Ammattikunnan apu. Esimerkki varhaismodernin ajan sosiaaliturvasta.

Maija Ojala-Fulwood

Käsityöläisten ammattikunnat ja killat tarjoisivat jäsenilleen monenlaisia etuisuuksia keskiajan ja uuden ajan alun kaupungeissa. Ammattikunnalta saatava apu käsitti erilaisia elämäntilanteita. Yksi etumuoto oli mestareiden sairas- ja köyhäinavustus, joka mainitaan joidenkin käsityöläisammattikuntien säännöissä. Lisäksi ammattikunnat avustivat erilaisin keinoin vanhuksia, leskiä, ja esimerkiksi orvoksi jääneitä mestarinlapsia. Avun muodot, määrä ja laatu vaihtelivat ammattikunnittain ja kaupungeittain. Seuraavassa esitellään ammattikunnan tarjoaman avun eri muotoja ja kohderyhmiä.  

Tukholman suutareiden säännön mukaan jos joku ammattikunnan jäsenistä makasi sairaana, tuli muiden auttaa ja hoitaa häntä. Se, joka ei täyttänyt velvollisuuttaan, jäisi itse ilman apua vastaavassa tilanteessa. Sama sääntöpykälä löytyy myös Tukholman seppien säännöstä. Mitä konkreettisia toimia ”apu ja hoiva” sisälsivät, ei säännössä eritellä.

Sairas- ja köyhäinavun eri muodot 

Riiassa ja Lyypekissä kultasepät määräsivät, että jos mestari sairastui, oli ammattikunnan lähetettävä joku ammattikunnan kisälleistä verstaaseen avuksi. Samanlainen apukäytäntö tunnetaan myös Alankomaista. Tällä järjestelyllä haluttiin auttaa sairastuneen mestarin kotitaloutta, jota uhkasi osittainen tulojen menetys. Sijaistyövoiman lähettäminen oli myös ammattikunnan näkökulmasta järkevää. Sillä pyrittiin turvaamaan tuotannon jatkuvuus, mikä hyödytti kaupungin taloutta ja kaupankäyntiä ja siten toi vaurautta kaikille ammattikunnan jäsenille. 

Historiantutkija Marco van den Leeuwen on myös huomauttanut, että lähettämällä avuksi halvempaa sijaistyövoimaa, ammattikunta pystyi säästämään kuluissa. Alankomaissa sijaistyövoiman käyttö yhtenä sairasavun muodoista kehittyi järjestelmäksi, jossa osa koulutetuista kisälleistä ei koskaan päässyt etenemään mestariksi vaan he joutuivat työskentelemään sijaisina jopa koko uransa ajan. Riian kultaseppien säännössä erikseen määrätään, että mestarin tulee ilmoittaa tervehtymisestään eikä hän enää saa pitää sijaistyövoimaa, mikä kielii väärinkäytöksistä.  

Tyypillinen apumuoto oli ammattikunnan ylläpitämä sairas- ja köyhäinkassa. Riiassa mm. lasimestareilla ja lasimestarikisälleillä oli molemmilla omat sairaskassansa. Tukholman parturi-kirurgit määräsivät, että jokaisen ammattikunnan jäsenen on sunnuntaisin maksettava vähintään vanha äyri yhteiseen kassaan siltä varalta, että joku parturi-kirurgeista köyhtyy, oli se sitten tulipalon tai jonkun muun syyn takia, niin silloin on jotain millä häntä voidaan auttaa.

Rahallisen avun suuruus vaihteli ammattikunnittain. Itämeren alueella ammattikunnan säännöissä ei ole merkintöjä siitä, kuinka paljon sairaalle tai köyhälle tulisi maksaa. Joissain tapauksissa rahallinen avustus oli laina, joka oli maksettava ammattikunnalle takaisin ensimmäisestä palkasta tervehtymisen jälkeen. Jos käsityöläisen sairaus johti kuolemaan, periytyi velka. Alankomaissa kiltatutkijat ovat useamman vuosikymmen ajan koonneet mittavaa tietokantaa, jonka perusteella on voitu tehdä päätelmiä rahallisen avun suuruudesta. Keskimäärin sairaan kotitaloutta avustettiin summalla, joka vastasi puolta tai yhtä kolmasosaa normaalista kuukausitulosta. 

Pitkäaikainen sairaus koetteli siis perheen taloutta ja saattoi johtaa vararikkoon jos perhe oli yksinomaan ammattikunnan avun varassa. Toisaalta taas ammattikunnan maksama avustus oli huomattavasti suurempi kuin esimerkiksi kaupungin tarjoama köyhäinapu ja useimmat käsityöläiset selvisivät sen avulla lyhemmät sairausjaksot. Ammattikunnan apu oli ensisijaisesti tarkoitettu lyhytaikaiseksi, ja toistaiseksi olen löytänyt merkintöjä pitkäaikaissairauksista vain Riian kisälliyhdistysten säännöistä.

Riian seppäkisällien säännön mukaan, sairaalle annetaan ensin puolikas pieni hopeakolikko ja jos sairaus jatkuu, niin hänelle lainataan saman verran (½ Ferding). Jos sairaus vielä siitäkin jatkuu, niin kerätään kaikilta ylimääräinen rahalahjoitus (1 artig). Jos tervehtymistä ei ollut tapahtunut tuli kysyä neuvoa mestareilta ja neuvotella sairaan pääsystä Pyhän Hengen sairaalaan. Niin ikään suutarikisällien tuli järjestää erillinen lisärahankeräys, jos sairaus jatkui pidempään. Kultaseppämestareiden mukaan parantumiseksi laskettiin kun pystyi kulkemaan teitä ja rappusia.

Joissain tapauksessa sairas tai vanha ei-sukua-oleva käsityöläinen saattoi työuransa jälkeen asua mestarin taloudessa. Asumisjärjestelyiden selvittäminen on kuitenkin usein hankalaa ja aiheesta tarvittaisiin lisätutkimusta, jotta voitaisiin arvioida oliko tapa yleinen. 

Tukholman muurareiden säännön mukaan, jos joku kunniallinen ammattikunnan jäsen oli jo niin vanha, ettei hän enää pystynyt osallistumaan yhteisiin juominkeihin tuli hänelle lähettää yksi kannu olutta ammattikunnan puolesta. Tällainen konkreettinen apu varmasti piristi vanhaa mestaria!

Kuolemantapaukset

Silloin kun käsityötuotannon perusyksikkönä oli kotitalous ja kaikki sen jäsenet osallistuivat jollain tapaa tuotantoprosessiin, on selvää, että miesmestarin kuollessa kotitalouden toimeentulo saattoi vaarantua. Ammattikunnat pyrkivät ”pehmentämään iskua” ja turvaamaan tuotannon jatkuvuuden tarjoamalla naisleskelle erilaisia mahdollisuuksia jatkaa perheyrityksen toimintaa vähintään tietyn määräajan puolison kuoleman jälkeen. Yleistä oli, että ammattikunnan säännössä taattiin lesken oikeus jatkaa ammatissaan vähintään vuoden ja päivän. Tällaisia sääntöpykäliä tunnetaan kaikkialta Euroopan kaupungeista. 

