Mellan teckenspråket och svenskan – Representationen av finlandssvenska döva i media under andra hälften av 1900-talet

Hanna Lindberg
Åbo Akademi

Hanna Lindgren on tutkinut, miten lehdistössä kirjoitettiin suomenruotsalaisista kuuroista 1900-luvun puolivälin jälkeen. Tarkastelujakson alussa lehtikirjoituksissa korostui oikeus ruotsin kieleen ja kuntoutukseen. 1980-luvulta alkaen lehdissä nousi vahvasti esiin kuurojen oma näkemys. Heille olennaista ei ollut suomen ja ruotsin kielen välinen suhde, vaan oikeus viittomakieleen.

*

Bland de döva existerar ingen språkfråga […]. För dem är ödesgemenskapen viktigare.

Så här skrev Dövas förbund i Hufvudstadsbladet den 12 maj 1957 i ett svar på en insändare om svenskans försvagade ställning inom förbundet. Den tidigare insändarskribenten var upprörd över att tidskrifterna Kuurojen lehti och Tidskrift för döva hade sammanslagits och undrade om detta berodde på att svenskan medvetet undanträngdes i förbundet.

Carl Oscar Malm
Museoviraston kuvakokoelmat
CC BY 4.0 -lisenssi

På samma sätt som inom många andra samhällsinstitutioner i Finland, förändrades språkförhållandena inom de organ som bevakade de dövas intressen under slutet av 1800-talet och början av 1900-talet. Från att ha haft en dominerande ställning – Carl Oscar Malm som grundade den första dövskolan i Borgå 1846 kom från en svensktalande familj – koncentrerades det svenska språket till den svenska dövskolan i Borgå och till dövföreningarna på svenskspråkiga orter.

Representanter för Dövas förbund ville dock inte kännas vid kritiken att svenskan skulle medvetet motarbetas inom förbundet. De hävdade att de språkstrider mellan finsk- och svenskspråkiga som hade genomsyrat det finska samhället under tidigare årtionden inte berörde de döva eftersom de gemensamma erfarenheterna av dövhet förenade människor över språkgränserna. Ändå utvecklades en specifik finlandssvensk dövgemenskap bland döva med svenska som hem- och skriftspråk, och det teckenspråk som användes bland finlandssvenska döva klassificerades med tiden som ett eget språk.

Eftersom svenskan har ställning som ett nationalspråk i Finland, har de lagliga rättigheterna till att använda språket och att få kommunal och statlig service på svenska varit starka. Trots det har praktiska och ekonomiska omständigheter ofta hindrat finlandssvenska döva att få tillgång till sina rättigheter. Idag hör de finlandssvenska teckenspråkiga till en av de minsta språkliga minoriteter i vårt land, och det finlandssvenska teckenspråket räknas som ett allvarligt utrotningshotat språk enligt UNESCO. Den svenska dövskola i Borgå stängdes 1993, varefter det inte längre finns utbildningsmöjligheter på svenska eller finlandssvenskt teckenspråk i Finland, och en stor del av de teckenspråkiga har valt att flytta till Sverige. Dövskolan var också den viktigaste institutionen där teckenspråket kunde utvecklas och spridas.

Idag arbetar både Dövas förbund och utbildnings- och forskningsprojektet Livs med att höja statusen och kunskapen om det finlandssvenska teckenspråket, men fortfarande är forskningen om språket och om de finlandssvenska teckenspråkiga ringa. Finlandssvenska teckenspråkigas historia har framför allt behandlats av Birgitta Wallvik i hennes böcker Du måste vara döv för att förstå (2005) och Från dövstumsbacken till Solsand (2016).

Mitt intresse ligger på 1900-talets andra hälft, då de dövas rättigheter avsevärt förbättrades. Under denna tid kan man se att finlandssvenska dövas ställning och trängda situation i skarven mellan det svenska språket, det finlandssvenska teckenspråket och vad man då kallade för ett ”kommunikationshandikapp” ofta dryftades i medierna. Jag har gått igenom alla artiklar som Brages Pressarkiv har bevarade som på något sätt berör döva från och med 1950-talet framåt. I artiklarna ser man hur fokuset förskjuts från rätten till svenska språket samt rehabilitering under 1950- till 1970-talen, till rätten till det finlandssvenska teckenspråket under 1980- och 1990-talen. Detta återspeglar naturligtvis den radikala förändringen i synen på teckenspråket under 1900-talet.

