’’Hokari’’ Jaakko Ovaskan elämästä ja itsemurhasta Käkisalmen läänin Räisälässä vuonna 1678

Esiteltävä käräjien pöytäkirja vuodelta 1678 tulee Kansallisarkiston kihlakunnanoikeuksien renovoitujen pöytäkirjojen kokoelmasta. Alla on kuvattu pöytäkirjan sisältö vapaasti suomennettuna, ja alkuperäinen ruotsinkielinen dokumentti löytyy digitoituna osoitteesta http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3722612. Pöytäkirjassa kuvatut ylimääräiset käräjät käytiin Käkisalmen kaupungissa 9.12.1678. Nykyisen Venäjän alueella sijainnut Käkisalmen lääni oli tuolloin Ruotsin valtakunnan itäisimmissä osissa, ja alueella asui paljon suomenkielistä väestöä. Oikeudessa käsitellään Räisälän pitäjässä tapahtunutta itsemurhaa. Läsnä tutkinnassa oli tuomarin, voudin ja yhdeksän lautamiehinä toimineiden paikallisten talonpoikien lisäksi itsensä surmanneen nuorukaisen, Jaakko Tuomaanpoika Ovaskan, perhettä ja talon väkeä, naapurustoa sekä kirkkoherra.

Kuten pääosin muuallakin tuon ajan Euroopassa, itsensä surmaaminen oli säädetty Ruotsin valtakunnassa rikokseksi. Vuonna 1442 koottua maanlakia käytettiin myös nykyisen Suomen ja Käkisalmen alueella. Laissa itsemurhaa pidettiin vakavana rikoksena, jonka rangaistuksena tekijän ruumis tuli viedä metsään poltettavaksi. Käytännössä toteutuksen hoiti pyöveli. Mieleltään sairaiksi tulkituille sallittiin lievempi rangaistus: omaiset saivat haudata heidät jonnekin kirkon ja kirkkomaan ulkopuolelle. Molemmissa tapauksissa vainaja menetti siis paitsi tavallisen hautasijan myös kristilliset seremoniat hautajaisineen. Rangaistuksella kuvastettiin tekijän erottamista kristillisestä yhteisöstä ja ylösnousemuksesta. Itsensä surmaaminen säilyi Suomen alueen lainsäädännössä rangaistavana aina nykyisen, vuoden 1889 rikoslain voimaan astumiseen saakka. Myös kirkon piirissä tekoa pidettiin vuosisatojen ajan rangaistavana. Tosin 1600-luvulla voimassa ollut kirkollinen lainsäädäntö määräsi varsin epäselvästi ja maanlain kanssa ristiriitaisesti vain mieleltään terveet itsensä surmanneet hautasijan ja hautajaisten ulkopuolelle. Tapauksen tuomiossa viitataankin tähän vuoden 1571 kirkkojärjestykseen, kun oikeusistuin anoo tuomiot tarkastavalta hovioikeudelta mahdollisuutta päästää Ovaskaa lepoon hautuumaalle.

Tragediaa kuvaava pöytäkirja paljastaa kiinnostavia tietoja 24-vuotiaana menehtyneen Jaakko Ovaskan elämästä. Jaakko oli Räisälän pitäjän Kaukolassa maatilaa pitäneen talonpoika Tuomas Ovaskan poika, ja asui vielä kotonaan. Toisin kuin lännemmässä, Karjalassa ja idässä kotitaloudet muodostuivatkin tavallisimmin suurperheistä, joissa myös aikuisuuteen ehtineet lapset saattoivat jäädä lapsuudenkoteihinsa työvoimaksi kaskille. Kotitalossa asuivat isän lisäksi myös ainakin Jaakon veli ja sisar.

Lukuisat todistajat kertovat Jaakon olleen lapsesta asti ’’hokari’’ (fånat), millä tässä yhteydessä viitattiin myöhemmin ns. tylsämielisyytenä tunnettuun tilaan eli todennäköisimmin jonkinasteiseen kehitysvammaisuuteen. Jaakon kuvataan olleen monin tavoin mieleltään ja käyttäytymiseltään poikkeava. Lukuisten paikallisten mielestä hän ’’ei ollut järkevä puheissaan eikä teoissaan’’. Jaakko oli kuitenkin onnistunut suorittamaan tärkeän nuoruuteen ja osallisuuteen liittyvän etapin eli päässyt ripille, vaikka hän osasi kirkkoherran mukaan lukea jotenkuten vain takaperin eikä antanut oikeaa vastausta mihinkään kysymykseen. Ripille pääsy kuitenkin tarkoitti, että hän kävi toisinaan ehtoollisella ja sai astua myös avioon. Hän olikin pian menossa naimisiin samassa kylässä asuvan naisen kanssa.

