Vallankumousten vammauttaminen

Kirjoittanut Daniel Blackie

Kaikenlaiset ihmiset tekevät vallankumouksia – merkittävät, hyvät, köyhät, riistetyt ja orjuutetut. Mutta entä vammaiset ihmiset?

Monet perinteisesti marginalisoidut ja syrjäytetyt ryhmät, kuten naiset, työläiset ja siirtolaiset, ovat nykyään näkyvästi esillä vallankumousten historiaa käsittelevässä laajassa historiallisessa kirjallisuudessa. Vammaiset ihmiset tällaisesta kirjoitetusta historiasta kuitenkin yhä puuttuvat. Toisinaan saatetaan mainita, että tietyn vallankumouksen ”suurmiehellä”, kuten esimerkiksi Amerikan vallankumouksellisella ja Yhdysvaltain ”perustajaisällä” Gouverneur Morrisilla (1752–1816) tai Josiah Wedgwoodilla (1730–1795), joka oli englantilainen keraamikko ja Britannian teollisen vallankumouksen uranuurtaja, oli fyysinen vamma. Sekä Morris että Wedgwood käyttivät kumpikin puujalkaa, ja nykypäivän näkökulmasta heitä todennäköisesti pidettäisiin ”vammaisina” ihmisinä.

Kaiverrus Gouverneur Morrisista vuodelta 1863, pohjautuu Alonzo Chappelin maalaukseen. (Kuva: New York Public Library)

Ryhmänä vammaisten ihmisten on kuitenkin katsottu vaikuttaneen harvoin, jos ollenkaan, maailmaa muuttaneisiin lukuisiin vallankumouksiin. He kuitenkin ovat sekä osallistuneet että vaikuttaneet niihin!

Ihmiset, joilla on ollut fyysisiä tai psyykkisiä vammoja, ovat osallistuneet aktiivisesti maailman merkittävimpiin vallankumouksiin, kuten esimerkiksi teolliseen vallankumoukseen, vaikka sitä ei nykypäivänä usein muistetakaan. Ajatellaan vaikka teollista vallankumousta. Esimerkiksi Britannian teollistumista käsittelevät aikaisemmat esitykset ovat suurimmilta osin jättäneet huomiotta tavalliset vammaiset ihmiset. Lisäksi on vaikea löytää kirjallisuutta, jossa heidät oltaisiin esitetty muussa kuin passiivisen sivustakatsojan roolissa tässä merkittävässä muutosprosessissa. Kuitenkin jo nopea katsaus 1800-luvun lähteisiin, jotka kuvaavat elämää Britannian varhaisissa teollisuusyhteisöissä, antavat hyvin toisenlaisen kuvan vammaisten osallisuudesta.

Esimerkiksi vuonna 1842 julkaistu virallinen raportti, joka käsittelee olosuhteita Britannian kaivostoiminta-alueilla, osoittaa, että monet vammaiset ihmiset todella olivat aktiivisia osallistujia teollisessa vallankumouksessa. Raportissa on paljon näyttöä siitä, kuinka britit, joilla oli merkittäviä vammoja (heitä on kuvattu esimerkiksi termeillä ”rampa” (lame), ”kuuro ja mykkä” (deaf and dumb) tai ”sokea”) työskentelivät monissa merkittävissä tehtävissä, jotka olivat elintärkeitä kehittyvälle teollistumiselle ja sen myötä kehittyvälle taloudelle. Oikeastaan ei ole liioiteltua sanoa, että ”vammaiset” työntekijät auttoivat, kirjaimellisesti, rakentamaan modernia Britanniaa.

Kun Rhys William Jones vieraili merkittävällä Penydarrenin rautatehtaalla eteläisessä Walesissa ja keräsi aineistoa raporttia varten, eräs todistaja kertoi hänelle, että tehtaalla oli mahdollisesti jopa ”30–40 miestä nyt töissä… jotka ovat vammautuneita (maimed) tai rampautuneita (lamed) ja joilla on ’puujalka tai yksi käsi’”.

Sivuuttamalla tällaisia todisteita (joita todellakin on paljon) historioitsijat ovat jättäneet tunnustamatta vammaisten ihmisten osuuden todennäköisesti modernin aikakauden tärkeimmässä taloudellisessa kehityksessä. Nämä laiminlyönnit ovat myös vaikuttaneet vammaisten ihmisten elämiin nykypäivänä, sillä ne ovat omalta osaltaan vieneet heiltä historiallisen toimijuuden ja vahvistaneet yleistä käsitystä siitä, että he olisivat pohjimmiltaan avuttomia ja muista riippuvaisia.