Vad exakt skrev tidningarna om finlandssvenska döva? Artiklarna handlar oftast om bristande resurser inom utbildningen och rehabiliteringen av de finlandssvenska döva. En fråga som gång på gång lyftes fram var det faktum att det inte fanns någon yrkesutbildning på svenska för teckenspråkiga i Finland, och att de därför var tvungna att flytta till Sverige redan i tonåren för att få fortsatt utbildning. Även gällande annan service riktad till döva var det alltid mycket sämre ställt för de finlandssvenska döva. Bland tidningsmaterialet finns det många reportage från Borgå dövskola där den mångåriga rektorn Greta Wisuri intervjuas. Även i dessa poängteras ofta bristerna – både i pengar, material och utrymmen. Under 1980-talet uppstod dessutom ett allt starkare missnöje bland eleverna och deras föräldrar om hur skolan sköttes, vilket uppmärksammades stort i de finlandssvenska medierna.

I och med att dövskolan stängdes minskade antalet artiklar, och de ändrar karaktär. Från att det är hörande som inom olika organisationer som får uttala sig om dövas situation, är det de döva själva intervjuas i artiklarna från 1980- och 1990-talet. Artiklarna från 1990-talet hänvisar alla till stängningen av Borgå dövskola som en vattendelare mellan de finlandssvenska dövas förflutna och dystra framtid.

Alla artiklar är dock inte negativa. På 1980- och 1990-talet uppmärksammas arbetet för de finlandssvenska döva inom Dövas förbund och framför allt dess svenska arbetsgrupp – ett arbete som fortsatt genom föreningen Finlandssvenska teckenspråkiga r.f. Projektet Livs har dessutom alldeles nyligen inlett en tolkutbildning på finlandssvenskt teckenspråk. Från och med 1980-talet framåt blir alltså ”språkfrågan” väldigt viktig, men den handlar inte om en konflikt mellan finsk- och svenskspråkiga, utan om en rätt till ett utsatt minoritetsspråk.

Hur försörjde sig 1600-talets sårade soldater?

Erik Petersson (Linköpings Universitet)

Erik Peterssonin blogi käsittelee sitä, kuinka Ruotsin 1600-luvun suurvaltasodissa vammautuneet ja haavoittuneet sotilaat pystyivät kotiin palattuaan hankkimaan elantonsa. Harvempi palasi kotiin lainkaan, ja selvinneistä monet olivat erittäin vakavasti haavoittuneita ja kykenemättömiä elättämään itsensä ja perheensä. Ruotsin kruunu reagoi ongelmaan jo varhain, kun Vadstenan entisen luostarin tiloihin perustettiin hospitaalin kaltainen sotilashuone invalidisoituneille veteraaneille perheineen. 1600-luvun puolimaissa tiloissa asui noin 35 sotilasta. Miehet olivat riippuvaisia sotilaishuoneen viljasta sekä vaimojensa tarjoamasta huolenpidosta. Myös muita avustuksen muotoja kehitettiin. Useampi jäi asumaan kotipitäjäänsä ja sai vuosittaisen vilja-avustuksen. Vuonna 1680 tällaista apua sai noin 2000 veteraania perheineen. Viranomaiset valvoivat avustuksen jakoa tarkkaan, ja anojien fyysinen kunto tarkistettiin katselmuksissa.

Hur klarade de soldater som sårats i krigen under 1600-talet sin försörjning om de lyckades återvända hem? Vi vet genom källorna att många av dem var svårt fysiskt skadade; de kunde ha blivit skjutna i ben och armar, en soldat bad genom löjtnanten vid sitt regemente om hjälp efter att ha blivit svårt sårad i ena handen i slaget vid Leipzig i oktober 1642. Då måste vi också minnas att de allra flesta människorna långt fram i tiden var beroende av sin egen arbetskapacitet och muskelkraft för sin försörjning. Hur gjorde de då för att överleva?