Tukholmassa parturi-kirurgien leski sai jatkaa ammatissaan niin kauan kun halusi, kunhan noudatti ammattikunnan sääntöjä ja oli kaikin puolin ammattikunnan arvoinen. Jos leski ei halunnut harjoittaa ammattiaan miehensä jälkeen, niin silloin hän sai myydä mestarinoikeudet niin kalliilla kuin pystyi. Mestarinoikeuksien myymisen tuli kuitenkin tapahtua pormestarien ja ammattiveljien tietäessä ja puoltaessa, eikä siitä saanut koitua ammattikunnalle millään tavalla haittaa. 

Lyypekin kaupunginarkiston käsityöläisarkistossa on säilynyt muutamia parturi-kirurgien leskien kirjeitä, joissa he pyytävät saada myydä mestarinoikeutensa. Vuonna 1607 leski Elisabeth Warnecke valitti, ettei enää yksinhuoltajana pystynyt harjoittamaan ammattiaan ja halusi myydä mestarinoikeudet velkojensa tähden. Magdalena Bucks puolestaan kirjoitti vuonna 1615 olevansa liian vanha, jatkaakseen ammatissaan. Hänen toinen aviomiehensä ei tosin ollut kuollut vaan ”vähin äänin lähtenyt lätkimään” jättäen Magdalenan ”suureen kurjuuteen ja köyhyyteen”.   

Tukholman parturi-kirurgien säännön mukaan, jos mestarin alaikäiset lapset jäivät orvoiksi, niin heidän huoltajansa saivat lasten parhaaksi myydä mestarinoikeudet. Tultuaan täysi-ikäisiksi, oli lapsilla etuoikeus muihin kokelaisiin nähden, jos he halusivat harjoittaa isänsä ammattia ja pyrkiä mestareiksi. Mikä sitten oli lasten parhaaksi on varsin tulkinnanvaraista. 

Ammattikunnat auttoivat myös hautajaisjärjestelyissä. Kaikki ammattikunnan jäsenet olivat velvoitettuja osallistumaan mestarin, usein myös hänen vaimon tai lapsen, hautajaisiin. Ammattikunnan jäsenen tuli osallistua valvojaisiin, rukoushetkiin, hautajaiskirkkoon ja saattueeseen. Sille, joka ilman erityistä lupaa luisti tästä velvollisuudesta, oli luvassa sakkorangaistus. Tukholman parturi-kirurgeilla nämä sakkomaksut menivät ammattikunnan sairaskassaan.  

Harvojen etuoikeus?

Yhteisöllisyyden periaatteen on katsottu olevan yksi ammattikuntajärjestelemän peruspilareista. Siihen sisältyy vastavuoroinen apu, resurssien jakaminen ja yhtäläiset edellytykset ammatinharjoittamiseen. Alankomaissa jopa viidesosa kaupunkilaisista kuului ammattikuntien avun piiriin, kun mestarin perhe lasketaan avunsaajiksi. Tätä taustaa vasten on hämmästyttävää, että esimerkiksi Lyypekin 65 ammattikuunnasta vain kuudella oli sairasapuun liittyvä pykälä säännöissään. 

Pohjois-Saksan käsityöläisammattikuntien sairaus- ja köyhäinapua laajasti tutkinut Ivette Nuckel on todennut, että kyseisellä alueella ammattikuntien apua ei voida pitää kovin kattavana sairasvakuutuksena. Monet käsityöläiset joutuivat hakemaan apua kaupungin hospitaalista ja köyhtyneitä käsityöläisiä tavataan myös kerjäläisten joukosta. 

Toisaalta Riian käsityöläisammattikunnista liki puolet, 11 eri ammattikuntaa ja lisäksi viisi kisälliyhdistystä, määräsi sairas- ja köyhäinavusta säännöissään. Yleisin avustusmuoto oli raha-apu. Seppien säännössä mainitaan, että jos sairastuneella mestarilla ei ole sukulaisia tai ystäviä, jotka voisivat auttaa, tulee ammattikunnan neljän mestarinvuosiltaan nuorimman mestarin mentävä vuoron perään sairastuneen avuksi. On selvää että sairauden iskiessä virallisen avun lisäksi naapureilta, ystäviltä ja sukulaisilta saatu apu oli elintärkeää. 

Lähteet ja kirjallisuus

Archiv der Hansestadt Lübeck, Altes Senatsarchiv, Interna – Handwerksämter, no. 511 Barbiere

Klemming, G. E. Skrå-ordningar. Samlingar utgifna af Svenska Fornskirft –sällskapet. Stockholm: Kungliga boktryckeriet, P. A. Norstedt and Söner, 1856.

Wehrmann, Constantin. Die älteren Lübeckischen Zunftrollen. Lübeck: Grautoff, 1872.

Lindström, Dag. Skrå, stad och stat, Stockholm, Malmö och Bergen ca.1350–1622. Studia Historica Upsaliensia 163. Uppsala, 1991.

Stieda, Wilhelm ja Constantin Mettig. Schragen der Gilden und Aemter der Stadt Riga bis 1621. Gesellschaft für Geschichte und Alterthumskunde der Ostseeprovinzen Russlands. Riga: Buchdruckerei von W. F. Häcker, 1896.

Ivette Nuckel, „Die sullen seinalt, krack und arm …“ Unterstützung und Versorgung beeinträchtigter Handwerker im norddeutschen Raum des Spätmittelalters“, teoksessa Cordula Nolte (toim.) Phänomene der „Behinderung“ im Alltag. Bausteine zu einer Disability History der Vormoderne, Affalterbach: Didymos-Verlag, 2013, 99−109.

Ojala, Maija. Protection, Continuity and Gender: Craft trade culture in the Baltic Sea region (14th−16th centuries), Acta Universitatis Tamperiensis 1974. Tampere: Tampere University Press 2014. Open Access julkaisu, ladattavissa osoitteessa   urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9574-8

Eleonora Canepari, ”Working for someone else: Adult apprentices and dependent work (Rome, 17th to eraly 18th century)”, teoksessa Eva Jullien ja Michel Pauly (toim.) Craftsmen and Guilds in the Medieval and Early Modern Periods, VSWG – Beiheft 235. Stuttgart: Franz Steiner Verlag 2016, 261−275.

Marco van den Leeuwen, ”Guilds and middle-class welfare, 1550−1800: provisions for burial, sickness, old age and widowhood”, aikakauskirjassa The Economic History Review, Vol 65, No 1 (2012), 61−90.  