Jaakon kerrotaan kuitenkin aina surkutelleen tai huokailleen ja käyttäytyneen toisinaan hyvin omituisesti. Perhe kertoo hänen välillä jättäneen syömättä koko päivään ja paenneen aika ajoin metsään, jossa hän riehui, huusi ja löi eläimiä. Mielenterveydellisistä ongelmistaan huolimatta Jaakko teki talon töitä ja oli kätevä käsistään, sillä hänen kerrotaan veistäneen viljanpuintiin sopivia työkaluja sekä rukkia morsiamelleen.

Käräjillä asiaa tutkivat tuomari ja lautamiehet olivat kuitenkin selvästi epäluuloisia tällaiseksi kuvatun henkilön avioitumismahdollisuuksista. He tiedustelivat mahdollista pakottamista tai painostusta avioliiton suhteen. Jaakon ja hänen morsiamensa kuitenkin todistettiin toimineen yhteisymmärryksessä, ja naisen olleen köyhyydestään huolimatta kunniallinen. Osaltaan tällainen menettely kertoo siitä, että mielisairaiden ja kehitysvammaisten ei ajateltu olevan varteenotettavia puolisoehdokkaita tai löytävän puolisoita, koska tällaisten tilojen uskottiin voivan periytyä lapsille. Mielisairaus tai vammaisuus saattoi aikalaisten uskomuksissa johtua myös esimerkiksi henkilön tai tämän vanhempien tekemästä synnistä, jonka rangaistuksena Jumala lähetti vaivan. Tällaiset käsitykset varmasti saattoivat johtaa leimautumiseen ja syrjintään.

Valtaosan toisille vaarattomaksi katsottujen mielisairaiden, kehitysvammaisten ja eri tavoin mieleltään poikkeaviksi tulkittujen tapaan Jaakkokin siis asui kotikylässään ja oli paikallisyhteisönsä jäsen. Kuten tavallista, mikäli tarpeellista hoivaa, tukea ja elatusta tarjoavaa sukua oli, henkilöä ei lähetetty valtakunnan harvalukuisiin hospitaaleihin tai vaivaistupiin tai eristetty muullakaan tavalla yhteisöstään. Lapsuudenkoti tarjosi Jaakolle työmahdollisuuksia ja perheen, ja mitä ilmeisimmin hän oli tuomassa myös tulevaa vaimoaan kotitalonsa jäseneksi. Isälle Jaakon yllättävä itsemurha oli suuri onnettomuus ja tragedia. Myös muut todistajat näyttävät olleen ymmällään Jaakon ratkaisusta, ja kukaan ei keksinyt käräjillä mitään syytä hänen itsemurhalleen.

Jaakon asema Räisälän pitäjässä ja kyläyhteisössään oli ollut todennäköisesti suhteellisen hyvä, sillä hänen suvullaan oli pitkät juuret paikkakunnalla. Hän oli monen tuntema ja syntymästään pitäjässä asunut, ja hänet oli rajallisista kyvyistään huolimatta päästetty ripille. Hyvään asemaan ja sosiaalisiin suhteisiin viittaa myös se, että lautamiehet ja oikeusistuin päätyvät ehdottamaan Jaakolle lievempää rangaistusmuotoa, eli joko kirkkojärjestyksen sallimaa mielisairaan hautaamista kirkkomaalle tai maanlain mielisairaille sallimaa hautausta jonnekin kirkkomaan ulkopuolelle metsärovion sijaan. Tällaisia erityistoiveita harvemmin esitettiin itsemurhakäräjillä muiden kuin pidettyjen, hyvämaineisten paikallisten henkilöiden kohdalla. Muukalaiset ja tilattomat sekä huonomaineiset paikalliset joutuivat todennäköisemmin pyövelin käsittelyyn. Toisaalta pyrkimys saattaa kertoa enemmänkin Ovaskan suvun hyvästä maineesta ja edullisista suhteista pitäjässä ja lautamiesten keskuudessa, sillä tällainen hautaus toki säästi perheen huomiolta ja häpeältä, joka liittyi pyövelin toteuttamaan rangaistukseen. Hautaus maahan, erityisesti kirkkomaan aitojen sisäpuolelle, saattoi antaa suvulle myös toivoa Jaakon ylösnousemuksen ja pelastuksen mahdollisuudesta. Valitettavasti hovioikeuden ratkaisusta, tuomion toteutuksesta tai Jaakon muusta elämästä ei mitä ilmeisimmin ole säilynyt muita tietoja.

