Terveyspalvelut keskiajan ja uuden ajan alun kaupungeissa

Kirjoittanut Maija Ojala-Fulwood

Parhaillaan yritetään Suomessa vielä läpi suurta sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistusta. Pohjimmiltaan tässä mittavassa SOTE-uudistuksessa on kyse siitä, kuka saa tuottaa sosiaali- ja terveyspalveluita ja millä ehdoilla. Uudistuksen laajuus on jotain ennen kokematonta. Samantyyppisiä asioita on kuitenkin pohdittu monissa Itämeren alueen valtakunnissa ja kaupungeissa läpi vuosisatojen.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen, mitkä tahot ja toimijat tarjosivat terveyspalveluita Tukholman asukkaille 500–600 vuotta sitten. Moderneja termejä käyttäen kaupunkilaisille oli tarjolla (eritasoisia) lääkärin ja kansanparantajien palveluita, laitoshoitoa sekä vanhuspalveluita.

Keskiajan Tukholmassa ns. laitoshoitoa tarjosivat ainakin Helgeandshuset, Själagård ja St. Görans hospital sekä mahdollisesti luostarijärjestöt. Periaatteena oli, että laitoshoitoa tarjoavat instituutit noudattivat kristillisiä periaatteita, olivat raadin valvonnan alaisuudessa ja vastasivat itse rahoituspohjastaan.

Helgeandshuset mainitaan ensimmäistä kertaa kirjallisissa lähteissä testamenttilahjoituksen yhteydessä vuonna 1301. Sinne otettiin kahdenlaisia asiakkaita. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluivat rikkaat vanhukset, jotka kivitalon hinnalla pystyivät ostamaan itselleen ”vanhainkotipaikan” täydellä ylläpidolla kuolemaansa saakka. Toisena ryhmänä Helgeandhusetissa olivat köyhät sairaat, jotka eivät millään mulla keinolla pystyneet huolehtimaan itsestään. Molemmissa ryhmissä asiakaspaikkoja arvioidaan olleen 20−25.

Själagården, joka perustettiin 1400-luvun alkupuoliskolla, tarjosi maksua vastaan lyhytaikaista majoitusta ja ruokaa heikompiosaisille sekä muutamia vanhainkotipaikkoja. Sitä ylläpidettiin lähinnä yksityisten lahjoitusten turvin.

Pyhän Yrjön mukaan nimetty sairaala, nk. Örjansgården, oli puolestaan leprasairaala, jonka valtakunnan suurmiehet perustivat ensi kertaa 1278. Leprasairaalan myöhempi historia on varsin monipolvinen ja sisältää useampia lakkautuksia, uudelleenperustamisia ja tulipaloja.

Parturi-kirurgit

Lisensoiduista, tai nk. virallisista lääkärinpalveluista vastasivat monissa keskiajan ja uuden ajan kaupungeissa ensisijaisesti joko yliopistokoulutuksen saaneet lääkärit (physicians) tai käsityöläisiksi lukeutuneet parturi-kirurgit. Muiden käsityöammattien tapaan parturi-kirurgit olivat Eurooppalaisissa kaupungeissa järjestäytyneet ammattikunniksi ja killoiksi keskiajalta aina 1800-luvulle saakka. Ammattiin kouluttautuminen noudatteli perinteistä käsityöläismallia, jossa oppipojasta edettiin ensin kisälliksi ja lopulta mestariksi.

Myös Itämeren alueen suuremmissa kaupungeissa kuten Tukholmassa, Lyypekissä ja Riiassa parturi-kirurgit olivat järjestäytyneet ja näiden ammattikuntien säännöt ovat säilyneet. Lyypekin parturi-kirurgien sääntö vuodelta 1480 on julkaistu Constatin Wehrmannin toimittamassa ammattikuntasääntöjen kokoelmassa Die älteren Lübekischen Zunftrollen (Lübeck 1872). Riian parturi-kirurgien sääntö vuodelta 1494 on editoitu kokoelmassa Schragen der Gilden und Aemter der Stadt Riga bis 1621,jonka ovat toimittaneet W. Stieda ja C. Mettig (1896).

Tukholmassa parturi-kirurgit järjestäytyivät ammattikunnaksi niin ikään 1400-luvun lopulla. Heidän sääntönsä mainitaan kaupungin raadin pöytäkirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1484. Tämä sääntö ei ole säilynyt mutta se on mitä todennäköisemmin ollut seuraavan, vuoden 1571 säännön pohjana. Tämä on julkaistu G.E. Klemmingin toimittamassa kokoelmassa Skrå-ordingar (Stockholm 1856). Turusta ei tiettävästi ole säilynyt parturi-kirurgien sääntöä, ja on todennäköistä, että siellä toimineet parturi-kirurgit kuuluivat virallisesti Tukholman ammattikunnan alaisuuteen.

