Sakari Häkkinen: Vaiennettu. Hiljainen ääni uskon ytimestä

Vammaisuuden teologia -seminaari 17.4.2018

Hiippakuntadekaani, teologian tohtori Sakari Häkkinen pohti puheenvuorossaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vammaistyön teologiaa.

Vanhassa testamentissa vammaisuuden kannalta kiinnostavia kohtia löytyy muun muassa Kolmannen Mooseksen kirjan luvun 21 luettelosta Jumalan palvelijoiksi kelpaamattomista ihmisistä, tunnetusta kertomuksesta Jaakobin painista Jumalan kanssa, Samuelin kirjassa esiintyvästä kuningas Saulin vammaisesta pojasta Mefibosetista sekä Jobin tarina.

Nykyäänkin yleisesti käytössä oleva virsi 626 edustaa tätä ei-vammaisuuden ihannetta. Siinä lauletaan taivaasta, jossa ei ole lainkaan vammaisia. Onko taivaskin vain ei-vammaisia varten? Virressä 613 vammaisuus mainitaan yhtenä tyypillisenä kristityn ominaisuutena, mutta osana selkeästi kielteisten asioiden listaa. Tämä on omiaan vahvistamaan käsitystä siitä, että vammaisuus olisi synnin seuraus.

Raamatun tekstit on ymmärrettävä kontekstissaan, suhteensa kirjoittajiinsa ja syntyhetkeensä. Luomiskertomuksessa ei ole olennaista se, millaisiksi Jumala teki maailman ja ihmisen. Olennaista on, että seitsemäntenä päivänä, kuin loppuhuipentumana hän lepäsi. Sillä tavalla hän alleviivasi, että elämä on arvokasta sinänsä, oli se millaista tahansa.

Parantamiskertomuksissa Jeesus kohtaa vammaisen omana itsenään, puhuu suoraan hänelle. Hän näkee parannettavansa ensisijaisesti ihmisenä, joka pelastuu uskonsa ansiosta. Jeesuksen parantamistyössä on olennaista se, että parannettu ihminen pääsee osaksi yhteisöä. Jeesuksen esimerkin pohjalta voi vetää johtopäätöksen, että vammaistyön tavoitteena pitää aina olla ihmisen kohtaaminen ihmisenä. Kaikki ihmiset, myös vammaiset, tarvitsevat uskoa, toivoa ja rakkautta pelastuakseen. Jokaisella ihmisellä on oltava mahdollisuus yhteisön jäsenyyteen.

Sakari Häkkisen puheenvuoro

 

Aino Kemilä: Erityinen lähimmäinen

Vammaisuuden teologia -seminaari 17.4.2018

Erityislastentarhanopettaja Aino Kemilä pohti esityksessään erityisyyttä ja lähimmäisyyttä.

Erityinen on määre, jolla ihminen voidaan ylentää, alentaa tai jopa erottaa. Hänet voidaan asettaa erityisasemaan. Esimerkiksi termi erityisasiantuntija kertoo, että ihmisellä on enemmän asiantuntemusta kuin niillä, joiden titteli on pelkkä asiantuntija. Toisaalta sanassa erityisoppilas on kielteinen sävy.

Kemilä työskentelee monella tavalla erityisten ihmisten kanssa. Lastentarhanopettajan työn lisäksi hän vetää monenlaisia ryhmiä ja kursseja. Kokemustensa pohjalta Kemilä ihmetteli, miksi ihmisiä pitää jakaa erityisiin. Miksi meidän täytyy vielä vuonna 2018 miettiä, miten erityisiksi kutsutut ihmiset pitäisi kohdata?

Lopulta on Kemilän mukaan vaikea sanoa, kuka todella on vammainen ja kuka ei. Jossain määrin kaikki ovat. Ihmisyydessä on loppujen lopuksi kysymys asioista, jotka ovat yhtä aikaa pieniä ja suuria. Kemilä havainnollisti tätä kertomalla vetämänsä ryhmän jäsenen määritelmästä: ”Mitä on ihminen: rukkaset ja pipo?”