Många fick förstås hjälp av släktingar och många familjer fick slita extra hårt, men den svenska kronan var inte omedveten om problemet med återvändande sårade soldater. Redan innan Sverige gick med i det trettioåriga kriget hade Gustav II Adolf skrivit ett öppet brev, daterat sommaren 1622, där han uppmanade alla som kunde skänka pengar att göra det men särskilt vände han sig till adeln. Pengarna skulle gå till sårade krigsmäns uppehälle. I brevet berättade kungen att kronan skulle ordna ett särskilt hospital för dem som återvände från kriget utan möjlighet att försörja sig, och de skulle få bo i de gamla byggnader som tidigare varit Vadstena kloster. De skulle byggas om för att anpassas till sin nya verksamhet som uppehälle för invalidiserade soldater. Med tiden började det särskilda hospitalet att kallas för ett krigsmanshus.

Vadstena krigsmanshus var inrymt i de gamla klosterbyggnaderna. Ingången har fortfarande kvar sin ståtliga portal från 1600-talet.
Foto: Erik Petersson

Det dröjde innan hjälpen började strömma in, och det var först långt efter kungens död som de första sårade soldaterna kunde flytta in med sina familjer i de gamla och under början på 1640-talet ombyggda klosterbyggnaderna i Vadstena. Vid mitten av seklet bodde så runt 35 soldater, de flesta med sina hustrur och barn, i krigsmanshuset. Där fick de hjälp med sin försörjning främst genom att de fick spannmål, men de flesta av soldaterna var beroende av hjälpen som deras fruar kunde ge eftersom de fick sköta sina familjers respektive hushåll med allt vad det innebar av matlagning, tvätt, städning och omsorg om sin make.

Samtidigt utvecklades en annan typ av hjälp. De soldater som valde det kunde få bo kvar i sin hemsocken och varje år få ut en viss ersättning i spannmål som de själva eller ett ombud fick hämta i Vadstena. Spannmålen kom från de jordar som krigsmanshuset med tiden fick i donation, främst från kronan men också från privatpersoner. Det var den här typen av hjälp som de allra flesta valde; runt 1680 var det ungefär 2 000 soldater med sina familjer som fick spannmålshjälp via krigsmanshuset.

Kronan ville se till att bara de soldater som sårats i krigstjänst fick hjälp. Axel Oxenstierna påpekade därför i ett brev att ”de, som ljuga sig beneficium till så[väl] av Krigskollegium som [av] Regeringen, skola straffas”, och vem som skulle få hjälp avgjordes på mönstringen. Då fick soldaterna komma dit och visa upp sina skador för mönstringsförrättaren. Så skedde exempelvis i januari 1644 på mönstringsplatsen utanför Linköping när soldaten Jorn Jönsson behövde få godkännande för att kvalificera sig för hjälp. Den som mönstrade honom skrev att han ”är förlamad, och går med kryckor, och ej kan föda sig med sitt arbete”. Därför skulle kronan ge soldaten Jorn två tunnor spannmål om året och en plats i Vadstena krigsmanshus. Han var en – av trots allt ganska många – som kronan hjälpte att försörja av alla sårade soldater som återvände från 1600-talens krig.

Lisätietoja / Läs mer:

Petersson, Erik 2017: Sårade soldater. Livet efter stormaktstidens krig. Stockholm: Natur & Kultur.

Suomalaisista veteraaneista ja Suomen sotamieshuoneesta 1600-luvulla, ks. esim. Pylkkänen, Ali 1994: Kysymys Suomen sotamieshuoneesta ja sotahospitaalista 1600-luvulla. – Genos 65(1994). https://www.genealogia.fi/genos-old/65/65_116.htm

Julkisen vammaishistorian mahdollistamisesta

Kirjoittanut Daniel Blackie

Alkuperäinen englanninkielinen julkaisu Daniel Blackie (2017): Unleashing Public Disability History. 
In: Public Disability History 2 (2017) 17.

Suomenkielinen versio julkaistu Public Disability History -blogin toimittajien luvalla.

