Ammattikunnan apu. Esimerkki varhaismodernin ajan sosiaaliturvasta.

Maija Ojala-Fulwood

Käsityöläisten ammattikunnat ja killat tarjoisivat jäsenilleen monenlaisia etuisuuksia keskiajan ja uuden ajan alun kaupungeissa. Ammattikunnalta saatava apu käsitti erilaisia elämäntilanteita. Yksi etumuoto oli mestareiden sairas- ja köyhäinavustus, joka mainitaan joidenkin käsityöläisammattikuntien säännöissä. Lisäksi ammattikunnat avustivat erilaisin keinoin vanhuksia, leskiä, ja esimerkiksi orvoksi jääneitä mestarinlapsia. Avun muodot, määrä ja laatu vaihtelivat ammattikunnittain ja kaupungeittain. Seuraavassa esitellään ammattikunnan tarjoaman avun eri muotoja ja kohderyhmiä.  

Tukholman suutareiden säännön mukaan jos joku ammattikunnan jäsenistä makasi sairaana, tuli muiden auttaa ja hoitaa häntä. Se, joka ei täyttänyt velvollisuuttaan, jäisi itse ilman apua vastaavassa tilanteessa. Sama sääntöpykälä löytyy myös Tukholman seppien säännöstä. Mitä konkreettisia toimia ”apu ja hoiva” sisälsivät, ei säännössä eritellä.

Sairas- ja köyhäinavun eri muodot 

Riiassa ja Lyypekissä kultasepät määräsivät, että jos mestari sairastui, oli ammattikunnan lähetettävä joku ammattikunnan kisälleistä verstaaseen avuksi. Samanlainen apukäytäntö tunnetaan myös Alankomaista. Tällä järjestelyllä haluttiin auttaa sairastuneen mestarin kotitaloutta, jota uhkasi osittainen tulojen menetys. Sijaistyövoiman lähettäminen oli myös ammattikunnan näkökulmasta järkevää. Sillä pyrittiin turvaamaan tuotannon jatkuvuus, mikä hyödytti kaupungin taloutta ja kaupankäyntiä ja siten toi vaurautta kaikille ammattikunnan jäsenille. 

Historiantutkija Marco van den Leeuwen on myös huomauttanut, että lähettämällä avuksi halvempaa sijaistyövoimaa, ammattikunta pystyi säästämään kuluissa. Alankomaissa sijaistyövoiman käyttö yhtenä sairasavun muodoista kehittyi järjestelmäksi, jossa osa koulutetuista kisälleistä ei koskaan päässyt etenemään mestariksi vaan he joutuivat työskentelemään sijaisina jopa koko uransa ajan. Riian kultaseppien säännössä erikseen määrätään, että mestarin tulee ilmoittaa tervehtymisestään eikä hän enää saa pitää sijaistyövoimaa, mikä kielii väärinkäytöksistä.  

Tyypillinen apumuoto oli ammattikunnan ylläpitämä sairas- ja köyhäinkassa. Riiassa mm. lasimestareilla ja lasimestarikisälleillä oli molemmilla omat sairaskassansa. Tukholman parturi-kirurgit määräsivät, että jokaisen ammattikunnan jäsenen on sunnuntaisin maksettava vähintään vanha äyri yhteiseen kassaan siltä varalta, että joku parturi-kirurgeista köyhtyy, oli se sitten tulipalon tai jonkun muun syyn takia, niin silloin on jotain millä häntä voidaan auttaa.

Rahallisen avun suuruus vaihteli ammattikunnittain. Itämeren alueella ammattikunnan säännöissä ei ole merkintöjä siitä, kuinka paljon sairaalle tai köyhälle tulisi maksaa. Joissain tapauksissa rahallinen avustus oli laina, joka oli maksettava ammattikunnalle takaisin ensimmäisestä palkasta tervehtymisen jälkeen. Jos käsityöläisen sairaus johti kuolemaan, periytyi velka. Alankomaissa kiltatutkijat ovat useamman vuosikymmen ajan koonneet mittavaa tietokantaa, jonka perusteella on voitu tehdä päätelmiä rahallisen avun suuruudesta. Keskimäärin sairaan kotitaloutta avustettiin summalla, joka vastasi puolta tai yhtä kolmasosaa normaalista kuukausitulosta. 

