Ei yksi vaan monta – historian luonteesta

Amu Urhonen

Hankepäällikkö

Hankkeemme on herättänyt paljon kiinnostusta. Yhteydenottoja on tullut niin vammaisilta ihmisiltä kuin toimittajiltakin. Monesti meiltä hankkeen jäseniltä kysytään, oliko ennen vammaisten kannalta paremmin vai huonommin? Tästä kysymyksestä kumpuavat sellaiset raflaavat tulkinnat kuin että keskiajalla kaikki vammaiset lapset olisi tapettu heti syntymänsä jälkeen – mikä ei pidä paikkaansa. 

Tarinat viehättävät ihmisiä, sen havaitsee jo siitä kuinka suosittuja romaanit, elokuvat ja näytelmät ovat. Historiantutkimuksen tuloksetkin esitetään usein tarinan muodossa. Se on ymmärrettävää, koska historiantutkimus on kiinnostunut muutoksesta. Muutosten esittäminen tarinan muodossa tekee siitä helposti ymmärrettävää ja kiinnostavaa. 

Tarinallisuudessa on kuitenkin vaaransa: se yksinkertaistaa kehityskulkuja, jotka eivät aina ole suoraviivaisia ja yksinkertaisia. Syntyy käsitys, että historiassa olisi kysymys yhdestä pitkästä tarinasta, joka on vienyt tiettyyn suuntaan: huonosta hyvään, hyvästä huonoon, barbariasta sivistykseen, alkeellisuudesta yltäkylläisyyteen ja niin edelleen. Tätä suurten tarinoiden kaipuuta kuvastaa yleinen toteamus: tietysti nykyäänkin on epäkohtia, mutta sentään meidän aikanamme vammaisten asema on parempi kuin muina aikoina! Todellisuudessa satojen vuosien mittaista aikakautta, saati kokonaista ihmiskunnan, koko maailman historiaa, on mahdoton tiivistää yhteen adjektiiviin, julistaa paremmaksi tai huonommaksi kuin joku toinen aikakausi. 

Jenni Kuulialan kirjoitus varhaisista opaskoirista on valaiseva esimerkki siitä, miten sama asia voidaan eri aikoina ja eri yhteiskunnissa kokea eri tavalla. Nyky-yhteiskunnassa opaskoira on haluttu ja arvostettu asia muun muassa siksi että se lisää käyttäjänsä riippumattomuutta muista ihmisistä. Keskiajalla sitä pidettiin viimeisijaisena ratkaisuna ihmisille, joilla ei syystä tai toisesta ollut mahdollisuutta toisen ihmisen antamaan apuun. On mahdotonta ja tarpeetontakin väittää ykskantaan, että toinen aika olisi ollut parempi kuin toinen. 

Historiantutkijan tehtävä ei ole asettaa eri aikoja paremmuusjärjestykseen, vaan tuottaa tosiasioihin perustuvaa tietoa menneisyydestä. Yksi tosiasia on, että samaankin aikakauteen mahtuu paljon ilmiöitä, ihmisiä, yhteiskuntia, kehityslinjoja. Yksi hankkeemme tavoitteista on tuoda esiin tätä monipuolisuutta.    

 Historiasta voi tehdä laajempia johtopäätöksiä, siitä voi oppia niin kuin omista tai muiden kokemuksista opitaan, kunhan varoo yksinkertaistavaa ylitulkintaa. Historiasta voi etsiä yhden suuren sijaan lisäksi monia pieniä tarinoita. Niille ainoa yhteinen opetus lienee, että mikään aika – edes tämä meidän aikamme – ei ole vain yksi, vaan monta. 

Vammaisuus ja hyväntekeväisyyden ristiriitaisuus: hyväntekeväisyysgaalat Ruotsissa ja Norjassa 1960-luvulla.

Anna Derksen

PhD Candidate ERC Project Rethinking Disability

Leidenin yliopisto, Alankomaat

Käännös: Amu Urhonen

“Nämä poliitikot kehtaavat väittää, että hyväntekeväisyys on käypä korvike heidän omalle petoksellen […] Viimeisimmissä myyjäisissä he ostivat pehmeitä pellavapyyhkeitä, 4,50 kruunua kappale, kehitysvammaisten käsityötä. Riistoa! Halpatyötä! Jos minulla olisi aikaa ja rahaa, haastaisin Oslon kaupungin oikeuteen.” 

