Sakari Häkkinen: Vaiennettu. Hiljainen ääni uskon ytimestä

Vammaisuuden teologia -seminaari 17.4.2018

Hiippakuntadekaani, teologian tohtori Sakari Häkkinen pohti puheenvuorossaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vammaistyön teologiaa.

Vanhassa testamentissa vammaisuuden kannalta kiinnostavia kohtia löytyy muun muassa Kolmannen Mooseksen kirjan luvun 21 luettelosta Jumalan palvelijoiksi kelpaamattomista ihmisistä, tunnetusta kertomuksesta Jaakobin painista Jumalan kanssa, Samuelin kirjassa esiintyvästä kuningas Saulin vammaisesta pojasta Mefibosetista sekä Jobin tarina.

Nykyäänkin yleisesti käytössä oleva virsi 626 edustaa tätä ei-vammaisuuden ihannetta. Siinä lauletaan taivaasta, jossa ei ole lainkaan vammaisia. Onko taivaskin vain ei-vammaisia varten? Virressä 613 vammaisuus mainitaan yhtenä tyypillisenä kristityn ominaisuutena, mutta osana selkeästi kielteisten asioiden listaa. Tämä on omiaan vahvistamaan käsitystä siitä, että vammaisuus olisi synnin seuraus.

Raamatun tekstit on ymmärrettävä kontekstissaan, suhteensa kirjoittajiinsa ja syntyhetkeensä. Luomiskertomuksessa ei ole olennaista se, millaisiksi Jumala teki maailman ja ihmisen. Olennaista on, että seitsemäntenä päivänä, kuin loppuhuipentumana hän lepäsi. Sillä tavalla hän alleviivasi, että elämä on arvokasta sinänsä, oli se millaista tahansa.

Parantamiskertomuksissa Jeesus kohtaa vammaisen omana itsenään, puhuu suoraan hänelle. Hän näkee parannettavansa ensisijaisesti ihmisenä, joka pelastuu uskonsa ansiosta. Jeesuksen parantamistyössä on olennaista se, että parannettu ihminen pääsee osaksi yhteisöä. Jeesuksen esimerkin pohjalta voi vetää johtopäätöksen, että vammaistyön tavoitteena pitää aina olla ihmisen kohtaaminen ihmisenä. Kaikki ihmiset, myös vammaiset, tarvitsevat uskoa, toivoa ja rakkautta pelastuakseen. Jokaisella ihmisellä on oltava mahdollisuus yhteisön jäsenyyteen.

Sakari Häkkisen puheenvuoro

 

Aino Kemilä: Erityinen lähimmäinen

Vammaisuuden teologia -seminaari 17.4.2018

Erityislastentarhanopettaja Aino Kemilä pohti esityksessään erityisyyttä ja lähimmäisyyttä.

Erityinen on määre, jolla ihminen voidaan ylentää, alentaa tai jopa erottaa. Hänet voidaan asettaa erityisasemaan. Esimerkiksi termi erityisasiantuntija kertoo, että ihmisellä on enemmän asiantuntemusta kuin niillä, joiden titteli on pelkkä asiantuntija. Toisaalta sanassa erityisoppilas on kielteinen sävy.

Kemilä työskentelee monella tavalla erityisten ihmisten kanssa. Lastentarhanopettajan työn lisäksi hän vetää monenlaisia ryhmiä ja kursseja. Kokemustensa pohjalta Kemilä ihmetteli, miksi ihmisiä pitää jakaa erityisiin. Miksi meidän täytyy vielä vuonna 2018 miettiä, miten erityisiksi kutsutut ihmiset pitäisi kohdata?

Lopulta on Kemilän mukaan vaikea sanoa, kuka todella on vammainen ja kuka ei. Jossain määrin kaikki ovat. Ihmisyydessä on loppujen lopuksi kysymys asioista, jotka ovat yhtä aikaa pieniä ja suuria. Kemilä havainnollisti tätä kertomalla vetämänsä ryhmän jäsenen määritelmästä: ”Mitä on ihminen: rukkaset ja pipo?”

ERITYINEN LÄHIMMÄINEN DIAT

Jenni Kuuliala ja Reima Välimäki: Synti, siunaus ja ihmeet. Vammaisuuden teologiaa keskiajalla ja uuden ajan alussa

Vammaisuuden teologia -seminaari 17.4.2018

Vammaisuuden vaiettu historia -hankkeen tutkijat Jenni Kuuliala ja Reima Välimäki kertoivat esityksessään keskiajan ja uuden ajan alun uskonnollisista selityksistä vammaisuudesta.

Melko yleisesti luullaan, että keskiajalla ja uuden ajan alussa olisi oletettu vammaisuuden johtuneen aina ihmisen itsensä tai hänen vanhempiensa synneistä. Tämä on yksipuolinen käsitys: synti oli vain yksi tuon ajan selityksistä vammaisuudelle. Tosiasiassa selitykset ja niiden tulkinnat vaihtelivat. Synti saattoi olla selitys joillekin vammoille, mutta se ei ollut selitys kaikille vammoille.