ERITYINEN LÄHIMMÄINEN DIAT

Jenni Kuuliala ja Reima Välimäki: Synti, siunaus ja ihmeet. Vammaisuuden teologiaa keskiajalla ja uuden ajan alussa

Vammaisuuden teologia -seminaari 17.4.2018

Vammaisuuden vaiettu historia -hankkeen tutkijat Jenni Kuuliala ja Reima Välimäki kertoivat esityksessään keskiajan ja uuden ajan alun uskonnollisista selityksistä vammaisuudesta.

Melko yleisesti luullaan, että keskiajalla ja uuden ajan alussa olisi oletettu vammaisuuden johtuneen aina ihmisen itsensä tai hänen vanhempiensa synneistä. Tämä on yksipuolinen käsitys: synti oli vain yksi tuon ajan selityksistä vammaisuudelle. Tosiasiassa selitykset ja niiden tulkinnat vaihtelivat. Synti saattoi olla selitys joillekin vammoille, mutta se ei ollut selitys kaikille vammoille.

Parantamisihmeet olivat suosittuja keskiajalla ja uuden ajan alussa. Kaikkia parantamisihmeitä ei kirjattu, joten meidän päiviimme on säilynyt vain merkittävimpinä pidetyt parantamisihmeet. Säilyneistä teksteistä ilmenee, että parantuneiden joukossa oli monia eri tavoin vammaisia ihmisiä – vain kehitysvammaiset puuttuivat.

Ripittäytyminen oli jokaisen kristityn velvollisuus keskiajan katolisuudessa. Rippi-isien ohjeissa neuvottiin pappeja myös niiden varalta, jotka eivät syystä tai toisesta pystyneet tunnustamaan syntejään puhumalla. Erityisen tärkeää rippi oli kuolinvuoteella.

Pappien piti olla ruumiiltaan täydellisiä, mutta aikuisena lievästi vammautunut pappi saattoi pitää jo alkaneen papinuransa, jos arvioitiin, että vamma ei estänyt papille kuuluvien toimenpiteiden suorittamista.

Kuulialan ja Välimäen esitys

Hannele Juutinen: Sinä katsoit meitä niin kauniisti

Vammaisuuden teologia -seminaari 17.4.2018

Tamperelaisen Messukylän seurakunnan seurakunnan pappi Hannele Juutinen kertoi kokemuksistaan kirkon työssä. Juutinen on toiminut pappina yhdeksän vuotta. Moneen vuoteen mahtuu monenlaisia kokemuksia.

Juutinen pohti, kuinka paljon sokeudesta täytyy puhua. Jokaisella on oikeus valita itse kuinka paljon kertoo itsestään, mukaan lukien sokeudestaan.

Näkövamma, samalla kun se on vahvasti osa identiteettiäni, ihmisenä ja pappinakin ja siten hyvin henkilökohtainen asia, ei kuitenkaan yleensä jää yksityisasiaksi. Ajattelen, että minun tehtäväni on pyrkiä tekemään näkövammaisen kohtaaminen ihmisille mahdollisimman helpoksi. Menen vastaan, kuulen ennakkoluuloisimmatkin kysymykset ja minuun kohdistuvat määrittelyt. Toisaalta, en kuitenkaan pahoittele sokeuttani, se ei ole asia, jonka minussa pitäisi muuttua tai korjaantua, tai jonka voisi unohtaa, piilottaa tai selittää olemattomaksi. Sokeus kuuluu pakettiin.

Käytännössä pappina toimiminen vaatii paljon ajattelemista: Juutisen on mietittävä, miten hän toimii tässä näkeville suunnitellussa maailmassa. Kohtaamiset seurakuntalaisten kanssa ovat tuoneet Juutiselle uusia näkökulmia sokeuteen. Toisaalta arjessa on niin paljon rutiineja, että vammaisuutta ei tarvitse ajatella, vaan se häviää taustalle.

Lue Juutisen koko puheenvuoro (Word-muodossa):

Hannele Juutisen puheenvuoro

Antti Björklund: Vaivaisia vai uskon välikappaleita?

Vammaisuuden teologia -seminaari 17.4.2018

 

Teologian maisteri Antti Björklund on tutkinut pro gradu -työssään neljän 1800-luvun postillan vammaiskäsityksiä. Postilla tarkoittaa saarnakirjaa. Björklund kertoi tutkimuksestaan Vammaisuuden teologia -seminaarissa.