Arne Skouen tyttärensä Synnen kanssa vuonna 1965. Kuva: Norsk biografisk leksikon/NTB Scanpix

Tällaisilla lausunnoilla norjalainen toimittaja ja elokuvantekijä Arne Skouen sai aikaan kohun. Dagbladet-lehdessä julkaistuissa artikkeleissa “Ulkopuolelle jäävät” ja ne jotka pettävät heidät (1965) ja Heikkomielisten tilanne (1968) sekä kirjassaan Oikeutta vammaisille (1966) Scout esitti tyrmäävän arvion kehitysvammaisten ja mielenterveysongelmista kärsivien asemasta hoiva- ja sosiaalipalveluissa Norjassa: Heitä kohdeltiin joko vastenmielisesti tai holhoavan hyväntahtoisesti. Nekin harvat palvelut, joihin he pääsivät, oli järjestetty eristyksissä huonosti varustelluissa laitoksissa. Sen sijaan että poliitikot olisivat kantaneet vastuunsa muuttamalla tilanteen he puhuivat yksityisten lahjoitusten ja myyjäisten puolesta. Skouen ei ollut ainoa jonka mielestä tilanne oli kestämätön. 

Millaista hyväntekeväisyyttä ja varainkeruuta vammaisten ihmisten hyväksi järjestettiin aikana jona pohjoismaiset hyvinvointivaltiot menestyivät? Ja mikä niissä oli niin ristiriitaista että Arne Skouen ja muut vammaisaktivistit uhkaamaan poliitikkoja oikeuteen haastamisella? Katsaus kahteen tällaiseen kampanjaan 1960-luvulta antaa vastauksia näihin kysymyksiin. 

Yksi ensimmäisistä pohjoismaisista vammaisaiheisista lahjoituskampanjoista oli MS-aktionen vuonna 1959. Sen oli järjestänyt Neuroförbundet, joka oli yhdistys MS-tautia ja muita neurologisia sairauksia sairastaville. Keräyksen tavoitteena oli rakentaa hoitokoti vaihtoehdoksi julkisille laitoksille. Kampanjan kanavana oli valtakunnallinen radio. Se oli taloudellinen menestys ja sai runsaasti hyvää palautetta sekä yleisöltä että vammaisyhteisöltä. 

MS-aktionen vuonna 1959 oli Ruotsin valtakunnallisen radion ensimmäinen hyväntekeväisyyskampanja vammaisten hyväksi. Kuvassa vuotta myöhemmin käynnistyneen  De Vanföras Väl -järjestön kampanjan Handikapp 60:n katukerääjiä Sundsvallissa. Kuvat: Neurologiskt Handikappades Riksförbunds arkiv, Swedish National Archive: SE/RA/730646/L/L 3/1; Norrlandsbild/Tommy Wiberg, Sundsvalls museum.

Seuraava vammaiskampanja vuonna 1955 sai osakseen huomattavasti enemän kriittistä huomiota. Röda fädern (Punainen sulka) oli Norjan ensimmäinen televisioon päässyt hyväntekeväisyysgaala. Senkin idea tuli ruotsalaiselta vammaisjärjestöltä ja sekin liittyi asumiseen. Pari vuotta aiemmin lääkäri ja pyörätuolinkäyttäjä Sven-Olof Brattgård oli kehittänyt ns. Fokus-asumismallin. Siinä vammaiset ihmiset asuivat itsenäisesti keskeisillä paikoilla sijaitsevissa asunnoissa asumispalvelujen (boendeservice) avulla. Yhdessä Lions Clubin kanssa Fokus-säätiö lähestyi Ruotsin valtakunnallista tv-kanava SVT:a idealla varainkeruuohjelmasta. Röda fjädern järjestettiin 1965 ja sen juonsivat suosittu tv-juontaja Lennart Hyland ja toimittaja Lis Asklund, joka oli pari vuotta aiemmin herättänyt kohun paljastavalla radiodokumentillaan laitoksissa asuvien vammaisten lasten oloista. Röda fjädern villitsi yleisön. Se keräsi miljoonaa katsojaa ja 11 miljoonaa Ruotsin kruunua (nykykruunuissa n. 110 miljoonaa) lahjoituksina. Raha ei riittänyt vain yhteen, vaan neljääntoista Fokus-taloon. 