Miten mielen toiminta ymmärrettiin psykologiassa ja psykiatriassa 1900-luvun loppupuolen Suomessa?

Kirjoittanut Annastiina Mäkilä

Masennuksen lähihistorian tutkimuksessa turhauttavinta on asioiden määrittelyn moninaisuus. Kulttuurihistorian alan väitöskirjatutkimuksessani lähden liikkeelle kysymällä, mitä masennus tarkoitti Turun yliopiston lääketieteen ja psykologian opetuksessa 1900-luvun lopulla. Voidakseni vastata tähän kysymykseen, olen joutunut etsimään vastauksia myös paljon laajempiin kysymyksiin mielen toiminnan määrittelyistä aina psykologian ja psykiatrian tieteellisiin eroihin. Metsän näkeminen puilta on vaatinut jatkuvan epävarmuuden sietämistä, sillä vastaukset eivät paljastu yksittäisistä teksteistä ja poikkeuksia löytyy kaikkeen.

Tässä blogitekstissä en etsi vastausta masennuksen määrittelyyn – sen jätän väitöskirjan huoleksi – mutta sen sijaan kysyn ensinnäkin, miten vammaisuus liittyy suomalaisiin psykotieteisiin ja toisekseen, mikä pohjimmiltaan erotti 1900-luvun loppupuolen psykiatrisen ja psykologisen ajattelutavan Suomessa.

Käydään ensin käsitteiden kimppuun ja pohditaan, miten vammaisuus suhteutuu mielen määrittelyyn. Käsitteille tyypillisesti vammaisuus voidaan määritellä monin tavoin, ja tässäkin blogissa on nähty vammaisuuden ja vamman historiallinen ja kulttuurinen muuntuvuus. Nykyään Maailmanterveysjärjestö (WHO) määrittelee vammaisuuden hyvin avoimesti. Se toimii sateenvarjoterminä yksilön terveydentilan aiheuttamille moninaisille yhteiskunnallisille ja sosiaalisille rajoitteille ja yksilön kohtaamalle negatiiviselle suhtautumiselle. Tällaisen määrittelyn alle mahtuvat myös mielenongelmat ja masennus, mutta näin väljä määritelmä ei vielä auta meitä lähestymään tarkemmin mielen ongelmiin historiallisesti liitettyjä käsitteitä, kuten terve/sairas ja normaali/epänormaali. Suomen kielitoimiston sanakirja antaa jo hieman rajatumman määritelmän ja painottaa vammaisuuden ja vamman ruumiillisuutta, vaikka kertookin vammaisuutta käytettävän myös kuvaannollisesti psyykkisestä vammasta tai tunnevammasta.

Ruumiillisuus puhuttelee jo paremmin omaa intuitiivista arkiymmärrystäni vammaisuudesta ja liittää sen vahvasti biologiaan. Vaikka itse en omassa aineistossani muista oikeastaan kertaakaan nähneeni puhuttavan mielenongelmista vammaisuutena, niin tällaisen määritelmän perusteella 1900-luvun alun psykologian ja psykiatrian, ja erityisesti yhteiskunnan, näkemys mielen poikkeavuudesta oli nimenomaan vammaisuutta. Normaalista epämieluisasti poikkeavan mielen toimintaa ei 1900-luvun alussa nähty ainoastaan biologisperäisenä, vaan myös periytyvänä. Tässäkään ei tosin voida puhua tieteenaloista täysin yhtenäisinä ääninä, ja toisaalta Suomessa moderni psykiatria ja psykologia hakivat vielä ylipäätään paikkaansa tieteiden kentällä.

Moderni psykiatria oli 1900-luvun alkupuoliskolla vannoutunut etsimään mielen ongelmien biologisia syitä, ja Turun yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa hermo- ja mielitautiopin professuuri jakautuikin neurologiaan ja psykiatriaan vasta vuonna 1967. Toisaalta psykologialla oli ollut oma itsenäinen laboratorionsa jo vuodesta 1922, mutta samalla mielisairaudet eivät ole koskaan kuuluneet Turun yliopiston psykologian laitoksen tutkimuskohteiden keskiöön. Masennuksesta kuitenkin sekä luettiin että kirjoitettiin myös psykologiassa, joten on selvää, että mielen ongelmia käsiteltiin kummassakin oppiaineessa.1

1900-luvun alkupuolen jälkeen biologiakeskeisyydestä siirryttiin kohti huomattavasti holistisempaa tulkintaa. Masennusta koskevissa teksteissä sekä psykiatriassa että psykologiassa nojattiin paljolti psykoanalyyttisiin teorioihin, kuten Melanie Kleinin teoriaan kaikkien lasten läpikäymästä depressiivisestä psykoosista, Tor-Björn Hägglundin teoriaan nuorten masennuksesta lapsuudesta luopumisen suruprosessina ja ehkä vaikutusvaltaisimpana Sigmund Freudin melankoliakäsitykseen. Lisäksi aineistossa tunnettiin hyvin René Spitzin ja Katherine Wolfin teoria varhaislapsuuden äidistä eroon joutumisen aiheuttamasta anakliittisesta depressiosta, jota voidaan pitää edellisiä selvärajaisemmin nimenomaan sairautena. Tässäkin tosin selkein tunnistustapa oli samalla parannuskeino: kyse oli anakliittisesta depressiosta, jos lapsen oireet katosivat lyhyen ajan sisällä siitä, kun hän pääsi takaisin äitinsä luo.

Tässä kohden on muistettava, että tieteellisen yhteisön käsitykset eivät ole täysin sama asia kuin käytännön työ. Tästä hyvänä osoituksena on suomalaisen mielenterveydenhoidon historia 1900-luvun puolenvälin jälkeen. Tuolloin psykotieteiden sisällä vallitsi näiden tieteiden historian ehkä holistisin kausi, jossa sairauden ja terveyden rajoja pidettiin häilyvinä veteen piirrettyinä viivoina. Juuri tähän samaan aikaan Suomessa rakennettiin historiamme suurinta ja kokonaisuutena eristäytyneintä mielisairaanhoitoa massiivisine mielisairaaloineen ilman avohoitoa muussa kuin jälkihoitotarkoituksessa.