Penydarren rautatehtaalla 1840-luvulla työskennelleet “vammautuneet” (maimed) tai “rampautuneet” (lamed) eivät olleet tosiaankaan ainoaa laatuaan. Vammaiset ihmiset ovat osallistuneet myös muina aikoina ja muissa paikoissa maailmaa muuttaneisiin ”vallankumouksellisiin” toimintoihin. Esimerkiksi Amerikan vallankumouksen aikana Lewis Nicolan komennossa toimineet ”invalidit” sotilaat suorittivat tärkeitä tehtäviä George Washingtonin siirtokuntien armeijalle. Näin ollen he olivat osa sitä sotilaallista voittoa, joka helpotti Yhdysvaltojen itsenäistymistä. Tätäkään ei tosin ole mainittu suurimmassa osassa aihetta käsitteleviä teoksia.

Kaikki nämä esimerkit osoittavat, kuinka vallankumouksia tutkivat historioitsijat voisivat tehdä paljon parempaa työtä ja sisällyttää myös vammaisten ihmisten kokemuksia kirjoittamiinsa historioihin. Tämä sekä syventäisi menneisyyden vallankumouksellisen muutoksen ymmärtämistä että tukisi nykyistä muutosta horjuttamalla vammaisiin ihmisiin liitettyjä haitallisia stereotypioita. ”Vammauttamalla” monet vallankumoukset voisivat historioitsijat tuottaa yhä vallankumouksellisimpia historioita.

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Fertig, Henry H. ‘Josiah Wedgwood, Medallions, and Physicians’. Bulletin of the History of Medicine, 28 (1954): 127–139.

Foster, Thomas A. ‘Recovering Washington’s Body-Double: Disability and Manliness in the Life and Legacy of a Founding Father’. Disability Studies Quarterly, 32 (2012).

Haggard, Robert F. ‘The Nicola Affair: Lewis Nicola, George Washington, and American Military Discontent during the Revolutionary War’. Proceedings of the American Philosophical Society, 146 (2002): 139–169.

Turner, David M. and Blackie, Daniel. Disability in the Industrial Revolution: Physical Impairment in British Coalmining, 1780–1880 (Manchester: Manchester University Press, 2018).

UK Parliamentary Papers 1842 (381, 382), Children’s Employment Commission. Appendix to the First Report of the Commissioners. Mines. Parts I & II.

911 päivää 1930-luvun mielisairaalassa

Kirjoittaneet Karoliina Maanmieli ja Anu Rissanen
Muistoihin kaivertuneet tilat (2017–2020) Koneen säätiö

Joulukuun alussa 1935 Routalan (nimi muutettu) kotiin tuli joukko tuttuja miehiä, jotka: ”rupesivat kovalla kiireen touhulla ajamaan rääsyjä päälleni, mitä sattui lähellä olemaan, eikä minulle ilmoitettu koko touhun tarkoitusta, eikä sitä mihin aiotaan mennä”. Kirjoittaja kuvaa, kuinka koko peli tuntui siltä, kuin oltaisiin lähdetty taluttamaan sonnimullia markkinoille. Niin kuin Routala matkan varrella oli jo epäillytkin, päämääränä oli mielisairaala.

Kuva: T. Norjavirta, Sotamuseo: Mielisairaalan aluetta. Heinäkuu 1943

Tämä 1930-luvun puoliväliin sijoittuva, yli sadan konekirjoitusliuskan mittainen potilaan kertomus kuvaa muutaman kuukauden pituista hoitojaksoa Seinäjoen piirimielisairaalassa ja sitä seuraavaa kahden ja puolen vuoden jaksoa Hattelmalan mielisairaalassa, jota siihen aikaan kutsuttiin Pöllöläksi. Routalan sairaalaan toimittaminen tapahtui tilakaupasta syntyneen eripuran seurauksena.

Routala oli sairaalajaksojensa aikaan jo ikämies ja sai ikänsä puolesta viettää päivänsä enimmäkseen sairaalan sisätöissä. Siksi hänelle jäi aikaa ja mahdollisuuksia tarkkailla sairaalan toimintaa ja hoitohenkilökunnan sekä potilaiden käyttäytymistä. Sairaalasta päästyään hän kirjoitti muistonsa ja muistiinpanonsa puhtaaksi kirjoituskoneella. Ne ovat säilyneet näihin päivin asti, ja onneksemme kirjoittajan sukulainen lähetti ne Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosina 2014 ja 2015 organisoimaan Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta –keräykseen. Routalan kirjoitus on vanhin keräykseen lähetetty teksti. Tätä rikasta muistelukirjoituskokoelmaa tutkimme monitieteisessä Muistoihin kaivertuneet tilat -hankkeessamme viiden tutkijan voimin.

