Guillot le Potencierin ihme

Guillaume de Saint-Pathus, Vie et miracles de Saint Louis, 1300-luvun alku. (Lyhentäen suomentanut Jenni Kuuliala.)

Ihme VII (s. 23-26)

Guillot, jota kutsutaan nimellä le Potencier, syntyjään Varenguebecin kylästä Constancen hiippakunnasta, meni kahdentenatoista elinvuotenaan Pariisiin, ja hän oli Robert Reboulen talossa, joka oli kankaanvanuttaja ja pariisilainen porvari, suunnilleen parin vuoden ajan. Ja sitten sairaus iski hänen oikeaan jalkaansa nilkan alle […] ja se sai hänen jalkansa tulehtumaan, ja hän alkoi ontua ja käveli ontuen, ja hän oli siinä tilassa noin vuoden.

Ja koska mainittu Guillot ei vapautunut, hän kysyi ja sai apua lääkäreiltä, jotka sanoivat hänelle, että hänen jalkansa joihinkin osiin tulisi tehdä viilto sen parantamiseksi. […] Ja kerran mestari Henri du Perche, kirurgi, joka asui Pariisissa, teki viillon mainitun Guillot’n jalkaan, kolmeen kohtaan nilkan alle ulko- ja sisäpuolelle, ja Guillot oli hänen hoidossaan sen jälkeen kymmenen viikon ajan, mutta siitä ei ollut mitään apua. […] Ja kun mainittu kirurgi päästi hänet hoidostaan, hän neuvoi mainittua Guillot’a, että tämä tekisi pyhiinvaelluksen pyhän Egidiuksen luokse ja rukoilisi siellä Jumalaa, että Hän vapauttaisi tämän mainitusta sairaudesta pyhän Egidiuksen kautta, koska hän ei uskonut, että sairautta voisi parantaa ihmisen tai lääketieteen keinoin, kuten hän sanoi mainitulle Guillot’lle. Tästä syystä mainittu Guillot tuli ahdistuneeksi ja murheelliseksi sairauden takia, ja koska hän ei uskonut, että pystyisi selviytymään niin pitkän matkan rasituksista, mutta hän kuitenkin käveli kainalosauvoilla, kuten hän oli tottunut tekemään viiltojen tekemisen jälkeen. Hän joka tapauksessa teki matkan pyhän Egidiuksen luokse Noyoniin, muttei ilman suurta ahdistusta ja kipua. Ja joskus toiset kantoivat häntä, kun hän ei pystynyt kävelemään. Ja kun hän oli siellä [Noyonissa], hän pysytteli siellä yön ja seuraavana päivänä hän lähti, mutta hän ei tuntenut mitään helpotusta jalassaan.

Ja kun hän palasi Pariisiin, hän majoittui Robert Reboulen talossa, missä hän oli ollut ennen sairastumistaan, mutta hän ei voinut liikkua ilman kainalosauvoja. Ja sitten mainittu Robert neuvoi häntä, että hänen pitäisi tunnustaa syntinsä ja mennä takaisin pyhän Egidiuksen luokse hyvässä tilassa. Ja sen jälkeen, kun mainittu Guillot oli tunnustanut syntinsä, mainittu Robert antoi mainitulle Guillot’lle seuralaisen, jonka nimi oli Conte, joka oli hänen palvelijansa, jotta tämä auttaisi häntä matkalla. Ja sitten mainittu Guillot ja mainittu Conte menivät pyhän Egidiuksen luokse. Ja ollessaan siellä mainittu Guillot antoi lahjansa alttarille kuten muut sairaat ihmiset. Ja jälkeenpäin hän palasi Pariisiin, mutta hän ei ollut lainkaan parantunut.

Lopulta, kun mainittu Guillot oli ollut pitkän aikaa ilman mitään helpotusta, toinen lääkäri, jonka nimi oli mestari Bernart, joka asui Pariisissa, otti mainitun Guillot’n hoitoonsa kuukaudeksi ja yritti parantaa häntä niin hyvin kuin pystyi. Ja kun hän totesi, ettei pystyisi parantamaan häntä, hän päästi hänet menemään.