Lähestyttäessä vuosituhannen vaihdetta palattiin vahvaan uskoon luonnontieteellisten selitysmallien voimasta. 1980- ja 1990-luvuilla sekä psykiatriassa että psykologiassa tunnettiin samoja tutkimuksia ja teorioita, jotka 1900-luvun puolenvälin jälkeen perustuivat ennemmin ympäristön kuin perimän ja biologian vaikutukseen. Turun yliopistossa psykologian opiskelijat kävivät kuuntelemassa myös psykiatrian luentoja, ja toisaalta lääketieteellisessä oli psykologiaa opettamassa myös psykologian oppiaineesta valmistunutta henkilökuntaa. Lääketieteellisessä opetettiin tieteelle tyypillisesti myös ruumiiseen kajoavia hoitomuotoja, kuten psyykelääkkeiden käyttöä, mutta näistä hoitomuodoista mainittiin myös psykologian opetuksessa. Kummankin opetuksessa käytiin läpi myös erilaisia ei-ruumiiseen-kajoavia terapiamuotoja, mikä tarkoitti puheterapian lisäksi myös mm. taideterapiamuotoja.

Mikä sitten pohjimmiltaan erotti 1900-luvun loppupuolen psykiatrian psykologiasta? Aloitellessani tutkimustani ajattelin, että psykiatria on psykologiaa kiinnostuneempi diagnooseista. Vasta tutkimuksen edetessä huomasin anakronismini, jossa en ollut kyennyt erottamaan omaa diagnostisen kulttuurin kyllästämää ymmärrystäni tutkimuskohteestani. Nykyään mielen ongelmia lähestytään diagnooseista lähtöisin, mutta vielä pitkälle1980-lukua myös psykiatrian sisällä diagnoosit olivat vain yksi luokittelutapa muiden joukossa.

Psykiatrit Paul McHugh ja Phillip Slavney ovat kuvanneet muutosta diagnosoinnin prosessin siirtymiseksi alhaalta ylös etenevästä ylhäältä alas kulkevaksi. Toisin sanoen vielä 1980-luvun alussa ensisijaista oli tutustua yksilön historiaan, ihmissuhteisiin sekä somaattisiin ja psyykkisiin olotiloihin diagnoosin jäädessä toissijaiseksi. Nykyään oleellisinta on alkuun määrittää niin sanotusti oikea diagnoosi tai diagnoosit, jonka jälkeen yksilöä lähestytään tätä kautta. Siinä missä vielä muutama vuosikymmen sitten sekä psykiatria että psykologia pitivät erinäisiä tautiluokkia pelkkinä käytännöllisinä nimityksinä, niin nykyään kummatkin tieteenalat operoivat yhteen ja samaan tautiluokitusjärjestelmään pohjaavien diagnoosien kanssa. Näin ollen emme voi siis etsiä psykologian ja psykiatrian perimmäistä eroa niiden suhteesta diagnooseihin.2

Olen tutkimukseni edetessä joutunut heittämään roskakoriin monet psykiatrian ja psykologian eroavaisuuksiin liittyvät olettamani. Ainakaan Turun yliopiston oppiaineista tällaisia yleistyksiä ei 1900-luvun lopun opintojen perusteella voida sanoa. Kuitenkin lukiessani psykiatrian ja psykologian tekstejä ja keskustellessani eri koulutuksien saaneiden kanssa vaikuttaa siltä, että jokin hyvin perustavanlaatuinen ero näissä on, ja vaikuttaa olleen läpi vuosisadan.

Luulen, että tässä minun tulisi uskoa edessäni olevien tenttikirjojen selkämyksiä. Siinä missä mielen ongelmia käsittelevä psykiatrian perusteos oli nimeltään yksinkertaisesti Psykiatria, niin psykologiassa kahdenkin vastaavan oppikirjan nimi oli 1980-luvulla Abnormal psychology. Vaikka kummassakin tieteessä voidaan käsitellä samoja asioita, niin psykiatriassa keskitytään sairauteen siinä missä psykologiassa poikkeavuuteen normaalista.

Erityisen hyvin tämä näkyy ikäkausiajattelussa. Psykiatriassa keskityttiin etsimään neljälle ikäkaudelle tyypillisiä sairauksia siinä missä psykologiassa tällaista jaottelua ei tehty, vaan luotiin teorioita elämänkaaren normaalille kululle. Vaikka lääketieteen ja psykologian opinnoissa luettiin samaa teoriaa esimerkiksi jostakin lapsuuden masennustilasta, niin psykiatriassa tätä lähestyttiin juuri tietyssä iässä mahdollisesti ilmenevänä tilana, kun taas psykologiassa samaa tilaa lähestyttiin ennemmin lapsen ikävaiheen normaalin etenemisen epäonnistumisena.

Voidaanko siis sanoa, että moderni psykiatria on keskittynyt mielen sairauksien biologisten syiden tutkimiseen ja hoitamiseen? Voidaanko vastaavasti väittää, että psykologia tieteenalana on lähestynyt ihmisen mielentoimintaa elämänhistorian kautta? Kun tarkastellaan suomalaista psykiatriaa ja psykologiaa tieteenaloina läpi 1900-luvun väittäisin, että ei, tällaisia kategorisointeja ei voida tehdä. Yllä antamani esimerkki erilaisesta suhtautumisesta ikäkausiin ei vielä kerro mitään tieteen suhtautumisesta jonkin tilan syntymekanismeihin, etenemiseen tai suhteutumiseen ympäristöön tai biologiaan. Se osoittaa ainoastaan sen, että psykiatriassa lähestyttiin tilan määrittelyä mahdollisesti hoitoa vaativana sairautena tai psyykkisenä kärsimyksenä, kun taas psykologia oli kiinnostuneempi poikkeamasta normaaliin elämänkaareen, jossa tulisi tapahtua tietyssä järjestyksessä tiettyjä elämäntapahtumia.

Tästäkään ei voida vielä vetää johtopäätöstä, että sama tila olisi psykiatriassa tulkittu mielisairaudeksi siinä missä psykologiassa epänormaaliksi reaktioksi. Voitaneen kuitenkin väittää, että siinä missä psykiatrian tavoitteena oli mieleltään terve ja psyykkisestä kärsimyksestä vapaa yksilö, niin psykologian tavoitteena oli normaali mielen toiminta.

Viitteet:

1) Alanen, 183; Hakkarainen; Niitemaa ja Uotila, 23; Tarmio,9, 85, 103, 175

2) Shorter, 13–14.

Lähteet:

Alanen, Yrjö O.: Psykiatrian Kehitys Turussa. Teoksessa Kalle Achté, Jaakko Suominen ja Tapani Tamminen (toim.): Seitsemän Vuosikymmentä Suomalaista Psykiatriaa. Helsinki: Suomen Psykiatriyhdistys r.y., 1983. 181–186.

Hakkarainen, Pekka: Turun Yliopiston Psykologian Laitoksen Historia, 1922–1972. Psykologian Tutkimuksia 71. Turku: Turun yliopiston Filosofian, psykologian ja menetelmätieteiden laitos, 1984.

Niitemaa, Timo ja Saara Uotila: Tieteen Ja Terveyden Kiinamylly : Turun Yliopiston Lääketieteellinen Tiedekunta 1943–2013. Turun yliopisto, 2013.