Hoitokäytänteet ja puuttuva hoito

Routala tekee sairaalapäiväkirjassaan monenlaisia huomioita. Seinäjoen ajalta hän joutuu turvautumaan muistiinsa, koska ei kertomansa mukaan voinut siellä säilyttää kirjoituksiaan missään. Pöllölässä kirjoittaminen ja kirjoitusten säilytys sen sijaan onnistuivat. Routala paneutuu kirjoitelmissaan niin sairaalan maatilan hoitoon, taloudenpitoon, ruuan kehnoon laatuun, kirjanpidon epäilyttäviin epätarkkuuksiin ja ennen kaikkea hoitokäytänteisiin sekä hoitohenkilökunnan usein ivalliseen ja potilaita kunnioittamattomaan käytökseen. Routala pohtiikin kirjoituksessaan: ”onkohan kaikilla sairaaloilla erikseen omat omituiset oppinsa ja tapansa, eikä mitään samaan suuntaistakaan.” Tässä kahden sairaalan perusteella tekemässään havainnossa hän osuu oikeaan. Vaikka hoitomuodot, jotka kehitettiin Saksassa ja muualla Keski-Euroopassa, olivat kaikissa suomalaissa mielisairaaloissa samat, vaihtelivat piirimielisairaaloiden hoitokäytänteet suurestikin. Yksi tekijä tämän ilmiön taustalla oli sairaaloiden talous ja käytettävissä olevat resurssit.

Useaan otteeseen Routala palaa ihmettelemään miksi mielisairaalaa kutsutaan sairaalaksi, vaikka siellä ei tarjota potilaille mitään hoitoa, edes somaattisten sairauksien hoidosta ei siellä huolehdita asianmukaisesti. Suomalaisissa sairaaloissa käytettiin 1930-luvun loppuvuosina kääre- ja kylpyhoitoja sekä rauhoittavia ja unilääkkeitä. Kardiasoli- ja insuliinisokkihoidot tulivat suomalaisiin sairaaloihin pääosin vuodesta 1937 alkaen. Näkemiään kääre- ja kylpyhoitoja Routala ei pidä hoitona vaan rankaisu- ja hallintakeinona. ”Eivät mielisairaalat mitään sairaaloita olekaan, eivät missään merkityksessä. Ne ovat ainoastaan yhteiskunnallisen roskan huonoja kaatopaikkoja.” Ainoa sairaalan tarjoama hoitomuoto on työterapia, joka sekin on Routalan näkemyksen mukaan yksipuolista ja tylsistyttävää pikemminkin kuin kuntouttavaa. Saksalainen psykiatri Hermann Simon kehitti 1920-luvun puolivälissä Güterslohn mielisairaalassa ”aktiivisen työterapian”, jonka myös suomalaiset mielisairaalat omivat hoitokäytänteihinsä. Mielisairaalat sijaitsivat pääosin maaseudulla, joten sairaaloiden tarjoama työterapia koostui maatilan töistä sekä metsätöistä. Sisätyöt koostuivat siivous- ja keittiötöistä.

Routala keskusteli paljon hoitohenkilökunnan ja harjoittelijoiden kanssa. Hänellä oli usein tapana ikään kuin koemielessä kysellä hoitohenkilökunnalta esimerkiksi kirjainyhdistelmien merkitystä. Useimmiten hoitajat eivät vastanneet todenmukaisesti kirjoittajan kysymykseen vaan väittivät esimerkiksi lyhenteen r.l kaupan nimen perässä tarkoittavan ”rahat loppuivat” tai hoitajan nimilapussa nimen perässä olevan p.h:n merkitsevän ”paha sisar”. Lyhenteiden todellinen merkitys jää tekstissä pimentoon. Kirjoittaja koki hoitohenkilökunnan puhetavan epäkunnioittavaksi ja useissa kohdin muistiinpanojaan hän ironisesti toteaakin mielisairaanhoidon perustuvan potilaan ”hassuttamiseen”.