Mutta kaikki eivät tukeneet hyväntekeväisyyttä. Erityisen kriittinen sitä kohtaan oli pyörätuolinkäyttäjä ja näkövammainen Vilhelm Ekensteen, tunnetun kirjan På folkhemmets bakgård (1968) kirjoittaja, joka norjalaisen Arne Skouenin tapaan avoimesti torjui lahjoitukset, koska “hyväntekeväisyys ei ole ikinä tehnyt mitään vammaisia ympäröivien muurien murtamiseksi […] Kysymys yhdenvertaisuudesta ei koskaan nouse esiin, kun kaikki on hoidettu ja parhaansa yritetty, vammaisten tehtävä on olla kilttejä ja osoittaa tyytyväisyyttä, ja se siitä.”

Toimittaja Lis Asklund ja TV-kasvo Lennart Hyland juontamassa Röda Fjädern -kampanjaa Ruotsin televisiossa vuonna 1965. Kuvat: Hallands Nyheter; Sveriges Radio; Lions Club.

Vain vuoden Röda Fjärdernin jälkeen, vuonna 1966, Norjassa pidettiin ensimmäinen televisioitu gaala vammaisten hyväksi. Kampanjan takana oli sokea laulaja Erling Stordahl, joka oli tunnettu vammaisille suunnattujen ulkoliikuntatapahtumien järjestämisestä. Näkövammaisten hiihtokisojen, Ridderrennetin, menestyksen jälkeen hän haaveili perustavansa vammaisten urheilukeskuksen Beitostølenin perustamisesta . Keskuksessa yhdistyisivät fysikaalinen kuntoutus ja luontoelämykset. Hänen mielestään vammaisilla ihmisillä oli oikeus aktiiviseen sosiaaliseen elämään, mukaan luettuna kulttuuri, urheilu ja ulkoilu. 

Tälläkin kerralla kampanja oli suuri menestys: varoja kerättiin  8,6 miljoonaa Norjan kruunua (nyk. n. 96 miljoonaa). Kruununprinssi Harald avasi Beitostølenin urheilukeskuksen vuonna 1970. Ennen pitkää alkoi hankkeen arvostelu. Skouen kirjoitti artikkelisarjassa Heikkomielisten tilanne vuonna 1968, että kampanja oli puhdasta kerjäämistä ja ohitti kokonaan keskustelun oikeuksista ja poliittisesta vastuusta. Stordahl oli hänen paheksuntansa keskiössä: “Kuvitelkaa, mitä olisi tapahtunut jos Erling Stordahlin kaltainen mies olisi kiinnittänyt huomion [oikeudenmukaisuuteen]. Vammaisuus on moninainen ilmiö, hän itse on sokea. Hän on myös kaunopuheinen ja tunnettu koko maassa. Hänestä olisi voinut tulla jättiläinen taistelussa huonommassa asemassa olevien kanssaihmisten ihmisarvon ja perusoikeuksien puolesta, heidän integroimisessaan osaksi norjalaista sosiaalipoliittista keskustelua. Sen sijaan hän on päättänyt olla Norjan taitavin kerjäläinen.”

Arvostelu ei estänyt Erling Stordahlia ja kumppaneita järjestämästä samanlaisia kampanjoita televisiossa ja perinteisemmin kaduilla. He kuitenkin ottivat mukaan vammaisuuden ja yhteiskunnan suhteeseen liittyvän ulottuvuuden. Kuka oli vastuussa vammaisten ihmisten hoidosta ja hyvinvoinnista? Kuinka heidän tasavertaiset oikeutensa turvattaisiin, ja mikä oli julkisen vallan rooli tässä? Nämä kysymykset ovat edelleen olennaisia. 