Esimodernin ajan kaupungeissa parturi-kirurgit tarjosivat monenlaisia palveluita: he suorittivat parranajoa ja hiustenleikkuutta sekä suorittivat erilaisia lääkärinpalveluita. He sitoivat haavoja, hoitivat murtumia, revähdyksiä ja nyrjähdyksiä, valmistivat ja käyttivät sidoksia sekä salvoja. Lisäksi he suorittivat kuppausta ja suoneniskentää, leikkasivat paiseita sekä amputoivat jäseniä. Keskeisin ero lääkäreihin oli se, että parturi-kirurgien toimialaan kuuluivat erityisesti kaikki ulkoiset vammat, eivätkä he periaatteessa saaneet määrätä sisäisesti otettavia rohtoja.

Ammatinharjoittamista sääteli ammattikunnan sääntö. Tukholman parturi-kirurgien sääntö sisältää yhteensä 27 pykälää. Ne käsittelevät mestariksi pääsyn vaatimuksia, ammatin harjoittamisen valvontaa, potilassuhteita, mestarien välisiä ammattisuhteita, yhteisöllistä toimintaa, lesken oikeuksia ja mestarinoikeuksien myymistä.

Ensimmäiseksi säännössä määrätiin, että samanaikaisesti kaupungissa sai toimia vain kuusi mestaria. Vuosittain tuli Valpurin päivänä valita ammattikunnan vanhin, oltermanni, ja uuden oltermannin piti käydä esittäytymässä myös kaupungin raadille.

Ammattikunnan säännön mukaan sen, joka [muualta tulevana] halusi asettua kaupunkiin ja harjoittaa parturi-kirurgin ammattia sekä pyrkiä mestariksi, tuli esittää pätevät todisteet siitä, että hän oli rehellisesti ja sääntöjä noudattaen harjoittanut ammattiaan ulkomailla (uthländes) ja siitä, miten hän oli suorittanut oppivuotensa.

Lisäksi vaadittiin, että ulkomailta tulevan parturi-kirurgin on ensin kaksi vuotta palveltava Tukholmassa jonkun mestarin alaisuudessa ja osoitettava pätevyytensä. Jos mestari, jonka alaisuudessa vieras on palvellut, sekä kaikki ammattiveljet toteavat hänet päteväksi ja antavat hänelle luvan, voi hän ryhtyä mestariksi. Lisäksi pormestareita ja raatia oli tiedotettava asiasta.

Ylipäänsä säännön mukaan, ketään ei saanut hyväksyä ammattikunnan jäseneksi, ennen kuin on varmistuttu kokelaan taustoista ja että hän on kunnollinen. Lisäksi jäsenyys tuli aina hyväksyttää pormestarilla ja raadilla.

Parturi-kirurgin mestarinoikeuksien oli kallista: kokelaan oli maksettava mestarikassan 100 markkaa, (nykyrahassa yli 1000 euroa) ja järjestettävä juhlakestit. Sääntö jättää tulkinnanvaraa, oliko hinta Tukholmassa syntyneille halvempi.

Nämä pykälät osoittavat, että ammattikunnan lisäksi myös kaupungin raadin tuli valvoa, että parturi-kirurgit olivat koulutettuja ammattilaisia ja ettei kuka tahansa ”itseoppinut parturi-kirurgi” hoitanut sairaita ja loukkaantuneita. Käytännössä valvonta oli usein hankalaa ja monista kaupungista tunnetaan oikeustapauksia, joissa kiistellään parturi-kirurgin ammattilisenssistä.

Parantajat ja puoskarit

Lääkäreiden ja parturi-kirurgien lisäksi erilaiset (kansan)parantajat ja puoskarit tarjosivat erihintaisia ja erilaatuisia palveluitaan, voiteitaan ja rohdoksiaan kaupunkilaisille. Erityisesti suurissa kaupungeissa valinnanvaraa oli runsaasti ja eri palveluntarjoajat yrittivät parhaansa mukaan hankkia itselleen asiakkaita. Englanninkielisessä tutkimuksessa tästä moninaisuudesta ja kilpailusta käytetään usein termiä medical market-place.

Tutkijat ovat korostaneet, että jako viralliseen ja epäviralliseen tai vaihtoehtoiseen lääketieteeseen ei kuvasta todellisuutta, sillä eri lääkärinpalveluita tarjoavat henkilöt jakoivat yhtenäisen lääketieteellisen ajatusmaailman, vaikka hoidoissa oli eroavaisuuksia. Voisi ajatella, että kyseessä oli toisiaan täydentäviä palveluita. Puoskarit ja parantajat olivat myös hyväksyttyjä yhteisön jäseniä ja saattoivat olla sekä menestyneitä että arvostettuja. 