Shorter, Edward: Chapter 1. The History of DSM. In J. Paris and J. Phillips (ed.): Makingthe DSM-5: Concepts and Controversies. New York: Springer Science+Business Media, 2013. 3–19.

Tarmio, Timo: Tiedekunta Hyvinvointivaltiossa – Turun Yliopiston Lääketieteellinen Tiedekunta 1943–1993.Turun yliopisto, 1993.


Vallankumousten vammauttaminen

Kirjoittanut Daniel Blackie

Kaikenlaiset ihmiset tekevät vallankumouksia – merkittävät, hyvät, köyhät, riistetyt ja orjuutetut. Mutta entä vammaiset ihmiset?

Monet perinteisesti marginalisoidut ja syrjäytetyt ryhmät, kuten naiset, työläiset ja siirtolaiset, ovat nykyään näkyvästi esillä vallankumousten historiaa käsittelevässä laajassa historiallisessa kirjallisuudessa. Vammaiset ihmiset tällaisesta kirjoitetusta historiasta kuitenkin yhä puuttuvat. Toisinaan saatetaan mainita, että tietyn vallankumouksen ”suurmiehellä”, kuten esimerkiksi Amerikan vallankumouksellisella ja Yhdysvaltain ”perustajaisällä” Gouverneur Morrisilla (1752–1816) tai Josiah Wedgwoodilla (1730–1795), joka oli englantilainen keraamikko ja Britannian teollisen vallankumouksen uranuurtaja, oli fyysinen vamma. Sekä Morris että Wedgwood käyttivät kumpikin puujalkaa, ja nykypäivän näkökulmasta heitä todennäköisesti pidettäisiin ”vammaisina” ihmisinä.

Kaiverrus Gouverneur Morrisista vuodelta 1863, pohjautuu Alonzo Chappelin maalaukseen. (Kuva: New York Public Library)

Ryhmänä vammaisten ihmisten on kuitenkin katsottu vaikuttaneen harvoin, jos ollenkaan, maailmaa muuttaneisiin lukuisiin vallankumouksiin. He kuitenkin ovat sekä osallistuneet että vaikuttaneet niihin!

Ihmiset, joilla on ollut fyysisiä tai psyykkisiä vammoja, ovat osallistuneet aktiivisesti maailman merkittävimpiin vallankumouksiin, kuten esimerkiksi teolliseen vallankumoukseen, vaikka sitä ei nykypäivänä usein muistetakaan. Ajatellaan vaikka teollista vallankumousta. Esimerkiksi Britannian teollistumista käsittelevät aikaisemmat esitykset ovat suurimmilta osin jättäneet huomiotta tavalliset vammaiset ihmiset. Lisäksi on vaikea löytää kirjallisuutta, jossa heidät oltaisiin esitetty muussa kuin passiivisen sivustakatsojan roolissa tässä merkittävässä muutosprosessissa. Kuitenkin jo nopea katsaus 1800-luvun lähteisiin, jotka kuvaavat elämää Britannian varhaisissa teollisuusyhteisöissä, antavat hyvin toisenlaisen kuvan vammaisten osallisuudesta.

Esimerkiksi vuonna 1842 julkaistu virallinen raportti, joka käsittelee olosuhteita Britannian kaivostoiminta-alueilla, osoittaa, että monet vammaiset ihmiset todella olivat aktiivisia osallistujia teollisessa vallankumouksessa. Raportissa on paljon näyttöä siitä, kuinka britit, joilla oli merkittäviä vammoja (heitä on kuvattu esimerkiksi termeillä ”rampa” (lame), ”kuuro ja mykkä” (deaf and dumb) tai ”sokea”) työskentelivät monissa merkittävissä tehtävissä, jotka olivat elintärkeitä kehittyvälle teollistumiselle ja sen myötä kehittyvälle taloudelle. Oikeastaan ei ole liioiteltua sanoa, että ”vammaiset” työntekijät auttoivat, kirjaimellisesti, rakentamaan modernia Britanniaa.

Kun Rhys William Jones vieraili merkittävällä Penydarrenin rautatehtaalla eteläisessä Walesissa ja keräsi aineistoa raporttia varten, eräs todistaja kertoi hänelle, että tehtaalla oli mahdollisesti jopa ”30–40 miestä nyt töissä… jotka ovat vammautuneita (maimed) tai rampautuneita (lamed) ja joilla on ’puujalka tai yksi käsi’”.

Sivuuttamalla tällaisia todisteita (joita todellakin on paljon) historioitsijat ovat jättäneet tunnustamatta vammaisten ihmisten osuuden todennäköisesti modernin aikakauden tärkeimmässä taloudellisessa kehityksessä. Nämä laiminlyönnit ovat myös vaikuttaneet vammaisten ihmisten elämiin nykypäivänä, sillä ne ovat omalta osaltaan vieneet heiltä historiallisen toimijuuden ja vahvistaneet yleistä käsitystä siitä, että he olisivat pohjimmiltaan avuttomia ja muista riippuvaisia.

Penydarren rautatehtaalla 1840-luvulla työskennelleet “vammautuneet” (maimed) tai “rampautuneet” (lamed) eivät olleet tosiaankaan ainoaa laatuaan. Vammaiset ihmiset ovat osallistuneet myös muina aikoina ja muissa paikoissa maailmaa muuttaneisiin ”vallankumouksellisiin” toimintoihin. Esimerkiksi Amerikan vallankumouksen aikana Lewis Nicolan komennossa toimineet ”invalidit” sotilaat suorittivat tärkeitä tehtäviä George Washingtonin siirtokuntien armeijalle. Näin ollen he olivat osa sitä sotilaallista voittoa, joka helpotti Yhdysvaltojen itsenäistymistä. Tätäkään ei tosin ole mainittu suurimmassa osassa aihetta käsitteleviä teoksia.

Kaikki nämä esimerkit osoittavat, kuinka vallankumouksia tutkivat historioitsijat voisivat tehdä paljon parempaa työtä ja sisällyttää myös vammaisten ihmisten kokemuksia kirjoittamiinsa historioihin. Tämä sekä syventäisi menneisyyden vallankumouksellisen muutoksen ymmärtämistä että tukisi nykyistä muutosta horjuttamalla vammaisiin ihmisiin liitettyjä haitallisia stereotypioita. ”Vammauttamalla” monet vallankumoukset voisivat historioitsijat tuottaa yhä vallankumouksellisimpia historioita.

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Fertig, Henry H. ‘Josiah Wedgwood, Medallions, and Physicians’. Bulletin of the History of Medicine, 28 (1954): 127–139.

Foster, Thomas A. ‘Recovering Washington’s Body-Double: Disability and Manliness in the Life and Legacy of a Founding Father’. Disability Studies Quarterly, 32 (2012).