Vammaisyhteisön tärkeästä kritiikistä huolimatta 1960-luvun hyväntekeväisyyskampanjoilla oli ansionsa. Fokus-talojen taustalla oleva idea vetosi yleisöön. Stordahl onnistui hyödyntämään norjalaisten urheilu- ja ulkoiluintoa. Kampanja loivat vammaisuudesta myönteistä kuvaa ja jakoivat siitä tietoa suoraan ihmisten olohuoneisiin. Päinvastoin kuin monissa muissa kritisoiduissa hyväntekeväisyysgaaloissa esimerkiksi Yhdysvalloissa, vammaisia ihmisiä ei esitetty kärsivinä ja äärimmäisessä avun tarpeessa. Kerättyjä varoja ei käytetty niinkään hyvinvointipalvelujen puutteiden paikkailuun kuin uusien ja innovatiivisten hankkeiden toteuttamiseen. 

Hyväntekeväisyysgaalat ovat säilyttäneet suosionsa Pohjoismaissa. Hyviä esimerkkejä tästä ovat TV-akjonen Norjassa ja Muskihjälpen Ruotsissa. Tosin, toisin kuin 1960-luvulla, varoja ei enää kerätä vammaisjärjestöille vaan köyhille ja kehittyville maille. Painopiste on vahvasti siirtynyt yhdenvertaisuuteen ja ihmisoikeuksiin. 

Lähteitä ja aineistoa: 

·       En röd fjäder engagerade svenskarna, Hallands Nyheter28.03.2015.

·      NRK: Beitostølen – hvor funksjonshemmede mobiliserer ubrukte krefter, 17.09.1976 (film)

·      NRK: Norsk portrett – Erling Stordahl, 24.12.1970 (film)

·      Skouen, Arne: articles in Dagbladet, 1965-1968, in: Uhørte stemmer og glemte steder: fortellinger fra utviklingshemmedes historie (link)

·      Syse, Aslak: Rettighetsforkjemperen, Dagbladet22.07.2008.

·       Thelander, Anne; Månsson, Karin; Winberg, Peter: NHR 50 år, 1957-2007, Neurologiskt Handikappades Riksförbund, Stockholm 2009.

·       Wallsten, Anna: Röda fjädern och fokushusen. En boendes berättelse. Stiftelsen Nordiska Museet / HAIKU-projektet, 2013. 

·      Wermeling, Erika: Stiftelsen Fokus, 08.02.2016 (link)

Hämmentävät miehet romaaneissa

Luin viime syksynä sattumalta peräkkäin kaksi romaania, joissa keskeisessä osassa on aikuinen kehitysvammainen perheenjäsen. Romaanit ovat tietysti fiktiota, mutta niiden taustalla on enemmän tai vähemmän todellinen käsitys tosiasioista. 

Tommi Kinnusen Pintti sijoittuu 1940- ja 50-lukujen vaihteen lasitehtaaseen Nuutajärvelle. Teos kertoo kolmesta sisaruksesta, joista Jussi voisi nykytermein kuvaillen olla kehitysvammainen tai autismin kirjossa. Jussi tekee tarkkoja havaintoja, näkee yksityiskohtia tarkemmin kuin useimmat muut. Hän on hidas ja onnettomuusaltis. Jussin on vaikea ymmärtää muita ihmisiä ja muiden ihmisten on vaikea ymmärtää häntä. 

Majgull Axelssonin Ditt liv och mitt (teosta ei käsittääkseni ole suomennettu) hyppii 1950-luvun alusta 2010-luvulle. Ollaan Ruotsissa, Lundissa. Minäkertoja Märit muistelee veljeään Larsia, joka on kehitysvammainen. Axelsson, kuten Kinnunenkin, varoo antamasta hahmolle nykyaikaista diagnoosia. 

Molemmissa teoksissa eletään yhteiskunnallisen murroksen aikaa: Ruotsissa rakennetaan hyvinvointivaltiota, Suomessa sodanjälkeistä Suomea. Uusi yhteiskunta tarjoaa paremmat mahdollisuudet kouluttautumiseen ja työhön. Larsin ja Jussin kaltaisille ihmisille ei siitä yhteiskunnasta tahdo löytyä luontevaa paikkaa. Ihmiset heidän ympärillään ovat ihmeissään, kun miehistä huolehtineet äidit ovat kuolleet.