Parantamisihmeet olivat suosittuja keskiajalla ja uuden ajan alussa. Kaikkia parantamisihmeitä ei kirjattu, joten meidän päiviimme on säilynyt vain merkittävimpinä pidetyt parantamisihmeet. Säilyneistä teksteistä ilmenee, että parantuneiden joukossa oli monia eri tavoin vammaisia ihmisiä – vain kehitysvammaiset puuttuivat.

Ripittäytyminen oli jokaisen kristityn velvollisuus keskiajan katolisuudessa. Rippi-isien ohjeissa neuvottiin pappeja myös niiden varalta, jotka eivät syystä tai toisesta pystyneet tunnustamaan syntejään puhumalla. Erityisen tärkeää rippi oli kuolinvuoteella.

Pappien piti olla ruumiiltaan täydellisiä, mutta aikuisena lievästi vammautunut pappi saattoi pitää jo alkaneen papinuransa, jos arvioitiin, että vamma ei estänyt papille kuuluvien toimenpiteiden suorittamista.

Kuulialan ja Välimäen esitys

Hannele Juutinen: Sinä katsoit meitä niin kauniisti

Vammaisuuden teologia -seminaari 17.4.2018

Tamperelaisen Messukylän seurakunnan seurakunnan pappi Hannele Juutinen kertoi kokemuksistaan kirkon työssä. Juutinen on toiminut pappina yhdeksän vuotta. Moneen vuoteen mahtuu monenlaisia kokemuksia.

Juutinen pohti, kuinka paljon sokeudesta täytyy puhua. Jokaisella on oikeus valita itse kuinka paljon kertoo itsestään, mukaan lukien sokeudestaan.

Näkövamma, samalla kun se on vahvasti osa identiteettiäni, ihmisenä ja pappinakin ja siten hyvin henkilökohtainen asia, ei kuitenkaan yleensä jää yksityisasiaksi. Ajattelen, että minun tehtäväni on pyrkiä tekemään näkövammaisen kohtaaminen ihmisille mahdollisimman helpoksi. Menen vastaan, kuulen ennakkoluuloisimmatkin kysymykset ja minuun kohdistuvat määrittelyt. Toisaalta, en kuitenkaan pahoittele sokeuttani, se ei ole asia, jonka minussa pitäisi muuttua tai korjaantua, tai jonka voisi unohtaa, piilottaa tai selittää olemattomaksi. Sokeus kuuluu pakettiin.

Käytännössä pappina toimiminen vaatii paljon ajattelemista: Juutisen on mietittävä, miten hän toimii tässä näkeville suunnitellussa maailmassa. Kohtaamiset seurakuntalaisten kanssa ovat tuoneet Juutiselle uusia näkökulmia sokeuteen. Toisaalta arjessa on niin paljon rutiineja, että vammaisuutta ei tarvitse ajatella, vaan se häviää taustalle.

Lue Juutisen koko puheenvuoro (Word-muodossa):

Hannele Juutisen puheenvuoro

Antti Björklund: Vaivaisia vai uskon välikappaleita?

Vammaisuuden teologia -seminaari 17.4.2018

 

Teologian maisteri Antti Björklund on tutkinut pro gradu -työssään neljän 1800-luvun postillan vammaiskäsityksiä. Postilla tarkoittaa saarnakirjaa. Björklund kertoi tutkimuksestaan Vammaisuuden teologia -seminaarissa.

Björklund tarkasteli tutkimuksessaan postillojen kirjoittajien vammaiskäsityksiä sekä vertaili niitä keskenään ja  ajan yleisen vammaiskäsityksen kanssa.

Vammaisuus esiintyy postilloissa kahdella tavalla: konkreettisena asiana ja vertauskuvana. Jälkimmäinen käsittelytapa oli yleisempi. Konkreettista vammaisuutta pidettiin postilloissa ikävänä asiana, kuten 18o0-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa muutenkin.

Vammaisuuden teologia esitelmä

Linkki Antti Björklundin pro gradu -työhön

Arkkipiispa Kari Mäkinen

Vammaisuuden teologia -seminaari Helsingissä 17.4.2018

 

Arkkipiispa Kari Mäkinen avasi Vammaisuuden teologia -seminaarin voimakkaalla puheenvuorolla, jonka pohjana oli toimi saksalaisen taiteilija Matias Klemmin teos Beate im Spiegel. Arkkipiispa tarkasteli teosta etsien siitä näkökulmia vammaisuuden teologiaan.

Teoksessa Beate katsoo peiliin pyörätuolistaan käsin. Pyörätuoli on selin katsojaan, Beate näkyy vain peilin kautta. Pyörätuolia ei ole piilotettu, mutta piilottaako pyörätuoli ihmisen?

Mäkinen tarkasteli vammaisuutta haurauden, rikkinäisyyden ja tarvitsevuuden kautta. Ne eivät ole pelkästään vammaisten ominaisuuksia, vaan kaikkien ihmisten. Yhteenvetonaan Mäkinen totesi, että näiden ominaisuuksien lisäksi kaikkia ihmisiä yhdistää toive siitä, että heidät nähtäisiin nimenomaan ihmisenä. Säälin läpi se voi olla mahdotonta.

Lue tiivistelmä Kari Mäkisen puheenvuoro Kirkko ja kaupunki -lehden sivuilta.