Haggard, Robert F. ‘The Nicola Affair: Lewis Nicola, George Washington, and American Military Discontent during the Revolutionary War’. Proceedings of the American Philosophical Society, 146 (2002): 139–169.

Turner, David M. and Blackie, Daniel. Disability in the Industrial Revolution: Physical Impairment in British Coalmining, 1780–1880 (Manchester: Manchester University Press, 2018).

UK Parliamentary Papers 1842 (381, 382), Children’s Employment Commission. Appendix to the First Report of the Commissioners. Mines. Parts I & II.

911 päivää 1930-luvun mielisairaalassa

Kirjoittaneet Karoliina Maanmieli ja Anu Rissanen
Muistoihin kaivertuneet tilat (2017–2020) Koneen säätiö

Joulukuun alussa 1935 Routalan (nimi muutettu) kotiin tuli joukko tuttuja miehiä, jotka: ”rupesivat kovalla kiireen touhulla ajamaan rääsyjä päälleni, mitä sattui lähellä olemaan, eikä minulle ilmoitettu koko touhun tarkoitusta, eikä sitä mihin aiotaan mennä”. Kirjoittaja kuvaa, kuinka koko peli tuntui siltä, kuin oltaisiin lähdetty taluttamaan sonnimullia markkinoille. Niin kuin Routala matkan varrella oli jo epäillytkin, päämääränä oli mielisairaala.

Kuva: T. Norjavirta, Sotamuseo: Mielisairaalan aluetta. Heinäkuu 1943

Tämä 1930-luvun puoliväliin sijoittuva, yli sadan konekirjoitusliuskan mittainen potilaan kertomus kuvaa muutaman kuukauden pituista hoitojaksoa Seinäjoen piirimielisairaalassa ja sitä seuraavaa kahden ja puolen vuoden jaksoa Hattelmalan mielisairaalassa, jota siihen aikaan kutsuttiin Pöllöläksi. Routalan sairaalaan toimittaminen tapahtui tilakaupasta syntyneen eripuran seurauksena.

Routala oli sairaalajaksojensa aikaan jo ikämies ja sai ikänsä puolesta viettää päivänsä enimmäkseen sairaalan sisätöissä. Siksi hänelle jäi aikaa ja mahdollisuuksia tarkkailla sairaalan toimintaa ja hoitohenkilökunnan sekä potilaiden käyttäytymistä. Sairaalasta päästyään hän kirjoitti muistonsa ja muistiinpanonsa puhtaaksi kirjoituskoneella. Ne ovat säilyneet näihin päivin asti, ja onneksemme kirjoittajan sukulainen lähetti ne Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosina 2014 ja 2015 organisoimaan Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta –keräykseen. Routalan kirjoitus on vanhin keräykseen lähetetty teksti. Tätä rikasta muistelukirjoituskokoelmaa tutkimme monitieteisessä Muistoihin kaivertuneet tilat -hankkeessamme viiden tutkijan voimin.

Hoitokäytänteet ja puuttuva hoito

Routala tekee sairaalapäiväkirjassaan monenlaisia huomioita. Seinäjoen ajalta hän joutuu turvautumaan muistiinsa, koska ei kertomansa mukaan voinut siellä säilyttää kirjoituksiaan missään. Pöllölässä kirjoittaminen ja kirjoitusten säilytys sen sijaan onnistuivat. Routala paneutuu kirjoitelmissaan niin sairaalan maatilan hoitoon, taloudenpitoon, ruuan kehnoon laatuun, kirjanpidon epäilyttäviin epätarkkuuksiin ja ennen kaikkea hoitokäytänteisiin sekä hoitohenkilökunnan usein ivalliseen ja potilaita kunnioittamattomaan käytökseen. Routala pohtiikin kirjoituksessaan: ”onkohan kaikilla sairaaloilla erikseen omat omituiset oppinsa ja tapansa, eikä mitään samaan suuntaistakaan.” Tässä kahden sairaalan perusteella tekemässään havainnossa hän osuu oikeaan. Vaikka hoitomuodot, jotka kehitettiin Saksassa ja muualla Keski-Euroopassa, olivat kaikissa suomalaissa mielisairaaloissa samat, vaihtelivat piirimielisairaaloiden hoitokäytänteet suurestikin. Yksi tekijä tämän ilmiön taustalla oli sairaaloiden talous ja käytettävissä olevat resurssit.

Useaan otteeseen Routala palaa ihmettelemään miksi mielisairaalaa kutsutaan sairaalaksi, vaikka siellä ei tarjota potilaille mitään hoitoa, edes somaattisten sairauksien hoidosta ei siellä huolehdita asianmukaisesti. Suomalaisissa sairaaloissa käytettiin 1930-luvun loppuvuosina kääre- ja kylpyhoitoja sekä rauhoittavia ja unilääkkeitä. Kardiasoli- ja insuliinisokkihoidot tulivat suomalaisiin sairaaloihin pääosin vuodesta 1937 alkaen. Näkemiään kääre- ja kylpyhoitoja Routala ei pidä hoitona vaan rankaisu- ja hallintakeinona. ”Eivät mielisairaalat mitään sairaaloita olekaan, eivät missään merkityksessä. Ne ovat ainoastaan yhteiskunnallisen roskan huonoja kaatopaikkoja.” Ainoa sairaalan tarjoama hoitomuoto on työterapia, joka sekin on Routalan näkemyksen mukaan yksipuolista ja tylsistyttävää pikemminkin kuin kuntouttavaa. Saksalainen psykiatri Hermann Simon kehitti 1920-luvun puolivälissä Güterslohn mielisairaalassa ”aktiivisen työterapian”, jonka myös suomalaiset mielisairaalat omivat hoitokäytänteihinsä. Mielisairaalat sijaitsivat pääosin maaseudulla, joten sairaaloiden tarjoama työterapia koostui maatilan töistä sekä metsätöistä. Sisätyöt koostuivat siivous- ja keittiötöistä.

Routala keskusteli paljon hoitohenkilökunnan ja harjoittelijoiden kanssa. Hänellä oli usein tapana ikään kuin koemielessä kysellä hoitohenkilökunnalta esimerkiksi kirjainyhdistelmien merkitystä. Useimmiten hoitajat eivät vastanneet todenmukaisesti kirjoittajan kysymykseen vaan väittivät esimerkiksi lyhenteen r.l kaupan nimen perässä tarkoittavan ”rahat loppuivat” tai hoitajan nimilapussa nimen perässä olevan p.h:n merkitsevän ”paha sisar”. Lyhenteiden todellinen merkitys jää tekstissä pimentoon. Kirjoittaja koki hoitohenkilökunnan puhetavan epäkunnioittavaksi ja useissa kohdin muistiinpanojaan hän ironisesti toteaakin mielisairaanhoidon perustuvan potilaan ”hassuttamiseen”.

