Ei yksi vaan monta – historian luonteesta

Amu Urhonen

Hankepäällikkö

Hankkeemme on herättänyt paljon kiinnostusta. Yhteydenottoja on tullut niin vammaisilta ihmisiltä kuin toimittajiltakin. Monesti meiltä hankkeen jäseniltä kysytään, oliko ennen vammaisten kannalta paremmin vai huonommin? Tästä kysymyksestä kumpuavat sellaiset raflaavat tulkinnat kuin että keskiajalla kaikki vammaiset lapset olisi tapettu heti syntymänsä jälkeen – mikä ei pidä paikkaansa. 

Tarinat viehättävät ihmisiä, sen havaitsee jo siitä kuinka suosittuja romaanit, elokuvat ja näytelmät ovat. Historiantutkimuksen tuloksetkin esitetään usein tarinan muodossa. Se on ymmärrettävää, koska historiantutkimus on kiinnostunut muutoksesta. Muutosten esittäminen tarinan muodossa tekee siitä helposti ymmärrettävää ja kiinnostavaa. 

Tarinallisuudessa on kuitenkin vaaransa: se yksinkertaistaa kehityskulkuja, jotka eivät aina ole suoraviivaisia ja yksinkertaisia. Syntyy käsitys, että historiassa olisi kysymys yhdestä pitkästä tarinasta, joka on vienyt tiettyyn suuntaan: huonosta hyvään, hyvästä huonoon, barbariasta sivistykseen, alkeellisuudesta yltäkylläisyyteen ja niin edelleen. Tätä suurten tarinoiden kaipuuta kuvastaa yleinen toteamus: tietysti nykyäänkin on epäkohtia, mutta sentään meidän aikanamme vammaisten asema on parempi kuin muina aikoina! Todellisuudessa satojen vuosien mittaista aikakautta, saati kokonaista ihmiskunnan, koko maailman historiaa, on mahdoton tiivistää yhteen adjektiiviin, julistaa paremmaksi tai huonommaksi kuin joku toinen aikakausi. 

Jenni Kuulialan kirjoitus varhaisista opaskoirista on valaiseva esimerkki siitä, miten sama asia voidaan eri aikoina ja eri yhteiskunnissa kokea eri tavalla. Nyky-yhteiskunnassa opaskoira on haluttu ja arvostettu asia muun muassa siksi että se lisää käyttäjänsä riippumattomuutta muista ihmisistä. Keskiajalla sitä pidettiin viimeisijaisena ratkaisuna ihmisille, joilla ei syystä tai toisesta ollut mahdollisuutta toisen ihmisen antamaan apuun. On mahdotonta ja tarpeetontakin väittää ykskantaan, että toinen aika olisi ollut parempi kuin toinen. 

Historiantutkijan tehtävä ei ole asettaa eri aikoja paremmuusjärjestykseen, vaan tuottaa tosiasioihin perustuvaa tietoa menneisyydestä. Yksi tosiasia on, että samaankin aikakauteen mahtuu paljon ilmiöitä, ihmisiä, yhteiskuntia, kehityslinjoja. Yksi hankkeemme tavoitteista on tuoda esiin tätä monipuolisuutta.    

 Historiasta voi tehdä laajempia johtopäätöksiä, siitä voi oppia niin kuin omista tai muiden kokemuksista opitaan, kunhan varoo yksinkertaistavaa ylitulkintaa. Historiasta voi etsiä yhden suuren sijaan lisäksi monia pieniä tarinoita. Niille ainoa yhteinen opetus lienee, että mikään aika – edes tämä meidän aikamme – ei ole vain yksi, vaan monta. 

Vammaisuus ja hyväntekeväisyyden ristiriitaisuus: hyväntekeväisyysgaalat Ruotsissa ja Norjassa 1960-luvulla.

Anna Derksen

PhD Candidate ERC Project Rethinking Disability

Leidenin yliopisto, Alankomaat

Käännös: Amu Urhonen

“Nämä poliitikot kehtaavat väittää, että hyväntekeväisyys on käypä korvike heidän omalle petoksellen […] Viimeisimmissä myyjäisissä he ostivat pehmeitä pellavapyyhkeitä, 4,50 kruunua kappale, kehitysvammaisten käsityötä. Riistoa! Halpatyötä! Jos minulla olisi aikaa ja rahaa, haastaisin Oslon kaupungin oikeuteen.” 