Ja myöhemmin sairaus moninkertaistui niin, että luut hänen jalassaan olivat näkyvillä, ja mainittu Guillot veti niitä omilla käsillään, ja kun niitä otti yhdestä osasta jalkaa ne näkyivät toisessa, ja haju joka tuli hänen jalastaan oli niin vahva, että muut ihmiset, Robertin talouden asukkaat, eivät saattaneet kestää sitä, ja he syyttivät Robertia, koska hän yhä piti Guillot’n talossaan. Ja mainitun Guillot’n jalassa oli seitsemän tai kahdeksan avannetta, joista kaikista erittyi hajua ja mätää. Ja mainitun Guillot’n jalka oli niin rampautunut, ettei hän voinut laittaa sitä maahan. Sitten mainittu Robert Reboule antoi hänelle neuvon, että hänen pitäisi antaa leikata jalkansa pois ja hankkia tilalle puujalka, jotta hän voisi tulla parannetuksi ja olla ihmisten keskuudessa ja ansaita leipänsä. Ja sitten mainittu Guillot meni puusepän luokse ja kertoi hänelle, mitä halusi tehtävän. Ja kun puuseppä kuuli tämän, hän oli asiasta eri mieltä, ja Guillot uskoi hänen neuvonsa, koska hän epäili antaa leikata jalkansa irti. Ja sitten mainittu Guillot kuuli monilta ihmisiltä, että autuaan pyhän Ludvigin luita oltiin kantamassa Ranskaan.

Ja kun luut kannettiin Pariisiin ja laitettiin kuninkaan kappeliin, ja Guillot kuuli, että Herramme tekee ihmeitä autuaan pyhän Ludvigin kautta, hän uskoi kuten muutkin, että hän teki ihmeitä […] ja että hän tekisi yhden myös hänelle. Ja hän meni kuninkaan kappeliin […] mutta hän ei päässyt sisälle ja hän vietti yön palatsin porteilla.

Ja myöhemmin, kun autuaan pyhimyksen luut kannettiin Saint-Denis’n basilikaan ja haudattiin, mainittu Guillot meni autuaan pyhän Ludvigin haudalle kainalosauvoilla. Ja ensimmäisenä päivänä, kun hän palasi Pariisiin kainalosauvoilla, hän tunsi olonsa helpotetuksi niin, että hän [pystyi kävelemään] ilman kainalosauvoja ja ilman keppiä, mitä hän ei ollut tehnyt kuluneen kymmenen vuoden aikana. Ja sitten mainittu Robert Reboule sanoi mainitulle Guillot’lle: ”Mene ja tunnusta syntisi hyvin, ja mene mainitulle haudalle suuren hurskauden tilassa ja rukoile, että Jumala parantaa sinut autuaan Ludvigin meriittien kautta”. Ja mainittu Guillot tunnusti syntinsä ja käveli myöhemmin mainitulle haudalle kainalosauvojen avulla, ja pysyi siellä yhtäjaksoisesti yhdeksän päivän ajan ja rukoili autuasta pyhää Ludvigia. Ja seitsemäntenä päivänä sen jälkeen, kun hän oli palannut haudalle, hän laittoi jauhetta, jota oli haudan päällä olevalla kivellä, yhdeksään avanteeseen jalassaan kuivattaakseen fistelit, jotka erittivät hajua, kuten hän oli tottunut tekemään. Ja kolmen päivän aikana mainitut avanteet alkoivat vuotaa ja tyhjentyivät lihasta ilman mitään lääkettä. Ja kun mainittu Guillot oli ollut siellä yhdeksän päivää, hän parani, ja hän palasi Pariisiin mestarinsa taloon käyttäen vielä kainalosauvoja heikkoutensa takia, ja hän jätti ne sinne, mutta hän käveli pitäen keppiä kädessään, ja kulkiessaan hänellä ei ollut mitään muuta apua suunnilleen neljän kuukauden ajan heikkoutensa takia. Ja mainitut avanteet sulkeutuivat eivätkä erittäneet mitään ulkopuolelle, mutta arvet jäivät, ja mainittu Guillot saattoi kävellä ilman keppiä jos halusi, mutta hän ontui vähän.

Ja myöhemmin hän parani täydellisesti mainitusta sairaudesta. Ja yleisesti sanotaan, että hän parani mainitusta sairaudesta autuaan pyhän Ludvigin maineen ja ansioiden ja rukouksien kautta. Ja hänet tutkittiin parantuneena mainitusta sairaudesta sinä päivänä, kun se kirjattiin ylös, ja hän oli meidän edessämme.

[Alkuperäisen käsikirjoituksen näet tämän linkin takaa. Myöhemmässä, 1400-luvun lopulla tehdyssä käsikirjoituksessa Guillot’n ihme kuvataan niinikään, linkki siihen täällä (Ranskan kansalliskirjaston sivut).]

