiloihin. Esimerkiksi henkilö, joka oli lam tai förlammadt saattoi olla vain joltakin raajaltaan vammautunut tai jonkin sairauden, onnettomuuden tai vanhuuden takia kokonaan halvaantunut ja liikuntakyvytön. Jusleniuksen sanakirjan perusteella raajoiltaan vammaisista käytettiin suomen kielessä nimityksiä riwinoma, rammio, raajaricko ja lama.

Erilaisiin ruumiillisiin vammoihin ja vammautuneisuuden muotoihin viitattiin myös sanoilla halt eli onduwa, krookfoot eli wääräjalca, bräcklig, ”raihnainen” ja blesserade, ”haavoittunut”. Vanför ja wanlytte olivat vakavasti vammaisista käytettyjä kattokäsitteitä; monentyyppiset vammat, niin puuttuva tai halvautunut raaja kuin näkyvä epämuodostuma tai kasvainkin saattoivat tuoda henkilölle tämän lisämääreen, mikäli vamma rajoitti merkittävästi tämän fyysistä liikkumista ja toimintakykyä.

Lukuisissa ajan sanakirjoissa mainitulla suomenkielisellä käsitteellä linducodonmies (dwärg, latin. pumilio, nanus) puolestaan viitattiin paitsi myyttisessä lintukodossa asuviin kääpiöihin myös lyhytkasvuisiin henkilöihin. Vanhoista vammaisuuteen ja sairauteen liittyvistä suomenkielisistä sanoista vain harva, lähinnä aistivammoihin liittyvät termit, ovat säilyneet käytössä nykypäiviin.

Hieronymus Bosch (tai Pieter Brueghel vanhempi): Rampoja ja kerjäläisiä
Bibliothèque Royale Albert I, Bryssel
Kuva: Wikimedia Commons

Vanhimmat sanakirjat tai muut aikalaisasiakirjat eivät sisällä merkitykseltään nykyisenkaltaista vammaisen tai vammaisuuden käsitettä vastaavia sanoja. Esimerkiksi Gananderin vuonna 1787 valmistuneessa sanakirjassa adjektiivi wammollinen tarkoitti raihnaista ja heikkovointista (bräcklig, krasslig) ja wamma haavaa (sår, skada) tai vikaa (fel). ”Vammaisuus” ja mielen toimintaan vaikuttavat ”pääsairaudet” olivat osa sairauden laajaa kategoriaa. Niin tartuntataudit, vammat ja vammaisuuden muodot kuin mieli- ja muut sairaudetkin olivat ”vikoja” (fel), jotka tekivät ihmisestä sairaan eli tuottivat sairaan ruumiin (Kiwulloinen eli sairas rumis, latin. Corpus morbidum, ruots. Förlemmat Krop, Anonym. 1668/1644).

Toisaalta on mahdollista, että joitakin ruumiin poikkeamia saatettiin pitää sairaan kehon merkkien sijaan pelkästään ihmiskehon variaatioina. Esimerkiksi tuntemattoman tekijän vuonna 1644 ilmestyneessä sanakirjassa erilaisia käsitteitä, kuten onduwa, wääräjalca, raajaricko, sokia, silmäpuoli ja myckä, on listattu ihmisruumiin eri tiloihin liittyviä sanoja kokoavaan osioon (De variis corporis humanu afectionubus seu habitudinibus) sairauksia käsittelevän osion sijaan. Samassa kokonaisuudessa mainitaan mm. niin isonenä, pienisilmä, paxuposki, rippahuuli, cuusi sorminen kuin Keskiwarsinen ihminen (Homo justae, seu mediocris staturae).

Edellä mainittujen kaltaiset lähteet ja kirjat ovat vanhempiin aikoihin keskittyville kielitieteilijöille aarreaitta. Samalla ne antavat vammaisuuden ja mielisairauden historiasta kiinnostuneille näköalaa siihen, kuinka kulttuurisidonnaista ruumiin ja mielen erilaisuuksien tai variaatioiden käsittäminen ja käsitteellistäminen on. Sairauksiin ja vammaisuuteen liittyvät kielelliset ilmaisut ja luokittelutavat kertovat nykyisestä, lääketieteellistyneestä ajattelusta poikkeavista käsityksistä uuden ajan alun maailmassa.

 

Sanakirjoja ja tietoa vanhempien aikojen sanastosta:

Anonym. 1668 (1644): Variarum rerum vocabula Latina, cum Svetica et Finnonica Interpratione. Vuoden 1688 painos. Holmiae.

Florinus, Henrik 1678 (1683): Nomenclatura Rerum brevissima Latino-Sveco-Finnonica. Vuoden 1683 painos. Åbo.

Ganander, Christfrid 1787 (1997): Nytt Finskt Lexicon. Alkuperäispainoksesta ja sen näköispainoksesta toimittanut Liisa Nuutinen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura/Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.

Juslenius, Daniel 1745 (1968): Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Näköispainos H. G. Porthanille kuuluneesta sanakirjasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Schroderus, Ericus 1637 (1941): Lexicon latino-scondicum 1637. Uppsala: Längsmanska kulturfonden.

Vilkuna, Kustaa H.J. 2010: Puolinaiset ja mielettömät. Teoksessa Katse menneisyyden ihmiseen. Valta ja aineettomat elinolot 1500–1850. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.