Kumpikaan romaani ei mairittele aikansa lääkärikuntaa. Lääkärien asenne on tyly: Lars ja Jussi ovat ei-toivottua ainesta. He suosittelevat veljen lähettämistä laitokseen. Siskoja varoitellaan lisääntymisestä: veljen ominaisuudet saattavat periytyä. Lääkärien auktoriteetti on niin voimakas, että Märit päättää ryhtyä lääkäriksi: lääkärit ovat ainoita, joita hän ei ole kuullut isänsä ja isoäitinsä koskaan kyseenalaistavan.

Lasitehtaan kovassa työtahdissa Jussi koetaan hidasteena, ylimääräisenä rasitteena. Häntä pitää valvoa, hän on huolimaton. Jotkut työläiset toivovat jopa Jussin kuolemaa – vaikkei ehkä täysin tosissaan. On niitäkin, jotka pitävät Jussista ja auttavat häntä. Yhtä kaikki, Jussi asuu siskojensa luona, häntä ei lähetetä laitokseen. Hänelle löytyy pieniä askareita, hän saa palkkapussin, vaikka tyhjän, yhdessä muiden kanssa. Jussilla on jonkinlainen paikka maailmassa joka on suunniteltu toisenlaisille ihmisille.

Larsin kohdalla noudatetaan lääkärien neuvoa: hänet lähetetään laitokseen. Sen jälkeen on kuin häntä ei olisi. Laitoksesta ei kerrota mitään ulospäin, se on oma suljettu maailmansa. Hänestä ei enää puhuta. Märit käy kerran katsomassa häntä. Kokemus on voimakas ja hirveä: hän näkee että Lars on kauhun vallassa, että häntä kohdellaan julmasti. Vuosikymmeniä myöhemmin paljastuu, että laitoksessa on kohdeltu vammaisia ihmisiä äärimmäisen väkivaltaisesti. Märit päättelee, että Larsinkin kuolema oli väkivaltainen. Larsin kohtalo jyskyttää Märitin takaraivossa läpi elämän niin kuin omatunto vain voi. 

Märit kysyy, pettikö kaikille hyvinvointia lupaava kansankoti Larsin. Ainakaan se ei ollut valmis kohtaamaan Larsin kaltaisia ihmisiä, niitä joille sen standardipolku ei sopinut. 

Amu Urhonen

projektipäällikkö

Sakari Häkkinen: Vaiennettu. Hiljainen ääni uskon ytimestä

Vammaisuuden teologia -seminaari 17.4.2018

Hiippakuntadekaani, teologian tohtori Sakari Häkkinen pohti puheenvuorossaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vammaistyön teologiaa.

Vanhassa testamentissa vammaisuuden kannalta kiinnostavia kohtia löytyy muun muassa Kolmannen Mooseksen kirjan luvun 21 luettelosta Jumalan palvelijoiksi kelpaamattomista ihmisistä, tunnetusta kertomuksesta Jaakobin painista Jumalan kanssa, Samuelin kirjassa esiintyvästä kuningas Saulin vammaisesta pojasta Mefibosetista sekä Jobin tarina.

Nykyäänkin yleisesti käytössä oleva virsi 626 edustaa tätä ei-vammaisuuden ihannetta. Siinä lauletaan taivaasta, jossa ei ole lainkaan vammaisia. Onko taivaskin vain ei-vammaisia varten? Virressä 613 vammaisuus mainitaan yhtenä tyypillisenä kristityn ominaisuutena, mutta osana selkeästi kielteisten asioiden listaa. Tämä on omiaan vahvistamaan käsitystä siitä, että vammaisuus olisi synnin seuraus.

Raamatun tekstit on ymmärrettävä kontekstissaan, suhteensa kirjoittajiinsa ja syntyhetkeensä. Luomiskertomuksessa ei ole olennaista se, millaisiksi Jumala teki maailman ja ihmisen. Olennaista on, että seitsemäntenä päivänä, kuin loppuhuipentumana hän lepäsi. Sillä tavalla hän alleviivasi, että elämä on arvokasta sinänsä, oli se millaista tahansa.