Kuvittele seuraava tilanne: olet ollut järjestämässä mahtavaa workshopia vammaishistoriasta paikallisessa kotiseututalossa. Kaikki sujuu hienosti. Paikalla on suuri joukko ihmisiä – äitejä, isiä, lapsia, isovanhempia – ja he ovat uteliaita ja innostuneita kuulemaan vammaisuuden vaietusta historiasta.

Workshopin ”human interest” -elementti – vaikkapa yksijalkaisen, kauan sitten unohdetun kaivostyöläisen värikäs elämä – on saanut aikaan toivotun tuloksen. Ihmiset ovat aiheesta niin kiinnostuneita, että he kyselevät vinkkejä, miten voisivat löytää lisätietoja tämän henkilön elämästä. Kerrot heille, että löysit tarinan digitoidusta historiallisesta sanomalehdestä, jonka luit British Newspaper Archiven -internetsivuilla.

”Ah, tämä on huippua – tarkoitatko, ettei meidän tarvitse matkata satoja kilometrejä British Libraryyn lukeaksemme sen?”

”Ei tarvitse, mutta teidän pitää maksaa 20 puntaa lukuoikeudestanne neljäänkymmeneen sivuun.”

Äiti kääntyy kahden lapsensa puoleen ja sanoo: ”Miltä kuulostaa, lapset? Mitä jos emme menisikään katsomaan uutta Lego Movieta huomenna, vaan käyttäisin rahat saadakseni lukuoikeuden vanhaan sanomalehteen?”

Yhtäkkiä lapset eivät näytä yhtään niin innostuneilta. Ja siinä hetkessä tajuat, että tämän perheen kohdalla todennäköisyys vammaishistorian tarkempaan tutkiskeluun katoaa.

Asioiden ei kuitenkaan tarvitse olla näin. Erinomaisia ilmaisia internetaineistoja, jotka tukevat vammaishistoriaa, on olemassa. Vammaisuuden historian tutkijoiden täytyy vain pitää huolta siitä, että he käyttävät niitä puhuessaan suurelle yleisölle. Esimerkiksi Walesin kansalliskirjaston ‘Welsh Newspapers Online’ (WNO) on upea vanhoja sanomalehtiä sisältävä alusta, ja yksi niistä, jotka voivat auttaa välttämään hyytävän Lego Movie -hetken kaltaiset tilanteet. Se itse asiassa sisältää monet niistä materiaaleista, joita maksullinen British Newspaper Archivekin säilyttää.

National Library of Walesin mahtavan ‘Welsh Newspapers Online”:n hakusivu.

Palatkaamme siis yksijalkaiseen kaivostyöläiseen, joka niin kiinnosti kuvitteellisen workshopimme osallistujia, sillä hän on ainoa todellinen henkilö tässä tarinassa. Hänen nimensä on Billy Davy Richards. Toukokuussa 1858 Merthyr Telegraph julkaisi kertomuksen edesmenneen Richardsin elämästä. Sanomalehti kertoi kuinka “hänestä tuli mainari, hän menetti jalkansa, loukkasi kätensä ja sitten, hyvin viisaasti, hylkäsi epämiellyttävän kutsumuksensa tulla opettajaksi.”

Dokumentti on monipuolinen, täynnä kiehtovia yksityiskohtia Richardsista ja siitä, miten muut muistivat hänet. Se myös herättää lukuisia todella kiinnostavia kysymyksiä vammaisuudesta menneisyydessä. Millaisia vaikutuksia fyysisillä vammoilla oli työelämään? Miten yhteisöt näkivät vammaiset ihmiset? Miksi jotkut liikuntavammaiset ihmiset kuten Richards katsottiin muistamisen arvoiseksi sanomalehdissä, kun toiset taas eivät? Minkälaista kieltä viktoriaanisessa Britanniassa käytettiin vammoista kirjoitettaessa?