Vapauden rajoittaminen ja pakkokeinot

Routalaa kummastuttaa potilaiden ylenmääräinen vapauden rajoittaminen. Hän tekee tästä seuraavan päätelmän: ”Mielisairaaloissa pelätään tavattomasti potilaan tekevän pahoja, siksi on hänen vapautensa supistettu mahdollisimman vähiin.” Omille henkilökohtaisille tavaroille ei ollut lukollista säilytyspaikkaa, teräesineet säilytettiin potilailta piilossa ja saapuva ja lähtevä posti tarkastettiin. Erityisen loukkaavana, ”luontokappaleen asemaan painamisena” Kantala näkee potilaan vihkisormuksen takavarikoimisen hoidon ajaksi. Routala mainitsee monesti olleensa muita potilaita onnekkaampi; hänellä oli muun muassa yksityishuone ja hän oli osastonsa ainoa ”vapaakävelijä” eli hänellä oli oikeus liikkua vapaasti sairaalan alueella. Hän sai myös joskus ylimääräisiä kahvitarjoiluja ja toisinaan onnistui ylipuhumaan harjoittelijat näyttämään itselleen omia potilasasiakirjojaan tai sairaalan ohjesääntöjä, joiden noudattamisessa hän huomasi vakavia puutteita. Routala tuntuu kriittisyydestään huolimatta olleen myös pidetty potilas, ainakin hän sai henkilökunnalta useita joululahjoja ja kävi heidän kanssaan kirjeenvaihtoa. Kriittisimmät huomionsa hän tosin säästi sairaalasta poispääsyn jälkeiseen aikaan, koska katsoi sen itselleen turvallisemmaksi. Kotoa käsin hän kertoo kirjoittaneensa henkilökunnalle useita kirjeitä.

Ruotala kuvaa, miten hoitomenetelmiä käytettiin pakkokeinoina ja rankaisuna. Hän luonnehtii, miten huonoa käytöstä seurasi Pöllölässä petihoitoa ja pahimmillaan käärehoitoa eli Pöllölän kielellä ”kapaloita”. Itse hän ei kapaloihin joutunut ajoittain provosoivasta puhetavastaan huolimatta. Hänen havaintojensa mukaan käärehoitoa käytettiin ohjesäännön vastaisesti: potilaan vointia ei tarkkailtu kapaloissa ollessa eikä kapaloimiseen kysytty aina lääkärin lupaa. Hoito myös miellettiin rangaistukseksi pikemminkin kuin hoitokeinoksi. Kapalot oli usein laitettu liian tiukalle. Jossain vaiheessa Pöllölän hoitojaksoaan Routala kuuli kahden hoitajan puhuvan, että käärehoito oli kielletty. Hän arvelee kiellon tulleen lääkintähallitukselta. Kieltoa ei kuitenkaan sairaalassa noudatettu. Seinäjoella ei Routalan mukaan käärehoitoa käytetty, vaan levottomimpia potilaita pidettiin ammeissa, jonne he saivat myös ruokansa. Kääre- ja petihoidon lisäksi Pöllölässä oli ns. ”karhunkoppi”, jonne väkivaltaisesti käyttäytyneet potilaat vietiin eristykseen, joskus kapaloihin käärittynä. Karhunkoppiin joutuminen ei edellyttänyt henkilöihin kajoavaa väkivaltaa, vaan esimerkiksi kukkamaljakon rikkominen johti eristykseen.

Routala kertoo, miten potilaat joutuivat sietämään hoitajien taholta paitsi henkistä, myös fyysistä väkivaltaa: hän oli muutamaan otteeseen todistamassa, miten hoitaja löi käskyä uhmannutta tai työhön viivytellen lähtevää potilasta. Näistä lyönneistä ei seurannut hoitajille puhuttelua kummempia seurauksia, vaikka ohjesäännön mukaan väkivaltaisesti potilasta kohtaan käyttäytyvä hoitaja voidaan erottaa. Routala tekeekin huomion, että lause on varsin ovelasti muotoiltu eikä velvoita sairaalaa mihinkään toimenpiteisiin hoitajan epäasiallisen käytöksen seurauksena.

80 vuotta myöhemmin

Yli 80 vuoden takaista muistoa lukiessa huomaa, miten toiset asiat psykiatrisessa hoidossa ja psyykkiseen sairauteen liittyvissä asenteissa ovat muuttuneet paljon ja toiset taas pysyneet hämmästyttävän ennallaan. Nykylukijan huomio saattaa kiinnittyä esimerkiksi tapaan, jolla kirjoittaja luonnehtii mielisairaalassa olleiden naisten sukupuolimoraalin puutetta ja pitää sitä selvänä merkkinä paitsi mielisairaudesta, myös sairauden toivottomuudesta. Routalan mielestä toivottomia tapauksia ei ole syytä hoitaa, vaan kuolema olisi heille itselleenkin armeliaampi vaihtoehto. Routalan ehdotus, että näille moraalinsa menettäneille naisille oikea hoito olisi sinihappo, saattaa olla nykyihmisen silmissä julma ja käsittämätön. Myöskin se tapa, jolla kirjoittaja kuvaa kehitysvammaisia potilaita on nykymittapuulla loukkaava. Oman aikakautensa kontekstissa kirjoittajan ilmaisutapa on luultavasti vaikuttanut huomattavasti neutraalimmalta.

Routalan muistoa lukiessa ja tulkitessa on muistettava sen kirjoittamisajankohdan asenneilmasto. Kokonaisuutena kirjoituksesta henkii ajatus siitä, että mielisairaat ansaitsisivat ihmisarvoista hoitoa ja heidän hyvinvointiinsa tulisi panostaa enemmän. Sairaalan siisteyteen panostetaan ja verhot ja pöytäliinat pidetään aina kunnossa, kun taas potilaat kulkevat loppuunkuluneissa vaatteissa, osastolla on vain yksi peili ja kello, eikä potilailla ole käsienpesumahdollisuutta ennen ateriaa. Ruokailuvälineinä potilailla on vain lusikat, ei veitsiä eikä haarukoita. Psykiatrisen hoidon aineelliset puitteet ovatkin noista ajoista kohentuneet huimasti. Mielisairaalamuistojen lukijan voi tehdä kuitenkin surulliseksi se, että monet Routalan huomiot mielisairaiden oikeusturvan heikkoudesta ja hoitajien kielteisestä asenteesta sen sijaan toistuvat lähes sellaisenaan myös 2010-luvulle sijoittuvissa potilaiden muistoissa.

Lähde:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto. Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta -muistokeruuaineisto. Koottu 2014–2015 Kulttuurisen mielenterveystutkimusverkoston ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston kanssa.

Kirjallisuutta

Ernst, Waltraud 2016 (toim.): Work, Psychiatry and Society c. 1750–201.Manchester: Manchester University Press.