Tapausta on esitelty myös Ovaskan sukuseuran lehdessä: Ovaska, Veli-Mikko & Pulli, Heljä 2011: Ovaskoja käräjillä 1600-luvun lopulla. – Ovaskan sukulehti 2011, s. 23–25.

∗∗∗

Kansallisarkisto: Renovoidut tuomiokirjat: Käkisalmi KO a 4: 1143–1145, Räisälä 9.12.1678.
Digitaaliarkistossa: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3722612

Ylimääräiset käräjät kokoontuvat Käkisalmen kaupungissa vakavan rikoksen takia, kun hiljattain Räisälän kylässä ja pitäjässä sattui niin, että eräs talonpoika hirtti itsensä ja siten riisti henkensä.
Läsnä vouti ja 9 lautamiestä.

Luetaan kunnianarvoisan maaherra Berent Mellinin 8.11. päivätty kirje, jossa hän kertoo, kuinka talonpoika Thomas Ofwaskan poika Räisälässä teki sellaisen vääryyden, että hirtti itsensä riihessä. Joidenkin mukaan tämä tapahtui erityisen sairauden takia, sillä hän oli ollut ”hokari” (fånat – ns. tylsämielisyyteen, erityisesti kehitysvammaisuuteen viittaava käsite) eikä täysin järjissään. Kerrottiin myös, että hänen koko perheensä, jotka yrityksessään pelastaa hänen henkensä, kun hän näytti vielä liikkuvan, leikkasivat köyden ja ottivat hänet alas, mutta eivät olleet kyenneet enää auttaa häntä. Tämän takia maaherra tiedustelee, voiko vainaja nauttia kirkkomaasta vai ei.

Kirkkoherra samasta pitäjästä, kunnianarvoisa Ericus Molenius on pyynnöstä lähettänyt seuraavan kertomuksen: että menehtynyt Jacob Thomasson Owaska on 3.11. sunnuntaina keskipäivän jälkeen mennyt hakemaan puuta metsästä valmistaakseen viljanpuintiin työkaluja ja rukkia morsiamelleen (joka samasta kylästä ja jonka kanssa kihloissa, ja häät tulossa kuten tällä seudulla tapana joulun aikaan). Kun muu väki heräsi ja lähti töihinsä aikaisin maanantaiaamuna, Jacob oli mennyt riiheen, muiden olettaessa, että hän meni sinne valmistamaan työkaluja, joihin hän oli hakenut puuta edellisenä päivänä metsästä. Mutta kun hän oli ollut kauan siellä ja muut palasivat aamupäivällä syömään aamiaista, hänen siskonsa oli mennyt etsimään häntä riihestä. Sisko oli pannut merkille tämän käsissä jotain outoa ja mennyt kertomaan muille. Sitten isä ja veli menneet sinne ja löytäneet Jacobin hirttäytyneen ohjaksilla riihen kattopalkkiin, ja koska Jacob vielä liikkui, he irrottivat hänet yrityksenään pelastaa hänen henkensä, mutta oli liian myöhäistä.

Muutoin kirkkoherra kertoi Jacobin elämästä, että tämä ei ollut tehnyt mitään rikkeita, mutta oli surkutellut aina itseään. Jacob oli ollut ”hokari” (fåhne) eikä täysin järjissään. Myös hänen isänsä ja sisaruksensa kertoivat näin, ja että Jacob käyttäytyi toisinaan hyvin omituisesti, ei syönyt joskus koko päivään mitään, vaan vain meni metsään yksin. Kun hän pakeni metsään, hän iski ja löi eläimiä huutaen ja kiljuen eikä käyttäytynyt kuin selväjärkinen ja järkevä ihminen käyttäytyi. Kuitenkin kirkkoherra kertoi, että Jacob osasi jotenkuten lukea, mutta ei kuten pitäisi, vaan luki takaperin. Jacob oli käynyt toisinaan ehtoollisella, ja ollut kirkossa viimeksi 4. päivä ja edellisenä rukouspäivänä tänä vuonna. Siellä kirkkoherra oli torunut häntä parantamaan tapojansa. Yhteenvetona kirkkoherra esittää, että tämä vainaja ei ollut järkevä puheissaan eikä teoissaan, koska hän ei koskaan vastannut oikein mihinkään kysyttäessä, vaikkakin hän toisinaan käyttäytyi täysin rauhallisesti. Saman kertomuksen antoivat lautamiehet, jotka eivät myöskään tienneet mitään syytä, miksi hän oli päätynyt riistämään henkensä.