Älä kuitenkaan usko minua vaan katso itse! Voit lukea Richardsin elämäntarinan ilmaiseksi ja tulla omiin johtopäätöksiisi täällä (artikkeli, jonka otsikko on “THE BARD OF PEN-HEOL-GERRIG”). Tai voit käyttää kaksikymmentä puntaa ja lukea saman jutun British Newspaper Archiven sivuilla yhdessä 39 vapaavalintaisen muun jutun ohella. Mutta toisaalta, kuulin että uusia Star Wars -tuoteperheen osia on taas julkaistu…

Ilmaisina internetissä luettavissa olevat lähteet kuten ”Welsh Newspapers Online” ovat toisin sanoen erinomainen perusta vammaishistorian popularisoinnille. Niillä ei ole ainoastaan potentiaalia saada suuri yleisö kiinnostumaan vammaishistoriasta vaan ne myös tarjoavat ihmisille mahdollisuuden tutustua itse historiallisiin lähteisiin vammaisuudesta. Näin ne kasvattavat mahdollisuutta, että vammaishistoriasta tulee oikeasti julkista – jotakin sellaista, jonka parissa kuka tahansa voi tehdä asioita, eivät vain ammattihistorioitsijat.

Jos siis löydät jostakin digitaalisesta arkistosta kiinnostavan ja mielikuvia herättävän lähteen, jonka uskot kiinnostavan ihmisiä, mutta joka on maksumuurin takana, tee hieman etsintätyötä. Saatat löytää saman tekstin jostain muualta, missä sen näkemisestä ei tarvitse maksaa. Jos et löydä, etsi toinen hyvä lähde, joka on luettavissa ilmaiseksi ja liitä sen sijaan se osaksi popularisoimishankettasi. Voitot saattavat olla huomattavat.

Vieraillaanpa vielä kuvitteellisessa skenaariossamme. Tällä kertaa kerrommekin innokkaalle äidille lapsineen, että he voivat lukea tarinan yksijalkaisesta kaivostyöläisestä ilmaiseksi Welsh Nespapers Onlinen internetsivuilla maksullisen, kaupallisen sivuston sijaan.

Palattuaan kotiin ja luettuaan Merthyr Telegraphin jutun Richardsin elämästä (ilmaiseksi!) on mahdollista, että lehden viittaus Richardsin ”puujalkaan” kiinnittää heidän huomionsa.

”Äiti, oliko monilla ihmisillä ennen vanhaan puujalka?”

”En tiedä mutta hyvä kysymys. Katsotaanko, löydämmekö lisää tarinoita ihmisistä, jotka käyttivät niitä?”

”Joo!”

Äiti siirtää kursorin WNO:n etsintälomakkeeseen ja kirjoittaa siihen ”puujalka”, painaa ”etsi”, ja ruudulle ilmestyy 2 569 viittausta sanaan alle sekunnissa. Se on varsin suuri määrä vammaishistoriaa tutkittavaksi – ja silti lapset pääsevät katsomaan Lego Movien.

Vammaisuus, synti ja keskiajan uskonnollisuus

Kirjoittanut Jenni Kuuliala

Kun aloin kymmenisen vuotta sitten tehdä väitöstutkimustani vammaisista lapsista myöhäiskeskiajan ihmetodistuksissa, ei vammaisuuden historiasta esimodernilla ajalla oltu kirjoitettu juuri lainkaan tutkimuksia lukuun ottamatta nyt jo oppikirjamaiseen asemaan päässyttä Irina Metzlerin teosta Disability in Medieval Europe. Thinking about Physical Impairment during the High Middle Ages, C.1100–1400 (Routledge 2006). Aihetta on kuitenkin sivuttu viimeisen sadan vuoden ajan erinäisissä lapsuuden ja lääketieteen historian samoin kuin sosiologian tutkimuksissa, joissa vastaani tuli tuolloin ja tulee toisinaan vieläkin mitä mielikuvituksellisempia ja karmivampia näkemyksiä siitä, millaista vammaisten ja etenkin vammaisten lasten elämä on keskiajalla ollut. Mieleenpainuvimpia lukemieni näkemysten joukossa ovat ajatukset siitä, että vammaisina syntyneet lapset olisi automaattisesti surmattu tai jätetty heitteille, että lapsen vamma olisi ollut perheille valtava stigma, tai jopa että vammaisena syntyneiden lasten äidit olisi poltettu noitina.