Arne Skouen tyttärensä Synnen kanssa vuonna 1965. Kuva: Norsk biografisk leksikon/NTB Scanpix

Tällaisilla lausunnoilla norjalainen toimittaja ja elokuvantekijä Arne Skouen sai aikaan kohun. Dagbladet-lehdessä julkaistuissa artikkeleissa “Ulkopuolelle jäävät” ja ne jotka pettävät heidät (1965) ja Heikkomielisten tilanne (1968) sekä kirjassaan Oikeutta vammaisille (1966) Scout esitti tyrmäävän arvion kehitysvammaisten ja mielenterveysongelmista kärsivien asemasta hoiva- ja sosiaalipalveluissa Norjassa: Heitä kohdeltiin joko vastenmielisesti tai holhoavan hyväntahtoisesti. Nekin harvat palvelut, joihin he pääsivät, oli järjestetty eristyksissä huonosti varustelluissa laitoksissa. Sen sijaan että poliitikot olisivat kantaneet vastuunsa muuttamalla tilanteen he puhuivat yksityisten lahjoitusten ja myyjäisten puolesta. Skouen ei ollut ainoa jonka mielestä tilanne oli kestämätön. 

Millaista hyväntekeväisyyttä ja varainkeruuta vammaisten ihmisten hyväksi järjestettiin aikana jona pohjoismaiset hyvinvointivaltiot menestyivät? Ja mikä niissä oli niin ristiriitaista että Arne Skouen ja muut vammaisaktivistit uhkaamaan poliitikkoja oikeuteen haastamisella? Katsaus kahteen tällaiseen kampanjaan 1960-luvulta antaa vastauksia näihin kysymyksiin. 

Yksi ensimmäisistä pohjoismaisista vammaisaiheisista lahjoituskampanjoista oli MS-aktionen vuonna 1959. Sen oli järjestänyt Neuroförbundet, joka oli yhdistys MS-tautia ja muita neurologisia sairauksia sairastaville. Keräyksen tavoitteena oli rakentaa hoitokoti vaihtoehdoksi julkisille laitoksille. Kampanjan kanavana oli valtakunnallinen radio. Se oli taloudellinen menestys ja sai runsaasti hyvää palautetta sekä yleisöltä että vammaisyhteisöltä. 

MS-aktionen vuonna 1959 oli Ruotsin valtakunnallisen radion ensimmäinen hyväntekeväisyyskampanja vammaisten hyväksi. Kuvassa vuotta myöhemmin käynnistyneen  De Vanföras Väl -järjestön kampanjan Handikapp 60:n katukerääjiä Sundsvallissa. Kuvat: Neurologiskt Handikappades Riksförbunds arkiv, Swedish National Archive: SE/RA/730646/L/L 3/1; Norrlandsbild/Tommy Wiberg, Sundsvalls museum.

Seuraava vammaiskampanja vuonna 1955 sai osakseen huomattavasti enemän kriittistä huomiota. Röda fädern (Punainen sulka) oli Norjan ensimmäinen televisioon päässyt hyväntekeväisyysgaala. Senkin idea tuli ruotsalaiselta vammaisjärjestöltä ja sekin liittyi asumiseen. Pari vuotta aiemmin lääkäri ja pyörätuolinkäyttäjä Sven-Olof Brattgård oli kehittänyt ns. Fokus-asumismallin. Siinä vammaiset ihmiset asuivat itsenäisesti keskeisillä paikoilla sijaitsevissa asunnoissa asumispalvelujen (boendeservice) avulla. Yhdessä Lions Clubin kanssa Fokus-säätiö lähestyi Ruotsin valtakunnallista tv-kanava SVT:a idealla varainkeruuohjelmasta. Röda fjädern järjestettiin 1965 ja sen juonsivat suosittu tv-juontaja Lennart Hyland ja toimittaja Lis Asklund, joka oli pari vuotta aiemmin herättänyt kohun paljastavalla radiodokumentillaan laitoksissa asuvien vammaisten lasten oloista. Röda fjädern villitsi yleisön. Se keräsi miljoonaa katsojaa ja 11 miljoonaa Ruotsin kruunua (nykykruunuissa n. 110 miljoonaa) lahjoituksina. Raha ei riittänyt vain yhteen, vaan neljääntoista Fokus-taloon. 

Mutta kaikki eivät tukeneet hyväntekeväisyyttä. Erityisen kriittinen sitä kohtaan oli pyörätuolinkäyttäjä ja näkövammainen Vilhelm Ekensteen, tunnetun kirjan På folkhemmets bakgård (1968) kirjoittaja, joka norjalaisen Arne Skouenin tapaan avoimesti torjui lahjoitukset, koska “hyväntekeväisyys ei ole ikinä tehnyt mitään vammaisia ympäröivien muurien murtamiseksi […] Kysymys yhdenvertaisuudesta ei koskaan nouse esiin, kun kaikki on hoidettu ja parhaansa yritetty, vammaisten tehtävä on olla kilttejä ja osoittaa tyytyväisyyttä, ja se siitä.”

Toimittaja Lis Asklund ja TV-kasvo Lennart Hyland juontamassa Röda Fjädern -kampanjaa Ruotsin televisiossa vuonna 1965. Kuvat: Hallands Nyheter; Sveriges Radio; Lions Club.