Parantamiskertomuksissa Jeesus kohtaa vammaisen omana itsenään, puhuu suoraan hänelle. Hän näkee parannettavansa ensisijaisesti ihmisenä, joka pelastuu uskonsa ansiosta. Jeesuksen parantamistyössä on olennaista se, että parannettu ihminen pääsee osaksi yhteisöä. Jeesuksen esimerkin pohjalta voi vetää johtopäätöksen, että vammaistyön tavoitteena pitää aina olla ihmisen kohtaaminen ihmisenä. Kaikki ihmiset, myös vammaiset, tarvitsevat uskoa, toivoa ja rakkautta pelastuakseen. Jokaisella ihmisellä on oltava mahdollisuus yhteisön jäsenyyteen.

Sakari Häkkisen puheenvuoro

 

Aino Kemilä: Erityinen lähimmäinen

Vammaisuuden teologia -seminaari 17.4.2018

Erityislastentarhanopettaja Aino Kemilä pohti esityksessään erityisyyttä ja lähimmäisyyttä.

Erityinen on määre, jolla ihminen voidaan ylentää, alentaa tai jopa erottaa. Hänet voidaan asettaa erityisasemaan. Esimerkiksi termi erityisasiantuntija kertoo, että ihmisellä on enemmän asiantuntemusta kuin niillä, joiden titteli on pelkkä asiantuntija. Toisaalta sanassa erityisoppilas on kielteinen sävy.

Kemilä työskentelee monella tavalla erityisten ihmisten kanssa. Lastentarhanopettajan työn lisäksi hän vetää monenlaisia ryhmiä ja kursseja. Kokemustensa pohjalta Kemilä ihmetteli, miksi ihmisiä pitää jakaa erityisiin. Miksi meidän täytyy vielä vuonna 2018 miettiä, miten erityisiksi kutsutut ihmiset pitäisi kohdata?

Lopulta on Kemilän mukaan vaikea sanoa, kuka todella on vammainen ja kuka ei. Jossain määrin kaikki ovat. Ihmisyydessä on loppujen lopuksi kysymys asioista, jotka ovat yhtä aikaa pieniä ja suuria. Kemilä havainnollisti tätä kertomalla vetämänsä ryhmän jäsenen määritelmästä: ”Mitä on ihminen: rukkaset ja pipo?”

ERITYINEN LÄHIMMÄINEN DIAT

Jenni Kuuliala ja Reima Välimäki: Synti, siunaus ja ihmeet. Vammaisuuden teologiaa keskiajalla ja uuden ajan alussa

Vammaisuuden teologia -seminaari 17.4.2018

Vammaisuuden vaiettu historia -hankkeen tutkijat Jenni Kuuliala ja Reima Välimäki kertoivat esityksessään keskiajan ja uuden ajan alun uskonnollisista selityksistä vammaisuudesta.

Melko yleisesti luullaan, että keskiajalla ja uuden ajan alussa olisi oletettu vammaisuuden johtuneen aina ihmisen itsensä tai hänen vanhempiensa synneistä. Tämä on yksipuolinen käsitys: synti oli vain yksi tuon ajan selityksistä vammaisuudelle. Tosiasiassa selitykset ja niiden tulkinnat vaihtelivat. Synti saattoi olla selitys joillekin vammoille, mutta se ei ollut selitys kaikille vammoille.

Parantamisihmeet olivat suosittuja keskiajalla ja uuden ajan alussa. Kaikkia parantamisihmeitä ei kirjattu, joten meidän päiviimme on säilynyt vain merkittävimpinä pidetyt parantamisihmeet. Säilyneistä teksteistä ilmenee, että parantuneiden joukossa oli monia eri tavoin vammaisia ihmisiä – vain kehitysvammaiset puuttuivat.

Ripittäytyminen oli jokaisen kristityn velvollisuus keskiajan katolisuudessa. Rippi-isien ohjeissa neuvottiin pappeja myös niiden varalta, jotka eivät syystä tai toisesta pystyneet tunnustamaan syntejään puhumalla. Erityisen tärkeää rippi oli kuolinvuoteella.

Pappien piti olla ruumiiltaan täydellisiä, mutta aikuisena lievästi vammautunut pappi saattoi pitää jo alkaneen papinuransa, jos arvioitiin, että vamma ei estänyt papille kuuluvien toimenpiteiden suorittamista.