Björklund tarkasteli tutkimuksessaan postillojen kirjoittajien vammaiskäsityksiä sekä vertaili niitä keskenään ja  ajan yleisen vammaiskäsityksen kanssa.

Vammaisuus esiintyy postilloissa kahdella tavalla: konkreettisena asiana ja vertauskuvana. Jälkimmäinen käsittelytapa oli yleisempi. Konkreettista vammaisuutta pidettiin postilloissa ikävänä asiana, kuten 18o0-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa muutenkin.

Vammaisuuden teologia esitelmä

Linkki Antti Björklundin pro gradu -työhön

Arkkipiispa Kari Mäkinen

Vammaisuuden teologia -seminaari Helsingissä 17.4.2018

 

Arkkipiispa Kari Mäkinen avasi Vammaisuuden teologia -seminaarin voimakkaalla puheenvuorolla, jonka pohjana oli toimi saksalaisen taiteilija Matias Klemmin teos Beate im Spiegel. Arkkipiispa tarkasteli teosta etsien siitä näkökulmia vammaisuuden teologiaan.

Teoksessa Beate katsoo peiliin pyörätuolistaan käsin. Pyörätuoli on selin katsojaan, Beate näkyy vain peilin kautta. Pyörätuolia ei ole piilotettu, mutta piilottaako pyörätuoli ihmisen?

Mäkinen tarkasteli vammaisuutta haurauden, rikkinäisyyden ja tarvitsevuuden kautta. Ne eivät ole pelkästään vammaisten ominaisuuksia, vaan kaikkien ihmisten. Yhteenvetonaan Mäkinen totesi, että näiden ominaisuuksien lisäksi kaikkia ihmisiä yhdistää toive siitä, että heidät nähtäisiin nimenomaan ihmisenä. Säälin läpi se voi olla mahdotonta.

Lue tiivistelmä Kari Mäkisen puheenvuoro Kirkko ja kaupunki -lehden sivuilta.

 

Mellan teckenspråket och svenskan – Representationen av finlandssvenska döva i media under andra hälften av 1900-talet

Hanna Lindberg
Åbo Akademi

Hanna Lindgren on tutkinut, miten lehdistössä kirjoitettiin suomenruotsalaisista kuuroista 1900-luvun puolivälin jälkeen. Tarkastelujakson alussa lehtikirjoituksissa korostui oikeus ruotsin kieleen ja kuntoutukseen. 1980-luvulta alkaen lehdissä nousi vahvasti esiin kuurojen oma näkemys. Heille olennaista ei ollut suomen ja ruotsin kielen välinen suhde, vaan oikeus viittomakieleen.

*

Bland de döva existerar ingen språkfråga […]. För dem är ödesgemenskapen viktigare.

Så här skrev Dövas förbund i Hufvudstadsbladet den 12 maj 1957 i ett svar på en insändare om svenskans försvagade ställning inom förbundet. Den tidigare insändarskribenten var upprörd över att tidskrifterna Kuurojen lehti och Tidskrift för döva hade sammanslagits och undrade om detta berodde på att svenskan medvetet undanträngdes i förbundet.

Carl Oscar Malm
Museoviraston kuvakokoelmat
CC BY 4.0 -lisenssi

På samma sätt som inom många andra samhällsinstitutioner i Finland, förändrades språkförhållandena inom de organ som bevakade de dövas intressen under slutet av 1800-talet och början av 1900-talet. Från att ha haft en dominerande ställning – Carl Oscar Malm som grundade den första dövskolan i Borgå 1846 kom från en svensktalande familj – koncentrerades det svenska språket till den svenska dövskolan i Borgå och till dövföreningarna på svenskspråkiga orter.

Representanter för Dövas förbund ville dock inte kännas vid kritiken att svenskan skulle medvetet motarbetas inom förbundet. De hävdade att de språkstrider mellan finsk- och svenskspråkiga som hade genomsyrat det finska samhället under tidigare årtionden inte berörde de döva eftersom de gemensamma erfarenheterna av dövhet förenade människor över språkgränserna. Ändå utvecklades en specifik finlandssvensk dövgemenskap bland döva med svenska som hem- och skriftspråk, och det teckenspråk som användes bland finlandssvenska döva klassificerades med tiden som ett eget språk.