Vain vuoden Röda Fjärdernin jälkeen, vuonna 1966, Norjassa pidettiin ensimmäinen televisioitu gaala vammaisten hyväksi. Kampanjan takana oli sokea laulaja Erling Stordahl, joka oli tunnettu vammaisille suunnattujen ulkoliikuntatapahtumien järjestämisestä. Näkövammaisten hiihtokisojen, Ridderrennetin, menestyksen jälkeen hän haaveili perustavansa vammaisten urheilukeskuksen Beitostølenin perustamisesta . Keskuksessa yhdistyisivät fysikaalinen kuntoutus ja luontoelämykset. Hänen mielestään vammaisilla ihmisillä oli oikeus aktiiviseen sosiaaliseen elämään, mukaan luettuna kulttuuri, urheilu ja ulkoilu. 

Tälläkin kerralla kampanja oli suuri menestys: varoja kerättiin  8,6 miljoonaa Norjan kruunua (nyk. n. 96 miljoonaa). Kruununprinssi Harald avasi Beitostølenin urheilukeskuksen vuonna 1970. Ennen pitkää alkoi hankkeen arvostelu. Skouen kirjoitti artikkelisarjassa Heikkomielisten tilanne vuonna 1968, että kampanja oli puhdasta kerjäämistä ja ohitti kokonaan keskustelun oikeuksista ja poliittisesta vastuusta. Stordahl oli hänen paheksuntansa keskiössä: “Kuvitelkaa, mitä olisi tapahtunut jos Erling Stordahlin kaltainen mies olisi kiinnittänyt huomion [oikeudenmukaisuuteen]. Vammaisuus on moninainen ilmiö, hän itse on sokea. Hän on myös kaunopuheinen ja tunnettu koko maassa. Hänestä olisi voinut tulla jättiläinen taistelussa huonommassa asemassa olevien kanssaihmisten ihmisarvon ja perusoikeuksien puolesta, heidän integroimisessaan osaksi norjalaista sosiaalipoliittista keskustelua. Sen sijaan hän on päättänyt olla Norjan taitavin kerjäläinen.”

Arvostelu ei estänyt Erling Stordahlia ja kumppaneita järjestämästä samanlaisia kampanjoita televisiossa ja perinteisemmin kaduilla. He kuitenkin ottivat mukaan vammaisuuden ja yhteiskunnan suhteeseen liittyvän ulottuvuuden. Kuka oli vastuussa vammaisten ihmisten hoidosta ja hyvinvoinnista? Kuinka heidän tasavertaiset oikeutensa turvattaisiin, ja mikä oli julkisen vallan rooli tässä? Nämä kysymykset ovat edelleen olennaisia. 

Vammaisyhteisön tärkeästä kritiikistä huolimatta 1960-luvun hyväntekeväisyyskampanjoilla oli ansionsa. Fokus-talojen taustalla oleva idea vetosi yleisöön. Stordahl onnistui hyödyntämään norjalaisten urheilu- ja ulkoiluintoa. Kampanja loivat vammaisuudesta myönteistä kuvaa ja jakoivat siitä tietoa suoraan ihmisten olohuoneisiin. Päinvastoin kuin monissa muissa kritisoiduissa hyväntekeväisyysgaaloissa esimerkiksi Yhdysvalloissa, vammaisia ihmisiä ei esitetty kärsivinä ja äärimmäisessä avun tarpeessa. Kerättyjä varoja ei käytetty niinkään hyvinvointipalvelujen puutteiden paikkailuun kuin uusien ja innovatiivisten hankkeiden toteuttamiseen. 

Hyväntekeväisyysgaalat ovat säilyttäneet suosionsa Pohjoismaissa. Hyviä esimerkkejä tästä ovat TV-akjonen Norjassa ja Muskihjälpen Ruotsissa. Tosin, toisin kuin 1960-luvulla, varoja ei enää kerätä vammaisjärjestöille vaan köyhille ja kehittyville maille. Painopiste on vahvasti siirtynyt yhdenvertaisuuteen ja ihmisoikeuksiin. 

Lähteitä ja aineistoa: 

·       En röd fjäder engagerade svenskarna, Hallands Nyheter28.03.2015.

·      NRK: Beitostølen – hvor funksjonshemmede mobiliserer ubrukte krefter, 17.09.1976 (film)

·      NRK: Norsk portrett – Erling Stordahl, 24.12.1970 (film)

·      Skouen, Arne: articles in Dagbladet, 1965-1968, in: Uhørte stemmer og glemte steder: fortellinger fra utviklingshemmedes historie (link)

·      Syse, Aslak: Rettighetsforkjemperen, Dagbladet22.07.2008.

·       Thelander, Anne; Månsson, Karin; Winberg, Peter: NHR 50 år, 1957-2007, Neurologiskt Handikappades Riksförbund, Stockholm 2009.

·       Wallsten, Anna: Röda fjädern och fokushusen. En boendes berättelse. Stiftelsen Nordiska Museet / HAIKU-projektet, 2013. 

·      Wermeling, Erika: Stiftelsen Fokus, 08.02.2016 (link)