Kiistat eri ammatinharjoittajien välillä johtuivat usein kilpailusta ja kateudesta sekä rajanvedosta siitä, mitkä toimenpiteet kuuluivat kenellekin. Esimerkiksi vuonna 1599 eräät Lyypekin parturi-kirurgit olivat rikkoneet leski Catharina Catoniksen työvälineet ja syyttivät häntä toimivaltuuksien ylittämisestä ja asiakkaiden haalimisesta. Lesken kaupungin raadille lähettämästä valituskirjelmästä selviää, että raati oli myöntänyt Catharinan aviomielle lisenssin parantaa vanhoja haavoja ja murtumia. Monissa Euroopan kaupungeissa viranomaiset myönsivät puoskareille lisenssejä, jonka turvin he saattoivat harjoittaa ammattiaan.

Tukholman parturi-kirurgit suhtautuivat äärimmäisen kielteisesti ammattikunnan ulkopuolella lääkärinpalveluita tarjoaviin puoskareihin ja ”vale-lääkäreihin”, joita säännössä kutsutaan fuskareiksi.  Sääntö määräsi, että kukaan ammattiveljistä tai mestarikisälleistä ei saa olla missään tekemisissä fuskareiden kanssa, eikä liioin sellaisille joukolle välittää sidostarpeita tai salvoja. Jos jäi kiinni itse teosta tuli maksaa sakkoja 40 markkaa (n. 460 euroa) ja sen jälkeen vastoin sääntöä toiminutta ammattiveli laskettiin itse fuskariksi.

Lisäksi pykälän 26 mukaan ”Ei sovi kenenkään fuskarin uskaltaa väittää olevansa lääkäri (Artz eller Läkare), ei Tukholmassa tai esikaupungeissa, sillä sellaisen niljakkaan joukon takia on moni menettänyt terveytensä. Sitä, jonka tavataan harjoittamasta niljakasta fuskausta, ammattikunta rankaisee, koska muuten tapa saattaa levitä.” Nämä sääntökohdat ovat kiistaton todiste siitä, että keskiajan Tukholmassa lääkärinpalveluita tarjosivat myös muut kuin virallisella lisenssillä toimivat parturi-kirurgit ja lääkärit.

Kirjallisuus:

Förvaltningshistorisk ordbok ”Bardskärare” http://fho.sls.fi/uppslagsord/5494/bardskarare/

Jarmo Kuronen ja Jarmo Heikkinen: “Barber-Surgeons in Military Surgery and Occupational Health in Finland, 1324−1944,” aikakauskirjassa Military Medicine, 21.08.2018, https://doi.org/10.1093/milmed/usy202, luettu 26.11.2018.

Göran Dahlbäck. I Medeltidens Stcokholm. Stockholm: Stockholms Medeltidsmuseum 1987.

Klemming, G. E. Skrå-ordningar. Samlingar utgifna af Svenska Fornskirft –sällskapet. Stockholm: Kungliga boktryckeriet, P. A. Norstedt and Söner, 1856.

Wehrmann, Constantin. Die älteren Lübeckischen Zunftrollen. Lübeck: Grautoff, 1872.

Lindström, Dag. Skrå, stad och stat, Stockholm, Malmö och Bergen ca.1350–1622. Studia Historica Upsaliensia 163. Uppsala, 1991.

Edvinsson, Rodney och Söderberg, Johan: ”A Consumer Price Index for Sweden 1290─2008.” The Review of Income and Wealth, 2011 vol. 57 (2) s. 270─292.

Lindberg, Bo S.,Kirurgernas historia. Om badare, barberare och fältskärer. Förlag: Medicinhistoriska museet Uppsala, 2017. ISBN 978-91-506-2655-1,http://www.diva-portal.org/smash/get/diva2:1146123/FULLTEXT01.pdf (26.11.2018).

Stieda, Wilhelm ja Constantin Mettig. Schragen der Gilden und Aemter der Stadt Riga bis 1621. Gesellschaft für Geschichte und Alterthumskunde der Ostseeprovinzen Russlands. Riga: Buchdruckerei von W. F. Häcker, 1896.

Ojala, Maija. Protection, Continuity and Gender: Craft trade culture in the Baltic Sea region (14th−16th centuries), Acta Universitatis Tamperiensis 1974. Tampere: Tampere University Press 2014. Open Access julkaisu, ladattavissa osoitteessa   urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9574-8

Gentilcore, David. ”Was there a ”popular medicine“ in early modern Europe? Folklore 115:2 (2004), 151−166, https:/doi.org/10.1080/0015587042000231255.

Gentilcore, David. “The ‘Golden Age of Quackery’ or ‘Medical Enlightment’? Licenced Charlatanism in Eighteenth-Century Italy.” Cultural and Social History, 3:3 (2006), 250−263, https:/doi.org/10.1191/1478003806cs064oa.

Porter, Roy. “The People’s Health in Georgian England.” Teoksessa Tim Harris (toim.) Popular Culture in England, c. 1500−1800, 124−142. London 1995.

Jütte Robert. “”A seventeenth-century German Barber-Surgeon and his patients,” Medical History 33 (1989), 184−198.