Pitkäaikainen sairaus koetteli siis perheen taloutta ja saattoi johtaa vararikkoon jos perhe oli yksinomaan ammattikunnan avun varassa. Toisaalta taas ammattikunnan maksama avustus oli huomattavasti suurempi kuin esimerkiksi kaupungin tarjoama köyhäinapu ja useimmat käsityöläiset selvisivät sen avulla lyhemmät sairausjaksot. Ammattikunnan apu oli ensisijaisesti tarkoitettu lyhytaikaiseksi, ja toistaiseksi olen löytänyt merkintöjä pitkäaikaissairauksista vain Riian kisälliyhdistysten säännöistä.

Riian seppäkisällien säännön mukaan, sairaalle annetaan ensin puolikas pieni hopeakolikko ja jos sairaus jatkuu, niin hänelle lainataan saman verran (½ Ferding). Jos sairaus vielä siitäkin jatkuu, niin kerätään kaikilta ylimääräinen rahalahjoitus (1 artig). Jos tervehtymistä ei ollut tapahtunut tuli kysyä neuvoa mestareilta ja neuvotella sairaan pääsystä Pyhän Hengen sairaalaan. Niin ikään suutarikisällien tuli järjestää erillinen lisärahankeräys, jos sairaus jatkui pidempään. Kultaseppämestareiden mukaan parantumiseksi laskettiin kun pystyi kulkemaan teitä ja rappusia.

Joissain tapauksessa sairas tai vanha ei-sukua-oleva käsityöläinen saattoi työuransa jälkeen asua mestarin taloudessa. Asumisjärjestelyiden selvittäminen on kuitenkin usein hankalaa ja aiheesta tarvittaisiin lisätutkimusta, jotta voitaisiin arvioida oliko tapa yleinen. 

Tukholman muurareiden säännön mukaan, jos joku kunniallinen ammattikunnan jäsen oli jo niin vanha, ettei hän enää pystynyt osallistumaan yhteisiin juominkeihin tuli hänelle lähettää yksi kannu olutta ammattikunnan puolesta. Tällainen konkreettinen apu varmasti piristi vanhaa mestaria!

Kuolemantapaukset

Silloin kun käsityötuotannon perusyksikkönä oli kotitalous ja kaikki sen jäsenet osallistuivat jollain tapaa tuotantoprosessiin, on selvää, että miesmestarin kuollessa kotitalouden toimeentulo saattoi vaarantua. Ammattikunnat pyrkivät ”pehmentämään iskua” ja turvaamaan tuotannon jatkuvuuden tarjoamalla naisleskelle erilaisia mahdollisuuksia jatkaa perheyrityksen toimintaa vähintään tietyn määräajan puolison kuoleman jälkeen. Yleistä oli, että ammattikunnan säännössä taattiin lesken oikeus jatkaa ammatissaan vähintään vuoden ja päivän. Tällaisia sääntöpykäliä tunnetaan kaikkialta Euroopan kaupungeista. 

Tukholmassa parturi-kirurgien leski sai jatkaa ammatissaan niin kauan kun halusi, kunhan noudatti ammattikunnan sääntöjä ja oli kaikin puolin ammattikunnan arvoinen. Jos leski ei halunnut harjoittaa ammattiaan miehensä jälkeen, niin silloin hän sai myydä mestarinoikeudet niin kalliilla kuin pystyi. Mestarinoikeuksien myymisen tuli kuitenkin tapahtua pormestarien ja ammattiveljien tietäessä ja puoltaessa, eikä siitä saanut koitua ammattikunnalle millään tavalla haittaa. 

Lyypekin kaupunginarkiston käsityöläisarkistossa on säilynyt muutamia parturi-kirurgien leskien kirjeitä, joissa he pyytävät saada myydä mestarinoikeutensa. Vuonna 1607 leski Elisabeth Warnecke valitti, ettei enää yksinhuoltajana pystynyt harjoittamaan ammattiaan ja halusi myydä mestarinoikeudet velkojensa tähden. Magdalena Bucks puolestaan kirjoitti vuonna 1615 olevansa liian vanha, jatkaakseen ammatissaan. Hänen toinen aviomiehensä ei tosin ollut kuollut vaan ”vähin äänin lähtenyt lätkimään” jättäen Magdalenan ”suureen kurjuuteen ja köyhyyteen”.   

Tukholman parturi-kirurgien säännön mukaan, jos mestarin alaikäiset lapset jäivät orvoiksi, niin heidän huoltajansa saivat lasten parhaaksi myydä mestarinoikeudet. Tultuaan täysi-ikäisiksi, oli lapsilla etuoikeus muihin kokelaisiin nähden, jos he halusivat harjoittaa isänsä ammattia ja pyrkiä mestareiksi. Mikä sitten oli lasten parhaaksi on varsin tulkinnanvaraista. 