Nämä väitteet on historioitsijan helppo osoittaa monellakin tapaa täydeksi hölynpölyksi, mutta silti tämänkaltaiset näkemykset elävät sitkeästi. Kenties kaikista eniten painoarvoa on kuitenkin saanut käsitys, että keskiajalla kaiken vammaisuuden ja sairauden olisi ajateltu olevan seurausta synnistä ja näin ollen sairaan tai vammaisen henkilön (tai lasten kohdalla hänen vanhempiensa) omaa syytä. On myös esitetty, että vammaisuuden olisi uskottu olevan seurausta yhteistyöstä paholaisen kanssa. Tyypillinen ajatuskulku onkin, että koska vammaisia ja kroonisesti sairaita ihmisiä syytettiin heidän omasta tilastaan, ei heillä myöskään ollut minkäänlaista asemaa yhteiskunnassaan. Toisinaan on myös väitetty, että tämän vuoksi heille ei olisi tarjottu hoitoa tai apua muutoin kuin kenties uskonnollisessa mielessä synnin karkottamiseksi.

Mitä keskiajan kirkko ja keskiaikaiset lähteet sitten aiheesta sanovat? Erityisesti Vanhassa Testamentissa erilaiset ruumiinvammat mainitaan yleensä joko symbolisesti tai rangaistuksina. Jeesus kuitenkin sanoo (Joh. 9:3), etteivät sokeana syntynyt mies tai hänen vanhempansa olleet tehneet syntiä, eikä hän myöskään pitänyt sairaita tai vammaisia epäpuhtaina. Uuden Testamentin parantamisihmeissä vammaisuus puolestaan on toisinaan seurausta synnistä muttei suinkaan aina – ja tämä näkemys oli vallalla halki keskiajan ja myöhemminkin aina 1700-luvulle saakka. Kattavana ajatuksena oli, että kaikki fyysiset ja psyykkiset vammat ja sairaudet ovat seurausta syntiinlankeemuksesta ja näin ollen ihmiskunnan yhteinen taakka. Tästä kirjoitti muun muassa kreikkalainen kirkkoisä Basileios Suuri (300–370), joka lisäsi, että sen vuoksi Jumala on lahjoittanut lääketieteen ihmisten avuksi.

Muutkin kirkkoisät ja keskiajan teologiset auktorit kirjoittivat etenkin fyysisestä poikkeavuudesta monissa yhteyksissä käsitellen muun muassa epämuodostuneiden tai ”hirviömäisten” ihmisten osuutta Jumalan luomakunnassa samoin kuin ihmisruumiin kauneuden ja tasapainon vaatimuksia ja poikkeavuuksia. Käsitys synnistä vammaisuuden ja sairauksien syynä tulee kenties säännönmukaisimmin esille rippi-isien ohjekirjoissa. Niitä kirjoitettiin vuonna 1215 pidetyn Neljännen Lateraanikonsiilin jälkeen, jolloin määrättiin, että jokaisen kristityn tulee ripittäytyä vähintään kerran vuodessa. Ohjekirjoissa käydään läpi erilaisia syntejä, joista rippi-isän tulee ripittäytyjältä kysyä. Niiden joukossa on (aviollinen) seksi kiellettynä ajankohtana kuten erilaisina kirkollisina juhlapäivinä, sekä kuukautisten ja raskauden aikana. Ohjekirjojen, samoin kuin joidenkin lääketieteellisten teosten mukaan tällaisena ajankohtana siitetty lapsi saattoi olla spitaalinen tai vammainen. Näkemys ei kuitenkaan esiinny säännöllisesti ja onkin mahdoton sanoa, kuinka laajalle se oli muiden kuin pappien ja teologien joukossa levinnyt.

Michelet de Sauvagen ihmeparaneminen Ranskan kuningas Ludvig IX Pyhän haudalla 1270-luvulla.
Guillaume de Saint-Pathus, Vie et Miracles de Saint Louis, n. 1330. Pariisi, BNF, MS Fr. 5716.

