Hämmentävät miehet romaaneissa

Luin viime syksynä sattumalta peräkkäin kaksi romaania, joissa keskeisessä osassa on aikuinen kehitysvammainen perheenjäsen. Romaanit ovat tietysti fiktiota, mutta niiden taustalla on enemmän tai vähemmän todellinen käsitys tosiasioista. 

Tommi Kinnusen Pintti sijoittuu 1940- ja 50-lukujen vaihteen lasitehtaaseen Nuutajärvelle. Teos kertoo kolmesta sisaruksesta, joista Jussi voisi nykytermein kuvaillen olla kehitysvammainen tai autismin kirjossa. Jussi tekee tarkkoja havaintoja, näkee yksityiskohtia tarkemmin kuin useimmat muut. Hän on hidas ja onnettomuusaltis. Jussin on vaikea ymmärtää muita ihmisiä ja muiden ihmisten on vaikea ymmärtää häntä. 

Majgull Axelssonin Ditt liv och mitt (teosta ei käsittääkseni ole suomennettu) hyppii 1950-luvun alusta 2010-luvulle. Ollaan Ruotsissa, Lundissa. Minäkertoja Märit muistelee veljeään Larsia, joka on kehitysvammainen. Axelsson, kuten Kinnunenkin, varoo antamasta hahmolle nykyaikaista diagnoosia. 

Molemmissa teoksissa eletään yhteiskunnallisen murroksen aikaa: Ruotsissa rakennetaan hyvinvointivaltiota, Suomessa sodanjälkeistä Suomea. Uusi yhteiskunta tarjoaa paremmat mahdollisuudet kouluttautumiseen ja työhön. Larsin ja Jussin kaltaisille ihmisille ei siitä yhteiskunnasta tahdo löytyä luontevaa paikkaa. Ihmiset heidän ympärillään ovat ihmeissään, kun miehistä huolehtineet äidit ovat kuolleet.

Kumpikaan romaani ei mairittele aikansa lääkärikuntaa. Lääkärien asenne on tyly: Lars ja Jussi ovat ei-toivottua ainesta. He suosittelevat veljen lähettämistä laitokseen. Siskoja varoitellaan lisääntymisestä: veljen ominaisuudet saattavat periytyä. Lääkärien auktoriteetti on niin voimakas, että Märit päättää ryhtyä lääkäriksi: lääkärit ovat ainoita, joita hän ei ole kuullut isänsä ja isoäitinsä koskaan kyseenalaistavan.

Lasitehtaan kovassa työtahdissa Jussi koetaan hidasteena, ylimääräisenä rasitteena. Häntä pitää valvoa, hän on huolimaton. Jotkut työläiset toivovat jopa Jussin kuolemaa – vaikkei ehkä täysin tosissaan. On niitäkin, jotka pitävät Jussista ja auttavat häntä. Yhtä kaikki, Jussi asuu siskojensa luona, häntä ei lähetetä laitokseen. Hänelle löytyy pieniä askareita, hän saa palkkapussin, vaikka tyhjän, yhdessä muiden kanssa. Jussilla on jonkinlainen paikka maailmassa joka on suunniteltu toisenlaisille ihmisille.

Larsin kohdalla noudatetaan lääkärien neuvoa: hänet lähetetään laitokseen. Sen jälkeen on kuin häntä ei olisi. Laitoksesta ei kerrota mitään ulospäin, se on oma suljettu maailmansa. Hänestä ei enää puhuta. Märit käy kerran katsomassa häntä. Kokemus on voimakas ja hirveä: hän näkee että Lars on kauhun vallassa, että häntä kohdellaan julmasti. Vuosikymmeniä myöhemmin paljastuu, että laitoksessa on kohdeltu vammaisia ihmisiä äärimmäisen väkivaltaisesti. Märit päättelee, että Larsinkin kuolema oli väkivaltainen. Larsin kohtalo jyskyttää Märitin takaraivossa läpi elämän niin kuin omatunto vain voi. 

Märit kysyy, pettikö kaikille hyvinvointia lupaava kansankoti Larsin. Ainakaan se ei ollut valmis kohtaamaan Larsin kaltaisia ihmisiä, niitä joille sen standardipolku ei sopinut. 

Amu Urhonen

projektipäällikkö

”Mitä viallisuutta heidän puheessaan tai liikkeissään sitten onkin”

Anu Lahtinen
Helsingin yliopisto

1500-luvun ruotsalaislähteet eivät kovin usein puhu vammaisuudesta tai vammaisista, mutta lyhytkin maininta voi valottaa jotakin siitä, miten aikalaiset heihin suhtautuivat. Eräs Per Banérille keväällä 1551 lähetetty kirje antaa lyhyen välähdyksen aiheeseen.

Per Banér oli noin kymmenvuotias aatelispoika, joka kävi koulua Tanskassa. Oli tyypillistä, että lapset saatettiin lähettää oppiin kauas kotoa: Perin veli opiskeli samoihin aikoihin Turussa Mikael Agricolan valvonnassa. Yhteyttä pidettiin kirjeitse. Vanhemmat uskoivat, että oppivuodet olisivat pojan omaksi parhaaksi. Heitä huoletti silti, miten pieni poika selviäisi kaukana kotoa, kaukana vanhempien valvonnasta.