Vapauden rajoittaminen ja pakkokeinot

Routalaa kummastuttaa potilaiden ylenmääräinen vapauden rajoittaminen. Hän tekee tästä seuraavan päätelmän: ”Mielisairaaloissa pelätään tavattomasti potilaan tekevän pahoja, siksi on hänen vapautensa supistettu mahdollisimman vähiin.” Omille henkilökohtaisille tavaroille ei ollut lukollista säilytyspaikkaa, teräesineet säilytettiin potilailta piilossa ja saapuva ja lähtevä posti tarkastettiin. Erityisen loukkaavana, ”luontokappaleen asemaan painamisena” Kantala näkee potilaan vihkisormuksen takavarikoimisen hoidon ajaksi. Routala mainitsee monesti olleensa muita potilaita onnekkaampi; hänellä oli muun muassa yksityishuone ja hän oli osastonsa ainoa ”vapaakävelijä” eli hänellä oli oikeus liikkua vapaasti sairaalan alueella. Hän sai myös joskus ylimääräisiä kahvitarjoiluja ja toisinaan onnistui ylipuhumaan harjoittelijat näyttämään itselleen omia potilasasiakirjojaan tai sairaalan ohjesääntöjä, joiden noudattamisessa hän huomasi vakavia puutteita. Routala tuntuu kriittisyydestään huolimatta olleen myös pidetty potilas, ainakin hän sai henkilökunnalta useita joululahjoja ja kävi heidän kanssaan kirjeenvaihtoa. Kriittisimmät huomionsa hän tosin säästi sairaalasta poispääsyn jälkeiseen aikaan, koska katsoi sen itselleen turvallisemmaksi. Kotoa käsin hän kertoo kirjoittaneensa henkilökunnalle useita kirjeitä.

Ruotala kuvaa, miten hoitomenetelmiä käytettiin pakkokeinoina ja rankaisuna. Hän luonnehtii, miten huonoa käytöstä seurasi Pöllölässä petihoitoa ja pahimmillaan käärehoitoa eli Pöllölän kielellä ”kapaloita”. Itse hän ei kapaloihin joutunut ajoittain provosoivasta puhetavastaan huolimatta. Hänen havaintojensa mukaan käärehoitoa käytettiin ohjesäännön vastaisesti: potilaan vointia ei tarkkailtu kapaloissa ollessa eikä kapaloimiseen kysytty aina lääkärin lupaa. Hoito myös miellettiin rangaistukseksi pikemminkin kuin hoitokeinoksi. Kapalot oli usein laitettu liian tiukalle. Jossain vaiheessa Pöllölän hoitojaksoaan Routala kuuli kahden hoitajan puhuvan, että käärehoito oli kielletty. Hän arvelee kiellon tulleen lääkintähallitukselta. Kieltoa ei kuitenkaan sairaalassa noudatettu. Seinäjoella ei Routalan mukaan käärehoitoa käytetty, vaan levottomimpia potilaita pidettiin ammeissa, jonne he saivat myös ruokansa. Kääre- ja petihoidon lisäksi Pöllölässä oli ns. ”karhunkoppi”, jonne väkivaltaisesti käyttäytyneet potilaat vietiin eristykseen, joskus kapaloihin käärittynä. Karhunkoppiin joutuminen ei edellyttänyt henkilöihin kajoavaa väkivaltaa, vaan esimerkiksi kukkamaljakon rikkominen johti eristykseen.

Routala kertoo, miten potilaat joutuivat sietämään hoitajien taholta paitsi henkistä, myös fyysistä väkivaltaa: hän oli muutamaan otteeseen todistamassa, miten hoitaja löi käskyä uhmannutta tai työhön viivytellen lähtevää potilasta. Näistä lyönneistä ei seurannut hoitajille puhuttelua kummempia seurauksia, vaikka ohjesäännön mukaan väkivaltaisesti potilasta kohtaan käyttäytyvä hoitaja voidaan erottaa. Routala tekeekin huomion, että lause on varsin ovelasti muotoiltu eikä velvoita sairaalaa mihinkään toimenpiteisiin hoitajan epäasiallisen käytöksen seurauksena.

80 vuotta myöhemmin

Yli 80 vuoden takaista muistoa lukiessa huomaa, miten toiset asiat psykiatrisessa hoidossa ja psyykkiseen sairauteen liittyvissä asenteissa ovat muuttuneet paljon ja toiset taas pysyneet hämmästyttävän ennallaan. Nykylukijan huomio saattaa kiinnittyä esimerkiksi tapaan, jolla kirjoittaja luonnehtii mielisairaalassa olleiden naisten sukupuolimoraalin puutetta ja pitää sitä selvänä merkkinä paitsi mielisairaudesta, myös sairauden toivottomuudesta. Routalan mielestä toivottomia tapauksia ei ole syytä hoitaa, vaan kuolema olisi heille itselleenkin armeliaampi vaihtoehto. Routalan ehdotus, että näille moraalinsa menettäneille naisille oikea hoito olisi sinihappo, saattaa olla nykyihmisen silmissä julma ja käsittämätön. Myöskin se tapa, jolla kirjoittaja kuvaa kehitysvammaisia potilaita on nykymittapuulla loukkaava. Oman aikakautensa kontekstissa kirjoittajan ilmaisutapa on luultavasti vaikuttanut huomattavasti neutraalimmalta.