Isä Thomas Owaska kuulusteltaessa kertoo samaan tapaan pojastaan kuin kirkkoherra. Isä valittaa, miten hänelle, köyhälle ja vanhalle miehelle on sattunut tällainen harvinainen ja iso onnettomuus ja kokemus. Muutoin hän sanoo, ettei tiedä muuta asiasta; vain Jumala yksin tietää. Lisäksi hän kertoo leikanneensa köyden ja ottaneen ruumiin toisen poikansa kanssa alas. Silloin hän huomasi, että Jacob oli vielä vähän elossa ja veti polviaan yhteen, mutta kun he laskivat tämän makaamaan lattialle, hän menehtyi. Ruumis on yhä tuossa riihessä, joka on nyt suljettu. Jacobilla oli ollut ikää noin 24 vuotta.

Erich Kandalainen todistaa valan vannottuaan, että noin viisi vuotta sitten, kun hän oli ollut töissä metsällä Jacobin kanssa, Jacob oli eräänä päivänä kadonnut koko päiväksi eikä ollut kysyttäessä kertonut, missä oli ollut. Thomas Huppuinen ja Johan Torsti todistavat erikseen, että edesmennyt Jacob Owaska oli ”höyrähtänyt” (fåhnachtig) eikä järkevä, ja he eivät tienneet mitään syytä hänen itsemurhalleen tai että oliko hänellä ollut huono omatunto tai minkä takia tehnyt noin. Christer Salacka Hytilahdelta todistaa samoin.

Kysyttäessä oliko Jacob pakotettu vai vapaaehtoisena menossa avioon ja millaiset aikomukset morsiamella, kirkkoherra, lautamiehet, isä ja muut vastasivat, että he molemmat olivat yhteisymmärryksessä tehneet avioliittolupauksen eikä Jacobia oltu pakotettu siihen. Morsiamesta ei olla kuultu muuta kuin kunniallista ja hyvää, vaikkakin hän on köyhä eikä parempiosainen (?) (haar inthet till bästa).

Lautamiehet pohtivat ja päättävät, voiko tätä kurjaa ihmistä pitää mielisairaana (afwita) vai millaisena häntä tulisi pitää. He kaikki päätyivät tulokseen, että he eivät voi pitää häntä muuna kuin vähän hullua parempana (föga bättre än afwita), koska hän oli ollut lapsesta asti ”hokari” (fånat).

Joten julistetaan seuraava tuomio:
Tämä Jacob Thomasson Ofwaska tulee täysin hänen väärästä teostaan, eli oman henkensä riistämisestä, viedä metsään ja polttaa roviolla, maanlain törkeiden asiain kaaren neljännen luvun mukaisesti, koska häntä ei voida pitää täysin järjettömänä. Lautamiehet pitävät häntä vähän mielisairasta parempana, ja enemmänkin puolihulluna (halftokot) mutta ei täysin järjettömänä. Ja mainittu lainkohta sisältää, että vain sellainen, joka on täysin järjiltään siinä määrin, ettei hän pysty varomaan onnettomuuksia, voidaan haudata kirkkomaan ulkopuolelle.

Koska ei ole erityislakia tuollaisista houkista ja puolihulluista ihmisistä, tuomiossa kuitenkin mieluiten seurataan lievemmän tuomion periaatetta, ja siten jätettäisiin tämä tapaus Jumalan tuomion alle, erityisestikin jos hän on ollut vielä vähän hengissä, kun hänet leikattiin alas, ja koska kirkkojärjestyskin sanoo, että ne, jotka mielisairaudessa tai mielenheikkoudessa surmaavat itsensä, saavat tulla kirkkomaalle. Niinpä alistetaan tapaus nöyrästi hovioikeuteen ja tiedustellaan, eikö häntä voisi haudata kirkkomaalle/maahan kirkkomaan ulkopuolelle.

Näin todistaa laillisesti tapahtuneen, tutkittaneen ja tuomittaneen omakätisesti pitäjänsinetillä ja omalla sinetillään alistaa tapauksen hovioikeuteen Johan I. Plagman, Käkisalmen läänin kihlakunnantuomari ja Mikael Halitzius, Käkisalmen läänin lainlukija.

Riikka Miettinen

Takaisin