”Uhraus. Kaiverrettu John Collettin alkuperäisen kuvan mukaan, joka on herra Bradfordin hallussa.” (1767)

Lähde: Wellcome Collection. CC BY

Historioitsijat käyttävät monenlaisia historiallisia lähteitä yrittäessään ymmärtää, mitä vammaisuus tarkoitti ja merkitsi menneisyydessä. Erilaiset kirjalliset dokumentit (kuten keskiaikainen käsikirjoitus, joka kuvaa Guillot le Potencierin ihmeellistä parantumista tai virallinen raportti, joka sisältää tietoja vammaisen kaivostyöntekijän William Morrowin elämästä) ovat eräitä yleisimmin tässä yhteydessä käytettyjä lähteitä. Mutta myös visuaaliset kuvat voivat sisältää erilaisia vihjeitä siitä, miten “vammaiset” ihmiset on nähty historiallisesti. Yksi tällainen lähde on yllä oleva kuva 1700-luvun kaiverruksesta.

Wellcome Library:n katalogin esittelytekstin mukaan kuva esittää “nuorta naista [joka] itkee, koska hänen äitinsä on ehdottanut hänelle avioliittoa vanhan, ramman/raajarikkoisen (lame) miehen kanssa”. Tämä vaikuttaa mielestäni melko järkeenkäyvältä tulkinnalta. Kuvan mies ei nykypäivän standardien perusteella vaikuta välttämättä erityisen vanhalta mutta ehdottomasti vanhemmalta kuin nainen, jota hän tuijottaa. Kainalosauva, jota mies pitelee oikeassa kädessään, kertoo, että hänellä on luultavasti jonkinlainen liikuntavamma. Naisen ilme ja se, että hän näyttää pyyhkivän nenäliinalla kyyneleitä kasvoiltaan viittaavat myös siihen, että nainen on kaikkea muuta kuin iloinen tulevaisuudennäkymistään. Jos avioliitto tämän miehen kanssa on hänen kohtalonsa, se ei selvästikään ole hänen mieleisensä. Varmistaakseen, että teoksen viesti välittyy katsojille, tekijä on vieläpä antanut sille nimeksi “Uhraus”.

Jos teoksen katsojat halutaan saada nimenomaan ymmärtämään, että nuori nainen ei halua intiimimpää suhdetta mieheen, miksi mies on haluttu kuvata juuri kainalosauvan kanssa? Onko taiteilija mahdollisesti uskonut sen auttavan alleviivaamaan kuvan “uhriteemaa”? Jos näin on, voimme tulkita, että liikuntavammoilla oli symbolinen merkitys, jonka taiteilija tiesi aikalaistensa ymmärtävän ja jakavan – tuskin hän muuten olisi sisällyttänyt sitä teokseensa, jonka tarkoituksena oli korostaa miehen epämiellyttävää olemusta nuoren naisen silmissä. Symboliikkahan ei toimi, jos kukaan ei ymmärrä sen merkitystä. Tässä piileekin kuvan todellinen arvo – se paljastaa jotakin niistä kulttuurisista merkityksistä, joita vammaisuuteen kuvan valmistumisajankohtana liittyi ja liitettiin. Näin ollen ainakin joillekin 1700-luvun ihmisille teoksessa kuvatun tapaiset liikuntavammat ovat sisältäneet negatiivisia merkityksiä tietyissä asiayhteyksissä.

Kaikki tämä voi viitata siihen, että “rammat” ja “vanhat” miehet eivät olleet mitenkään erityisen miellyttäviä “saaliita” naisille, jotka astuivat (tai jotka pakotettiin astumaan) avioliittomarkkinoille 1700-luvulla. Näin ollen voimme olettaa, että “vammaisten” miesten oli vaikeampi löytää itselleen vaimo kuin niiden miesten, joilla vammoja ei ollut. Toisaalta tätä on vaikea tietää varmasti, koska aiheesta on tehty niin vähän historiallista tutkimusta. Sitä vastoin tiedämme, että monet jollakin tavalla “vialliset” miehet, joita nykyään pidettäisiin “vammaisina”, kyllä avioituivat 1700-luvulla. Ja naiset, joiden kanssa he avioituivat, solmivat avioliiton yleensä omasta halustaan. On tietysti mahdotonta tietää, mikä tilanne tässä kyseisessä kuvassa on, ja liittyykö siihen lainkaan avioliitto tai sen mahdollisuus. Lisätietojen saamiseksi tulisi tarkastella myös muita lähteitä, kuten avioliittorekistereitä ja väestönlaskennan tietoja.

Jos kuva paljastaakin jotakin 1700-luvun vammaisuuteen liittyvistä kulttuurisista merkityksistä, se ei välttämättä kerro täsmällisesti tai virheettömästi aikansa “vammaisten” ihmisten oikeasta elämästä. Kuvan avulla on mahdollista kyllä olettaa, että ihmiset, joilla oli liikkumista haittaavia vammoja, saattoivat kohdata siihen liittyviä ennakkoluuloja. Sen perusteella ei voida kuitenkaan tehdä oikeastaan minkäänlaisia päätelmiä siitä, miten “vammaiset” ihmiset vastasivat negatiivisiin asenteisiin, joita he kohtasivat, tai millaisia merkityksiä he kohtaamilleen asenteilleen jokapäiväisessä elämässään antoivat. Nämä ovat kuitenkin yhtä lailla oleellisia asioita vammaisuuden historiaa tarkasteltaessa! Vaikka visuaaliset lähteet, kuten tämä kuva, ovat erittäin hyödyllisiä, ne eivät voi koskaan paljastaa täydellisesti niitä monitahoisia merkityksiä, joita menneisyyden vammaisuuksiin ja vammoihin liittyy ja on liitetty. Kuten muitakin historiallisia lähteitä, myös kuvalähteitä tulisi aina tarkastella yhdessä muiden todisteiden ja lähteiden kanssa. Vasta siten on mahdollista esittää kestäviä johtopäätöksiä esimerkiksi vammaisten ihmisten “oikeista” historiallisista kokemuksista.

Lisäluettavaa

Daniel Blackie, Disabled Revolutionary War Veterans and the Construction of Disability in the Early United States, c. 1776-1840’ (PhD Thesis, University of Helsinki, 2010).

Sofie De Veirman, Helena Haage, and Lotta Vikström, ‘Deaf and unwanted? Marriage Characteristics of Deaf People in Eighteenth-and Nineteenth-century Belgium: A Comparative and Cross-regional Approach’. Continuity and Change 31, no. 2 (2016): 241–273.

David M. Turner, Disability in Eighteenth-Century England: Imagining Physical Impairment (New York: Routledge, 2012).

Daniel Blackie

Takaisin