Kuulialan ja Välimäen esitys

Hannele Juutinen: Sinä katsoit meitä niin kauniisti

Vammaisuuden teologia -seminaari 17.4.2018

Tamperelaisen Messukylän seurakunnan seurakunnan pappi Hannele Juutinen kertoi kokemuksistaan kirkon työssä. Juutinen on toiminut pappina yhdeksän vuotta. Moneen vuoteen mahtuu monenlaisia kokemuksia.

Juutinen pohti, kuinka paljon sokeudesta täytyy puhua. Jokaisella on oikeus valita itse kuinka paljon kertoo itsestään, mukaan lukien sokeudestaan.

Näkövamma, samalla kun se on vahvasti osa identiteettiäni, ihmisenä ja pappinakin ja siten hyvin henkilökohtainen asia, ei kuitenkaan yleensä jää yksityisasiaksi. Ajattelen, että minun tehtäväni on pyrkiä tekemään näkövammaisen kohtaaminen ihmisille mahdollisimman helpoksi. Menen vastaan, kuulen ennakkoluuloisimmatkin kysymykset ja minuun kohdistuvat määrittelyt. Toisaalta, en kuitenkaan pahoittele sokeuttani, se ei ole asia, jonka minussa pitäisi muuttua tai korjaantua, tai jonka voisi unohtaa, piilottaa tai selittää olemattomaksi. Sokeus kuuluu pakettiin.

Käytännössä pappina toimiminen vaatii paljon ajattelemista: Juutisen on mietittävä, miten hän toimii tässä näkeville suunnitellussa maailmassa. Kohtaamiset seurakuntalaisten kanssa ovat tuoneet Juutiselle uusia näkökulmia sokeuteen. Toisaalta arjessa on niin paljon rutiineja, että vammaisuutta ei tarvitse ajatella, vaan se häviää taustalle.

Lue Juutisen koko puheenvuoro (Word-muodossa):

Hannele Juutisen puheenvuoro

Antti Björklund: Vaivaisia vai uskon välikappaleita?

Vammaisuuden teologia -seminaari 17.4.2018

 

Teologian maisteri Antti Björklund on tutkinut pro gradu -työssään neljän 1800-luvun postillan vammaiskäsityksiä. Postilla tarkoittaa saarnakirjaa. Björklund kertoi tutkimuksestaan Vammaisuuden teologia -seminaarissa.

Björklund tarkasteli tutkimuksessaan postillojen kirjoittajien vammaiskäsityksiä sekä vertaili niitä keskenään ja  ajan yleisen vammaiskäsityksen kanssa.

Vammaisuus esiintyy postilloissa kahdella tavalla: konkreettisena asiana ja vertauskuvana. Jälkimmäinen käsittelytapa oli yleisempi. Konkreettista vammaisuutta pidettiin postilloissa ikävänä asiana, kuten 18o0-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa muutenkin.

Vammaisuuden teologia esitelmä

Linkki Antti Björklundin pro gradu -työhön

Arkkipiispa Kari Mäkinen

Vammaisuuden teologia -seminaari Helsingissä 17.4.2018

 

Arkkipiispa Kari Mäkinen avasi Vammaisuuden teologia -seminaarin voimakkaalla puheenvuorolla, jonka pohjana oli toimi saksalaisen taiteilija Matias Klemmin teos Beate im Spiegel. Arkkipiispa tarkasteli teosta etsien siitä näkökulmia vammaisuuden teologiaan.

Teoksessa Beate katsoo peiliin pyörätuolistaan käsin. Pyörätuoli on selin katsojaan, Beate näkyy vain peilin kautta. Pyörätuolia ei ole piilotettu, mutta piilottaako pyörätuoli ihmisen?

Mäkinen tarkasteli vammaisuutta haurauden, rikkinäisyyden ja tarvitsevuuden kautta. Ne eivät ole pelkästään vammaisten ominaisuuksia, vaan kaikkien ihmisten. Yhteenvetonaan Mäkinen totesi, että näiden ominaisuuksien lisäksi kaikkia ihmisiä yhdistää toive siitä, että heidät nähtäisiin nimenomaan ihmisenä. Säälin läpi se voi olla mahdotonta.

Lue tiivistelmä Kari Mäkisen puheenvuoro Kirkko ja kaupunki -lehden sivuilta.