Vuonna 1551 äiti Margareta Bielke lähetti Per-pojalleen pitkän kirjeen, eräänlaisen hyvän ja jumalisen käytöksen pikaohjeen. Muutamalla tuhannella sanalla hän listasi nuoren aatelispojan tärkeät päivittäiset velvoitteet ja kehotti ”äidillisellä sydämellisyydellä, että painaisit mieleesi tämän kirjoitukseni ja toimisit sen mukaan, silloin olet suureksi iloksi Rakkaalle Isällesi ja minulle”.

Ohjeiden pääasialliset aiheet olivat jumalanpelko, paheiden karttaminen sekä ystävällinen suhtautuminen kaikkia vastaan tulevia ihmisiä kohtaan. Äiti Margareta tuli samalla antaneeksi ohjeet siitä, miten tuli suhtautua ihmisiin, joilla oli sairauksia tai vammoja:

Sinun ei pidä ottaa tavaksi sellaista, että tekisit pilkkaa kenestäkään, köyhästä tai rikkaasta, eikä myöskään sairaista, mitä viallisuutta heidän puheessaan tai liikkeissään sitten onkin. Älä myöskään pilkkaa niitä, jotka ovat sokeita. Jos voit, niin ota sokeaa kädestä ja johdata hänet minne hän tahtoo, se on oikea tapa toimia.

(thu schallt icke wennie tig att göre spe aff någen antingen fattig heller rick, icke heller thi som siucke ähre ehuat missfelle thi haffue antingen medh mååll heller gångan, heller them som äre blindh, kan tu, så tagh honom om hånden och leedh honom tidh han wiill, dett bör tig göre.)

Kuvan yläosassa on piirros vanhasta valkotukkaisesta ja valkopartaisesta miehestä. Miehen silmät ovat kiinni. Alapuolella on toinen kuva, jossa on rivi vanhanaikaisia, pieniä hirsirakennuksia.
Sokea ukko – Ulkohuonerivi lähellä Imatraa Falkman Severin, alkuperäisen kuvan tekijä ; Tilgmannin kirja- ja kivipaino, painaja 1885. Museovirasto – Musketti / Historian kuvakokoelma

Kirjeen maininta on lyhyt, eikä se määrittele tarkemmin muita sairauksia tai vammaisuuksia kuin sokeuden ja sokean tarvitseman avun. Luonnehdinta vie tulkinnat kahtaalle: yhtäältä sairaiden, epäselvästi puhuvien tai liikkuvien pilkkaaminen oli jotakin, mistä oli erityisesti varoitettava. Äidin luonnehdinta antaa vaikutelman, että suhtautuminen saattoi ajoittain olla sydämetöntä. Muuten ohjetta tuskin olisi tarvittu.

Toisaalta ohjeistus tuo selvästi esiin sen, että pilkallisuutta ei pidetty sopivana hyvässä asemassa olevalle, vaan vammaisiin ja vammautuneisiin oli suhtaduttava myötätuntoisesti ja avuliaasti. Kaukana asuva äiti piti tärkeänä, että tämä tieto tulisi esiin hänen tiiviissä elämäntapa-ohjeistuksessaan. Lisäksi ohje näyttää esittävän välähdyksen julkisesta tilasta, jossa sokea saattoi tapailla tietään lähimmäistensä apua tarviten.

Kuten muissakin Per Banérin saamissa perhekirjeissä, myös äidin kirjeessä korostui ajatus, että hyvään asemaan syntyneen herraslapsen piti osata paljon ja hallita käytöksensä. Hän oli aikuisena vastuussa monista ihmisistä ja hänen tuli ymmärtää asioita paremmin kuin ”rahvaan lasten”. Margareta Bielke korosti nimenomaan, että lapsen tuli totuttautua kaikessa elämässään hyvään ja hurskaaseen toimintaan ja välttää pahoja tottumuksia kuten haavoittuvassa asemassa olevien lähimmäisten pilkkaamista.

Kirjallisuutta

Hall, B. Rud. ”Adelssöners fostran.”  Pedagogiska källskrifter II. Årsböcker I Svensk Undervisningshistoria 49. Lund: Aktiebolaget Skånska centraltryckeriet, 1936.

Hanska, Jussi & Anu Lahtinen. ”Keskiajalta 1500-luvun lopulle.” Huoneentaulun maailma. Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle. Toim. Jussi Hanska & Kirsi Vainio-Korhonen, ss. 17-111. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2010.

Lahtinen, Anu. ”Perheen, kuninkaan ja valtakunnan kunniaksi: 1500-luvun aatelismiesihanne.” Näkymätön sukupuoli. Mieheyden pitkä historia. Toim. Pirjo Markkola, Ann-Catrin Östman & Marko Lamberg, ss. 25-48. Tampere: Vastapaino, 2014.