Huomioita

Guillot le Potencierin ihmeparaneminen kirjattiin alunperin ylös Ranskan kuningas Ludvig IX Pyhän kanonisaatiokuulustelussa 1270-luvulla. Nuo asiakirjat ovat kadonneet. Ludvigin lesken Margaretin rippi-isä Guillaume de Saint Pathus kuitenkin kirjoitti kuninkaan pyhimyslegendan ja ihmekokoelman kanonisaatiokuulusteluiden pöytäkirjojen pohjalta. Kertomus Guillot’n paranemisesta perustuu siis kirkollisiin oikeuslähteisiin, ja siinä esiintyvät henkilöt ovat todellisia historiallisia henkilöitä.

Ensialkuun kertomus Guillot le Potencierin ihmeparanemisesta saattaa näyttäytyä monella tapaa perinteisenä ihmeen kuvauksena, jossa päähenkilöä usutetaan yrittämään paranemista, ja jossa paraneminen palauttaa hänen asemansa yhteisönsä jäsenenä. Tekstin lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa lukuisia pieniä yksityiskohtia, jotka ovat olennaisia halutessa selvittää vammaisten ihmisten elämään liittyviä seikkoja. Merkittävää tapaukselle on Guillot’n asema kankaanvanuttajan oppipoikana: tämä sijoittaa hänen kohtalonsa osaksi myöhäiskeskiaikaista kaupunkilaisyhteisöä, joka oli samalla hänen tukiverkkonsa. Huomiota herättäviä ovat ainakin seuraavat seikat:

  • Työn ja vammaisuuden yhteys. Vaikka kertomuksesta käy ilmi, että ennen ihmeparanemistaan Guillot oli työkyvytön, on huomionarvoista, että pitkän aikaa sairastumisensa / vammautumisensa jälkeen hän itse asiassa työskenteli aivan samalla tapaa kuin ennenkin. Vasta, kun hänen jalkansa tila huononi merkittävästi ja alkoi aiheuttaa myös sosiaalista haittaa, tuli hänestä vammainen sanan sosiaalisessa merkityksessä. Paljastavaa on myös mestari Robertin ehdotus jalan amputoimisesta, jonka jälkeen Guillot ei olisi enää ollut samaan tapaan vammainen. Ontuminen tai puuttuva jalka ei siis vielä estänyt ihmistä toteuttamasta omaa sosiaalista rooliaan ja tehnyt tästä sitä kautta vammaista.
  • Tukiverkot. Robert Reboule eittämättä yritti auttaa nuorukaista paranemaan oman etunsa(kin) nimissä, mutta hän kuitenkin piti tätä luonaan vuosikaudet saamatta tästä työntekijän taloudellista hyötyä. Taustalla on saattanut olla jonkinlainen laillinen sopimus oppipojan asemasta, mutta joka tapauksessa mestarilla näyttää olleen samanlainen rooli kuin vanhemmilla. Hänen vastuullaan oli yrittää auttaa oppipoikaansa.
  • Paraneminen. Alkuperäinen teksti jättää jossakin määrin epäselväksi, paraniko Guillot vammastaan aivan täydellisesti. Muista samantapaisista lähteistä tiedämme kuitenkin, että osittainen ihmeparaneminenkin luettiin paranemiseksi, jos se merkittävästi helpotti toimintakykyä. Erittäin kiinnostavaa on myös Guillot’n käyttämä lisänimi le Potencier. Tämä tulee ranskan sanasta les potences, joka tarkoittaa kainalosauvoja. Vielä vuosien kuluttua itse tapahtumista hän siis käytti liikkumisen apuvälineisiin viittaavaa nimeä sukunimenomaisesti. Nimi varmasti kuljetti mukanaan muistoa ihmeparanemisesta, mutta se myös osaltaan kertoo, ettei vammaisuus ollut stigma.

Lisäluettavaa

Sharon Farmer, Surviving Poverty in Medieval Paris. Gender, Ideology, and the Daily Lives of the Poor, Conjunctions of Religion and Power in the Medieval Past (Ithaca and London: Cornell University Press, 2005).

Jenni Kuuliala, Childhood Disability and Social Integration in the Middle Ages. Constructions of Impairments in Thirteenth- and Fourteenth-Century Canonization Processes (Turnhout: Brepols, 2016).

Takaisin