Eftersom svenskan har ställning som ett nationalspråk i Finland, har de lagliga rättigheterna till att använda språket och att få kommunal och statlig service på svenska varit starka. Trots det har praktiska och ekonomiska omständigheter ofta hindrat finlandssvenska döva att få tillgång till sina rättigheter. Idag hör de finlandssvenska teckenspråkiga till en av de minsta språkliga minoriteter i vårt land, och det finlandssvenska teckenspråket räknas som ett allvarligt utrotningshotat språk enligt UNESCO. Den svenska dövskola i Borgå stängdes 1993, varefter det inte längre finns utbildningsmöjligheter på svenska eller finlandssvenskt teckenspråk i Finland, och en stor del av de teckenspråkiga har valt att flytta till Sverige. Dövskolan var också den viktigaste institutionen där teckenspråket kunde utvecklas och spridas.

Idag arbetar både Dövas förbund och utbildnings- och forskningsprojektet Livs med att höja statusen och kunskapen om det finlandssvenska teckenspråket, men fortfarande är forskningen om språket och om de finlandssvenska teckenspråkiga ringa. Finlandssvenska teckenspråkigas historia har framför allt behandlats av Birgitta Wallvik i hennes böcker Du måste vara döv för att förstå (2005) och Från dövstumsbacken till Solsand (2016).

Mitt intresse ligger på 1900-talets andra hälft, då de dövas rättigheter avsevärt förbättrades. Under denna tid kan man se att finlandssvenska dövas ställning och trängda situation i skarven mellan det svenska språket, det finlandssvenska teckenspråket och vad man då kallade för ett ”kommunikationshandikapp” ofta dryftades i medierna. Jag har gått igenom alla artiklar som Brages Pressarkiv har bevarade som på något sätt berör döva från och med 1950-talet framåt. I artiklarna ser man hur fokuset förskjuts från rätten till svenska språket samt rehabilitering under 1950- till 1970-talen, till rätten till det finlandssvenska teckenspråket under 1980- och 1990-talen. Detta återspeglar naturligtvis den radikala förändringen i synen på teckenspråket under 1900-talet.

Vad exakt skrev tidningarna om finlandssvenska döva? Artiklarna handlar oftast om bristande resurser inom utbildningen och rehabiliteringen av de finlandssvenska döva. En fråga som gång på gång lyftes fram var det faktum att det inte fanns någon yrkesutbildning på svenska för teckenspråkiga i Finland, och att de därför var tvungna att flytta till Sverige redan i tonåren för att få fortsatt utbildning. Även gällande annan service riktad till döva var det alltid mycket sämre ställt för de finlandssvenska döva. Bland tidningsmaterialet finns det många reportage från Borgå dövskola där den mångåriga rektorn Greta Wisuri intervjuas. Även i dessa poängteras ofta bristerna – både i pengar, material och utrymmen. Under 1980-talet uppstod dessutom ett allt starkare missnöje bland eleverna och deras föräldrar om hur skolan sköttes, vilket uppmärksammades stort i de finlandssvenska medierna.

I och med att dövskolan stängdes minskade antalet artiklar, och de ändrar karaktär. Från att det är hörande som inom olika organisationer som får uttala sig om dövas situation, är det de döva själva intervjuas i artiklarna från 1980- och 1990-talet. Artiklarna från 1990-talet hänvisar alla till stängningen av Borgå dövskola som en vattendelare mellan de finlandssvenska dövas förflutna och dystra framtid.

Alla artiklar är dock inte negativa. På 1980- och 1990-talet uppmärksammas arbetet för de finlandssvenska döva inom Dövas förbund och framför allt dess svenska arbetsgrupp – ett arbete som fortsatt genom föreningen Finlandssvenska teckenspråkiga r.f. Projektet Livs har dessutom alldeles nyligen inlett en tolkutbildning på finlandssvenskt teckenspråk. Från och med 1980-talet framåt blir alltså ”språkfrågan” väldigt viktig, men den handlar inte om en konflikt mellan finsk- och svenskspråkiga, utan om en rätt till ett utsatt minoritetsspråk.