Routalan muistoa lukiessa ja tulkitessa on muistettava sen kirjoittamisajankohdan asenneilmasto. Kokonaisuutena kirjoituksesta henkii ajatus siitä, että mielisairaat ansaitsisivat ihmisarvoista hoitoa ja heidän hyvinvointiinsa tulisi panostaa enemmän. Sairaalan siisteyteen panostetaan ja verhot ja pöytäliinat pidetään aina kunnossa, kun taas potilaat kulkevat loppuunkuluneissa vaatteissa, osastolla on vain yksi peili ja kello, eikä potilailla ole käsienpesumahdollisuutta ennen ateriaa. Ruokailuvälineinä potilailla on vain lusikat, ei veitsiä eikä haarukoita. Psykiatrisen hoidon aineelliset puitteet ovatkin noista ajoista kohentuneet huimasti. Mielisairaalamuistojen lukijan voi tehdä kuitenkin surulliseksi se, että monet Routalan huomiot mielisairaiden oikeusturvan heikkoudesta ja hoitajien kielteisestä asenteesta sen sijaan toistuvat lähes sellaisenaan myös 2010-luvulle sijoittuvissa potilaiden muistoissa.

Lähde:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto. Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta -muistokeruuaineisto. Koottu 2014–2015 Kulttuurisen mielenterveystutkimusverkoston ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston kanssa.

Kirjallisuutta

Ernst, Waltraud 2016 (toim.): Work, Psychiatry and Society c. 1750–201.Manchester: Manchester University Press.

Kuuva, Sari 2018: Mielisairaalan varjoista. Nostalgia ja melankolia mielisairaala-alueella asuneiden lapsuusmuistoissa. J@rgonia 16(31): 12–40.

Maanmieli, Karoliina 2018: Suomalaiset käenpesät. Väkivallan metaforat ja traumakokemuksen kuvaus mielisairaalamuistoissa. Psykoterapia 2018, 37 (1), 37–48.

Maanmieli, Karoliina 2018: Luovat terapiat ja empaattisen kohtaamisen kaipuu suomalaisten mielisairaalamuistoissaKirjallisuusterapia 2018 26 (1).

Pietikäinen, Petteri 2013: Hulluuden historia. Helsinki: Gaudeamus.

Rissanen, Anu 2018: Silmitön ja väkivaltainen. Erään mielisairaalapotilaan ura 1900-luvulla. J@rgonia 16(31): 41–66. http://jargonia.fi/wp-content/uploads/2018/06/4_Jargonia_31_artikkeli_Rissanen.pdf.

Rissanen, Anu 2018b: Treatment and Rehabilitation: Patients at Work in Finnish Mental Institutions. Teoksessa Laine-Frigren, Tuomas & Jari Eilola & Markku Hokkanen (toim.), Entercountering Crises of the Mind. Madness, Culture and Society, 1200s–1900s. Brill: Leiden & Boston, 196–221.

Sokeana 1500-luvun yliopistossa

Kirjoittanut Reima Välimäki

Olemme hankkeessa puhuneet ja kirjoittaneet paljon selviämisen ja jopa menestymisen vammaishistoriasta. Historiantutkimuksen lähteiden ominaisuuksiin kuuluu kuitenkin, että hyvin pärjäämisestä jää paljon vähemmän jälkiä kuin oikeusriidoista, katastrofeista ja kriiseistä.
Verrattain arkisiin onnistumisiin törmää lähinnä sattumalta, mutta välillä on onni myötä.

Aivan toista tutkimusta tehdessä olen lukenut Tübingenin yliopiston kreikan professorin Martin Crusiuksen (1526–1607) päiväkirjoja. Crusius oli tunnettu humanistioppinut ja kreikan opettaja, joka houkutteli oppilaita ympäri Eurooppaa. Kreikan kielen ja kirjallisuuden professuurin Tübingenissä hän sai vuonna 1559 ja hoiti sitä kuolemaansa vuonna 1607 saakka. Laajan kirjallisen tuotannon lisäksi Crusiukselta on jäänyt jälkipolville Diarium, eli yhdeksän käsinkirjoitettua nidettä päiväkirjoa vuosilta 1573–1605. Enemmän kuin pelkkä päiväkirja, Diarium on kokoelma päiväkirjamerkintöjä, kirjeenvaihtoa, jäljennettyjä dokumentteja ja luonnoksia Crusiuksen omista teoksista. Vuodet 1596–1605 ovat ilmestyneet 1900-luvulla tieteellisinä editioina, mutta aikaisemmat osat pitää perata Crusiuksen nopeasta ja häilyvästä muistiinpanokäsialasta. Yleisin kieli on latina, mutta joukossa on paljon kreikkaa ja jonkin verran saksaa.