Ammattikunnat auttoivat myös hautajaisjärjestelyissä. Kaikki ammattikunnan jäsenet olivat velvoitettuja osallistumaan mestarin, usein myös hänen vaimon tai lapsen, hautajaisiin. Ammattikunnan jäsenen tuli osallistua valvojaisiin, rukoushetkiin, hautajaiskirkkoon ja saattueeseen. Sille, joka ilman erityistä lupaa luisti tästä velvollisuudesta, oli luvassa sakkorangaistus. Tukholman parturi-kirurgeilla nämä sakkomaksut menivät ammattikunnan sairaskassaan.  

Harvojen etuoikeus?

Yhteisöllisyyden periaatteen on katsottu olevan yksi ammattikuntajärjestelemän peruspilareista. Siihen sisältyy vastavuoroinen apu, resurssien jakaminen ja yhtäläiset edellytykset ammatinharjoittamiseen. Alankomaissa jopa viidesosa kaupunkilaisista kuului ammattikuntien avun piiriin, kun mestarin perhe lasketaan avunsaajiksi. Tätä taustaa vasten on hämmästyttävää, että esimerkiksi Lyypekin 65 ammattikuunnasta vain kuudella oli sairasapuun liittyvä pykälä säännöissään. 

Pohjois-Saksan käsityöläisammattikuntien sairaus- ja köyhäinapua laajasti tutkinut Ivette Nuckel on todennut, että kyseisellä alueella ammattikuntien apua ei voida pitää kovin kattavana sairasvakuutuksena. Monet käsityöläiset joutuivat hakemaan apua kaupungin hospitaalista ja köyhtyneitä käsityöläisiä tavataan myös kerjäläisten joukosta. 

Toisaalta Riian käsityöläisammattikunnista liki puolet, 11 eri ammattikuntaa ja lisäksi viisi kisälliyhdistystä, määräsi sairas- ja köyhäinavusta säännöissään. Yleisin avustusmuoto oli raha-apu. Seppien säännössä mainitaan, että jos sairastuneella mestarilla ei ole sukulaisia tai ystäviä, jotka voisivat auttaa, tulee ammattikunnan neljän mestarinvuosiltaan nuorimman mestarin mentävä vuoron perään sairastuneen avuksi. On selvää että sairauden iskiessä virallisen avun lisäksi naapureilta, ystäviltä ja sukulaisilta saatu apu oli elintärkeää. 

Lähteet ja kirjallisuus

Archiv der Hansestadt Lübeck, Altes Senatsarchiv, Interna – Handwerksämter, no. 511 Barbiere

Klemming, G. E. Skrå-ordningar. Samlingar utgifna af Svenska Fornskirft –sällskapet. Stockholm: Kungliga boktryckeriet, P. A. Norstedt and Söner, 1856.

Wehrmann, Constantin. Die älteren Lübeckischen Zunftrollen. Lübeck: Grautoff, 1872.

Lindström, Dag. Skrå, stad och stat, Stockholm, Malmö och Bergen ca.1350–1622. Studia Historica Upsaliensia 163. Uppsala, 1991.

Stieda, Wilhelm ja Constantin Mettig. Schragen der Gilden und Aemter der Stadt Riga bis 1621. Gesellschaft für Geschichte und Alterthumskunde der Ostseeprovinzen Russlands. Riga: Buchdruckerei von W. F. Häcker, 1896.

Ivette Nuckel, „Die sullen seinalt, krack und arm …“ Unterstützung und Versorgung beeinträchtigter Handwerker im norddeutschen Raum des Spätmittelalters“, teoksessa Cordula Nolte (toim.) Phänomene der „Behinderung“ im Alltag. Bausteine zu einer Disability History der Vormoderne, Affalterbach: Didymos-Verlag, 2013, 99−109.

Ojala, Maija. Protection, Continuity and Gender: Craft trade culture in the Baltic Sea region (14th−16th centuries), Acta Universitatis Tamperiensis 1974. Tampere: Tampere University Press 2014. Open Access julkaisu, ladattavissa osoitteessa   urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9574-8

Eleonora Canepari, ”Working for someone else: Adult apprentices and dependent work (Rome, 17th to eraly 18th century)”, teoksessa Eva Jullien ja Michel Pauly (toim.) Craftsmen and Guilds in the Medieval and Early Modern Periods, VSWG – Beiheft 235. Stuttgart: Franz Steiner Verlag 2016, 261−275.

Marco van den Leeuwen, ”Guilds and middle-class welfare, 1550−1800: provisions for burial, sickness, old age and widowhood”, aikakauskirjassa The Economic History Review, Vol 65, No 1 (2012), 61−90.