Mitä ”tavallinen kansa” sitten vammaisuuden syistä ajatteli? Keskiajalta on toki säilynyt hyvin vähän lähdeaineistoa, jossa he näkemyksistään kertoivat, mutta jotakin aiheesta voi silti sanoa. Omissa tutkimuksissani olen käynyt läpi kanonisaatio- eli pyhimykseksijulistamiskuulusteluiden pöytäkirjoja, joissa ihmiset todistivat paavillisen oikeuskomission edessä näkemistään ja kokemistaan ihmeparanemisista. Toisinaan kuulusteluiden pöytäkirjoihin on kirjattuna tapauksia, joissa pyhimys rankaisi ihmistä tai tämän lasta rienauksesta tai epäuskosta jollakin vammalla tai sairaudella, minkä tapojen parantaminen ja pyhimykselle suunnatut rukoukset sitten paransivat. Myöhäiskeskiajalla tällaiset ihmetapaukset ovat kaiken kaikkiaan kuitenkin harvinaisia, eivätkä muut synnit tule lainkaan esille. Sen sijaan kerrasta toiseen vamma tai äkillinen sairaus ”iski”, ”saapui” tai ”kiusasi” aivan kuin sillä olisi ollut oma, ihmisten toimista riippumaton tahto.

Brittiläinen sosiaalihistorioitsija Carole Rawcliffe on kirjassaan Leprosy in Medieval England (Boydell & Brewer 2006) todennut osuvasti, että minkään yhteiskunnan suhtautuminen sairaisiin ei ole yhtenäinen tai muutu samaa tahtia. Hänen tutkimuskohteensa lepra oli keskiajan yhteisöissä sekä kirous että osallisuuden Jeesuksen kärsimyksistä mahdollistava siunaus. Sama pätee mihin tahansa muuhunkin vammaan tai sairauteen, mutta vähemmän dramaattisina niistä suuri osa oli myös hengelliseltä kannalta huomattavasti lepraa neutraalimpia. Vaikka Jumala tai pyhimykset Hänen tahtonsa välittäjinä saattoivat rangaista väärintekijää ruumiillisella kärsimyksellä, valtaosa ihmisten pysyvistä vammoista oli seurausta onnettomuuksista, tartuntataudeista tai esimerkiksi sodankäynnistä. Vammaisina syntyneitä lapsiakin yleensä hoidettiin resurssien rajoissa parhaan kyvyn mukaan, ja lähteet kertovat heidän koulutuksestaan, leikeistään ja yleensä osallisuudestaan yhteisöidensä elämään. Jos vanhemmat joskus syyttivätkin itseään lastensa vammoista, ei tämän vaikutuksesta lasten elämään löydy viitteitä. On myös syytä muistaa, että kristinuskolla oli jo sen ensi vuosisadoista alkaen valtava merkitys Euroopan hospitaali- ja myöhemmin sairaalajärjestelmän kehittymiselle. Sairaiden ja työkyvyttömien katsottiin siis olevan armeliaisuuden arvoisia.

Miksi ajatus synnin ja vammaisuuden syy–seuraussuhteesta sitten elää niin vahvana? Sille on toki löydettävissä perustelut, jos niitä haluaa etsiä ja unohtaa kaiken, mikä todistaa aivan toisenlaisesta ajattelusta. Historiakäsityksen osalta kyseessä lieneekin ainakin osaksi 1900- ja 2000-lukujen ihmisen tarve nähdä oma aikansa edistyksellisenä menneisyyden taantumuksellisuuteen verrattuna. Todennäköisesti käsityksen sinnikäs esiintyminen esimerkiksi lääketieteen ja psykiatrian historian yleisesityksissä on myös seurausta näiden alojen tarpeesta esittää modernin länsimaisen lääketieteen ja hoidon kehitys suoraviivaisena voittokulkuna. Vammaisuus käsitetään usein vieläkin yksinkertaisesti tragediana, ja tämän ajattelun myötä sen on toki ollut pakko olla sitä suuremmassa mittakaavassa aikaisemmin. Toisaalta on myös helppo ajatella, että koska nykyajassa on ongelmia, niiden on oltava ollut suurempia menneisyydessä. Ihmisten ja yhteisöiden käsitykset ovat kuitenkin vaihtelevia ja aaltoilevia, mikä pätee myös uskonnollisiin selitysmalleihin.