Martin Crusiuksen muotokuva, Anton Ramsler (1590). Sokeasta Christoph Lutziuksesta meille ei ole säilynyt kuvaa.

Professorina Martin Crusius oli jatkuvasti tekemisissä opiskelijoiden ja yliopiston hallinnon kanssa, ja hän muun muassa promovoi kandidaatteja (baccalaureus) ja maistereita. 28.9.1585 oli tällainen tilanne, kun yliopistolla juhlittiin 37 kandidaattia juhlassa, johon kuului muun muassa musiikkia, kreikankielistä lausuntaa ja pidot. Kaikkia 37 kandidaattia ei promovoitu samalla kertaa, vaan Crusius mainitsee näiden joukosta vain kaksi uutta.

Nämä kaksi promovoitua kandidaattia ovat äärimmäisen kiinnostavia vammaishistorian kannalta. Ensimmäinen heistä oli Christopher Lutzius Wienistä. Martin Crusius toteaa, että kandidaatin oppiarvon saanut Christopher oli sokea. Crusius mainitsee myös sokeuden syyn: viisivuotiaana Christopherin näkö oli hävinnyt ”lapsenrakkuloiden”, ex pustulis puerilibus takia. Hän ei siis ollut syntymästään sokea, vaan sokeutunut sairastamansa taudin takia. Vaikka emme voi varmasti tietää, mikä Christopherin näön oli vienyt, on isorokko todennäköinen vaihtoehto. Tauti oli hyvin yleinen ja siitä selvinnyt saattoi menettää näkönsä.

Christopher Lutzius ei todennäköisesti ollut aivan vaatimattomista oloista. Sellaisesta taustasta oli ylipäätään lähes mahdoton ponnistaa yliopisto-opintoihin varhaismodernissa Euroopassa. Christopherin perheen vauraudesta kertoo myös hänen kanssaan kandidaatin tutkinnon suorittanut Johannes Happfenzederus. Hänet mainitaan Christopherin palvelijaksi ja kotiopettajaksi, eius famulus et pedagogus. Näyttää siltä, että Christopherin apuna yliopistossa oli hänen vanha kotiopettajansa, joka suoritti itsekin yliopistollisen tutkinnon isäntänsä kanssa. Voidaan siis hyvin olettaa, että Christopher oli varsin varakkaasta perheestä.

Mitä tämä kertoo vammaisten mahdollisuudesta opiskella 1500-luvulla? Varmasti Christopher oli poikkeustapaus. Tästä kertoo jo se, että Crusius erikseen mainitsee hänet, alleviivaa sanan sokea (caecus) ja kertoo sokeuden syyn. Professoria selvästi kiinnosti tämä sokea baccalaureus. Toisaalta 1500-luvun yliopistossa sokeus ei välttämättä ollut niin suuri este, kuin ensin voisi ajatella. Pitää muistaa, että uuden ajan alun pedagogiikka nojasi vielä pitkälti klassikoiden ulkoa oppimiseen, ja kirjallisten esseiden sijaan suulliset väittelyt olivat keskeinen osa opetusta. Hyvämuistinen sokea opiskelija saattoi hyvinkin pärjätä tällaisessa oppineessa kulttuurissa, erityisesti jos hänellä oli palvelija, joka tarpeen tullen luki ja kirjoitti. Ja vaikka humanistioppineet Martin Crusiuksen tavoin käyttelivät itse kynää ahkerasti, heitä edelsi vuosisatojen traditio sihteerien avulla sanelemalla kirjoittaneita ajattelijoita.

Myös pelkkä tieto siitä, että Christopher on palvelijoineen matkustanut Wienistä Tübingeniin opiskelemaan yliopistossa, kertoo paljon vammaisen henkilön toimintamahdollisuuksista. Ainakin sellaisen, joka oli mies ja tuli varakkaasta perheestä. Christopher ei ollut jäänyt peräkammariin, vaan perhe oli selvästi panostanut hänen koulutukseensa. Jopa siinä määrin, että lähetti hänet Tübingeniin kuuluisien humanistioppineiden luentoja kuuntelemaan. Chrisopher myös suoritti opintonsa, eikä yliopistolla näytä olleen mitään periaatteellista estettä promovoida sokeaa henkilöä kandidaatin oppiarvoon.

Kirjallisuutta ja lähteitä

Crusius, Martin. Diarium: 1596-1597 [1]. Herausgegeben von Wilhelm Göz und Ernst Conrad. Tübingen, 1927.

———. Diarium: 1598-1599 [2]. Herausgegeben von Wilhelm Göz und Ernst Conrad. Tübingen, 1931.

———. Diarium: 1600-1605 [3]. Herausgegeben von Reinhold Stahlecker und Eugen Staiger. Tübingen, 1958.

Ludwig, Walther. ”Martin Crusius und das Studium des Griechischen in Nordeuropa”. Arctos. Acta Philologica Fennica32 (1998): 133–48.

Stahlecker, Reinhold. ”Das Tagebuch des Martin Crusius“. Tübinger Blätter33 (1942): 25–32.

Tübingen, Universitätsbibliothek,  Mh 466

Erilaiset sukulaiset 1800-luvun lopun sukukirjassa

Kirjoittanut Tiina Miettinen

Axel Bergholmin vuosina 1899–1901 toimittama teos Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja I-II esittelee aikakauden tunnettuja suomalaisia sivistyssukuja. Teokseen kelpuutettiin säätyläissukuja, joiden jäsenet olivat kunnostautuneet tieteen, taiteen ja kulttuurin saroilla. Nouseva suomenmielinen keskiluokka oli innostunut sukututkimuksesta, ja laajassa teoksessa haluttiin ensi sijassa korostaa sivistyssukujen suomalaisuutta ja suomalaista alkuperää.

Sukukirja Suomen aatelittomista suvuista syntyi Suomen Muinaismuistoyhdistyksen sihteerin, valtionarkeologi J. R. Aspelinin toimesta. Hän pyysi lehti-ilmoituksilla lähettämään yhdistykselle tietoja eri suvuista. Saadun aineiston perusteella lehtori Axel Bergholm toimitti kaksiosaisen sukukirjan, jonka Suomen Muinaismuistoyhdistys kustansi. Perheiden lähettämät selvitykset painettiin lähes sellaisenaan ilman suurempaa karsimista. Kirja esittelee sukuja ja niiden yksittäisiä jäseniä painottuen 1700-luvun lopulle ja 1800-luvulle. Osa ihmisistä oli elossa, kun kirja tuli painosta.

Bergholmin toimittamassa teoksessa on yllättävän runsaasti luonnehdintoja sairauksista ja vammaisuudesta. Ne voi nähdä kahdella tapaa: oliko niiden merkitseminen yksilöä leimaavaa? Olisiko ollut inhimillisempää jättää ne mainitsematta? Kysymys on erittäin mielenkiintoinen. Itse koen, että vammaisuudesta ja sairauksista mainitseminen kertoo siitä, että heidät hyväksyttiin vammoineenkin sukupiirinsä jäseniksi. Sukujen jäsenet itse kokosivat ja lähettivät tiedot kirjaa varten. Sukuja ei siis tarkastellut ulkopuolinen tutkija. Tiedot omien sukulaisten psyykkisistä sairauksista tai vammaisuudesta olisi ollut helppo jättää kertomatta, jos niitä olisi hävetty. Vastaavasti tuotiin avoimesti esiin omien esivanhempien ja sukulaisten erikoisia luonteenpiirteitä tai poikkeuksellisia elämänkohtaloita. Tehdyt rikokset ja itsemurhatkin ovat toisinaan päätyneet Sukukirjan sivuille.

Nykylukijaa kauhistuttaa kirjan luonnehdinnat kuten mielenvikainen, heikkomielinen tai hourupäinen. Yhtä puistattavia ovat kehitysvammaisia kuvaavat termit tylsämielinen ja tylsä. Nimitykset ovat nykyihmisen silmissä äärimmäisen loukkaavia, mutta aikakauden kielenkäytössä neutraalimpia. Kirjaa tuleekin ensi sijassa tarkastella ilmestymisaikansa kontekstissa ja tuon ajan suomen kieltä ymmärtäen. Tietoja lähettäneet ovat kaikesta huolimatta katsoneet vammaiset ja mieleltään sairaat osaksi sukuaan ja sen tarinaa. Tietysti on mahdollista, että teoksen ilmestymisen jälkeen monen suvun piirissä on käyty kiukkuista keskustelua siitä, kuka toimitti Muinaismuistoyhdistykselle tiedon vaikkapa isoisän mielisairaudesta.

Sukukirja tuo esiin pieniä, mutta kiinnostavia välähdyksiä erilaisuudesta 1700- ja 1800-lukujen säätyläisperheissä. Aikakauden merkittäviin kulttuurisukuihin kuului paljon vammautuneita tai kroonisesti sairaita ihmisiä, joita ei piiloteltu, mutta jotka jäivät varjoon. Kirkkomaalari Mikael Toppeliuksen poika Karl Mikael Topelius (1765–1827) oli ”kivulloinen” ja kuoli naimattomana. Hänen veljenpoikansa oli tunnettu kirjailija Zachris Topelius. Kivulloisuus on terminä epäselvä, mutta ainakin tässä tapauksessa se vaikeutti normaalia elämää.

Beata Fredrika Nervanderin (1812–1891) kohdalla on kehitysvammaan viittaava merkintä ”tylsämielinen, vihdoin sokea”. Hänen isänsä oli lahjakas fyysikko Johan Jakob Nervander, joka lukeutui Johan Ludvig Runebergin ystäviin. Beata Nervanderin veljenpoika taas oli taidehistorioitsija Emil Nervander, joka oli Aleksis Kiven hyvä ystävä. Beata eli elämänsä kiinteänä osana laajempaa perhe- ja ystäväpiiriä. Perhe oli köyhä, joten Beataa ei ollut varaa hoidattaa muualla. Naimattomat sisaret huolehtivat hänestä.

Valtionarkeologi J. R. Aspelinin sedän Johannes Fredrik Aspelinin kerrotaan kuolleen Hämeenlinnassa 20-vuotiaana vuonna 1833 ”lankeematautiin”, jolla tarkoitettiin epilepsiaa. Vastaavia esimerkkejä vammaisista perheenjäsenistä löytyy paljon. Axel Wilhelm Montin (s.1862) oli ”kivulloinen ja halvattu aina syntymästään asti”. Tobias Simelius (s. 1758) oli ”kuuromykkä” ja samoin kirkkoherra Jacob Frosteruksen kaksi lasta: Klara Maria (s.1759) ja Efraim (s.1770). Anna Sofia Stenius (s.1800) oli sokea. Kristina Juliana Roschier (s.1747) oli tullut sokeaksi ”rokkotaudista” ja kuollut vain 11-vuotiaana.

Kirkkoherran poika Karl Aejmelaeus (s.1734) oli kirjan mukaan ”lapsuudessa raajarikko imettäjän huolimattomuudesta, jotta kävi kahdella kainalosauvalla, siksikun joi terveysvettä Turussa 1755; sen jälkeen tuli toimeen vaan yhdellä kepillä”. Karl Aejmaleus opiskeli Turun Akatemiassa ja toimi kotiopettajana. Esimerkki kertoo, kuinka sairauden ja terveyden ero oli 1800-luvulla hiuksen hieno: Kuka tahansa saattoi koska tahansa sairastua tai vammautua loppuiäkseen ja tarvita muiden apua.

Suhtautuminen vammaisiin ja eri tavoin sairaisiin muuttui sukukirjoissa. Mainintoja sairauksista tai vammoista ei löydy 1900-luvun alussa, jolloin sukutaulut muokattiin tiettyyn kaavaan vailla mitään persoonallisia piirteitä. Sairauksien, itsemurhien ja vammojen avointa kertomista ei pidetty enää sopivana. Niiden salaamiseen oli muukin syy kuin hienotunteisuus, sillä kaukaisenkin esivanhemman vamma, itsemurha, krooninen sairaus tai mielisairaus alkoi olla ongelma 1900-luvun alussa. Tuolloin kiinnostus alkoi kohdistua mahdollisuuksiin parantaa ja jalostaa ihmisrotua, jonka pelättiin olevan hyvää vauhtia rappeutumassa. Francis Galton antoi opille vuonna 1883 nimeksi eugeniikka. Hän määritteli sen tieteeksi, joka tähtäsi ihmiskunnan ja erityisesti valkoisen rodun parantamiseen ja pelastamiseen. Vammaisuus, psyykkiset sairaudet, aviottomat lapset ja rikollisuus nähtiin suvuissa periytyvinä rappeutumisen merkkeinä. Tiukimpien tulkintojen mukaan tällaisia yksilöitä oli estettävä jatkamasta sukua.

Kukapa siis olisi halunnut tunnustaa kuuluvansa degeneroituneeseen sukuun levittelemällä julkisuuteen tietoja sukulaistensa sairauksista ja vammaisista? Niistä oli syytä vaieta, etteivät myös terveiksi katsotut jälkeläiset päätyisi sukuperimänsä vuoksi leimatuiksi. Bergholmin toimittama Sukukirja on siksi mielenkiitoinen teos, jossa myös erilaisuudella on paikkansa.

 

Kirjallisuutta

Markku Mattila: Kansamme parhaaksi. Rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki. Jyväskylä 1999.

Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja, osat I-II. Toimittanut Axel Bergholm. Helsinki 1899–1901.

Leena Valkeapää: Vapaa kuin taivaan lintu. Emil Nervanderin elämä. Taidehistoriallisia tutkimuksia 47. Helsinki 2015.