Kuuva, Sari 2018: Mielisairaalan varjoista. Nostalgia ja melankolia mielisairaala-alueella asuneiden lapsuusmuistoissa. J@rgonia 16(31): 12–40.

Maanmieli, Karoliina 2018: Suomalaiset käenpesät. Väkivallan metaforat ja traumakokemuksen kuvaus mielisairaalamuistoissa. Psykoterapia 2018, 37 (1), 37–48.

Maanmieli, Karoliina 2018: Luovat terapiat ja empaattisen kohtaamisen kaipuu suomalaisten mielisairaalamuistoissaKirjallisuusterapia 2018 26 (1).

Pietikäinen, Petteri 2013: Hulluuden historia. Helsinki: Gaudeamus.

Rissanen, Anu 2018: Silmitön ja väkivaltainen. Erään mielisairaalapotilaan ura 1900-luvulla. J@rgonia 16(31): 41–66. http://jargonia.fi/wp-content/uploads/2018/06/4_Jargonia_31_artikkeli_Rissanen.pdf.

Rissanen, Anu 2018b: Treatment and Rehabilitation: Patients at Work in Finnish Mental Institutions. Teoksessa Laine-Frigren, Tuomas & Jari Eilola & Markku Hokkanen (toim.), Entercountering Crises of the Mind. Madness, Culture and Society, 1200s–1900s. Brill: Leiden & Boston, 196–221.

Sokeana 1500-luvun yliopistossa

Kirjoittanut Reima Välimäki

Olemme hankkeessa puhuneet ja kirjoittaneet paljon selviämisen ja jopa menestymisen vammaishistoriasta. Historiantutkimuksen lähteiden ominaisuuksiin kuuluu kuitenkin, että hyvin pärjäämisestä jää paljon vähemmän jälkiä kuin oikeusriidoista, katastrofeista ja kriiseistä.
Verrattain arkisiin onnistumisiin törmää lähinnä sattumalta, mutta välillä on onni myötä.

Aivan toista tutkimusta tehdessä olen lukenut Tübingenin yliopiston kreikan professorin Martin Crusiuksen (1526–1607) päiväkirjoja. Crusius oli tunnettu humanistioppinut ja kreikan opettaja, joka houkutteli oppilaita ympäri Eurooppaa. Kreikan kielen ja kirjallisuuden professuurin Tübingenissä hän sai vuonna 1559 ja hoiti sitä kuolemaansa vuonna 1607 saakka. Laajan kirjallisen tuotannon lisäksi Crusiukselta on jäänyt jälkipolville Diarium, eli yhdeksän käsinkirjoitettua nidettä päiväkirjoa vuosilta 1573–1605. Enemmän kuin pelkkä päiväkirja, Diarium on kokoelma päiväkirjamerkintöjä, kirjeenvaihtoa, jäljennettyjä dokumentteja ja luonnoksia Crusiuksen omista teoksista. Vuodet 1596–1605 ovat ilmestyneet 1900-luvulla tieteellisinä editioina, mutta aikaisemmat osat pitää perata Crusiuksen nopeasta ja häilyvästä muistiinpanokäsialasta. Yleisin kieli on latina, mutta joukossa on paljon kreikkaa ja jonkin verran saksaa.

Martin Crusiuksen muotokuva, Anton Ramsler (1590). Sokeasta Christoph Lutziuksesta meille ei ole säilynyt kuvaa.

Professorina Martin Crusius oli jatkuvasti tekemisissä opiskelijoiden ja yliopiston hallinnon kanssa, ja hän muun muassa promovoi kandidaatteja (baccalaureus) ja maistereita. 28.9.1585 oli tällainen tilanne, kun yliopistolla juhlittiin 37 kandidaattia juhlassa, johon kuului muun muassa musiikkia, kreikankielistä lausuntaa ja pidot. Kaikkia 37 kandidaattia ei promovoitu samalla kertaa, vaan Crusius mainitsee näiden joukosta vain kaksi uutta.

Nämä kaksi promovoitua kandidaattia ovat äärimmäisen kiinnostavia vammaishistorian kannalta. Ensimmäinen heistä oli Christopher Lutzius Wienistä. Martin Crusius toteaa, että kandidaatin oppiarvon saanut Christopher oli sokea. Crusius mainitsee myös sokeuden syyn: viisivuotiaana Christopherin näkö oli hävinnyt ”lapsenrakkuloiden”, ex pustulis puerilibus takia. Hän ei siis ollut syntymästään sokea, vaan sokeutunut sairastamansa taudin takia. Vaikka emme voi varmasti tietää, mikä Christopherin näön oli vienyt, on isorokko todennäköinen vaihtoehto. Tauti oli hyvin yleinen ja siitä selvinnyt saattoi menettää näkönsä.

Christopher Lutzius ei todennäköisesti ollut aivan vaatimattomista oloista. Sellaisesta taustasta oli ylipäätään lähes mahdoton ponnistaa yliopisto-opintoihin varhaismodernissa Euroopassa. Christopherin perheen vauraudesta kertoo myös hänen kanssaan kandidaatin tutkinnon suorittanut Johannes Happfenzederus. Hänet mainitaan Christopherin palvelijaksi ja kotiopettajaksi, eius famulus et pedagogus. Näyttää siltä, että Christopherin apuna yliopistossa oli hänen vanha kotiopettajansa, joka suoritti itsekin yliopistollisen tutkinnon isäntänsä kanssa. Voidaan siis hyvin olettaa, että Christopher oli varsin varakkaasta perheestä.

Mitä tämä kertoo vammaisten mahdollisuudesta opiskella 1500-luvulla? Varmasti Christopher oli poikkeustapaus. Tästä kertoo jo se, että Crusius erikseen mainitsee hänet, alleviivaa sanan sokea (caecus) ja kertoo sokeuden syyn. Professoria selvästi kiinnosti tämä sokea baccalaureus. Toisaalta 1500-luvun yliopistossa sokeus ei välttämättä ollut niin suuri este, kuin ensin voisi ajatella. Pitää muistaa, että uuden ajan alun pedagogiikka nojasi vielä pitkälti klassikoiden ulkoa oppimiseen, ja kirjallisten esseiden sijaan suulliset väittelyt olivat keskeinen osa opetusta. Hyvämuistinen sokea opiskelija saattoi hyvinkin pärjätä tällaisessa oppineessa kulttuurissa, erityisesti jos hänellä oli palvelija, joka tarpeen tullen luki ja kirjoitti. Ja vaikka humanistioppineet Martin Crusiuksen tavoin käyttelivät itse kynää ahkerasti, heitä edelsi vuosisatojen traditio sihteerien avulla sanelemalla kirjoittaneita ajattelijoita.

Myös pelkkä tieto siitä, että Christopher on palvelijoineen matkustanut Wienistä Tübingeniin opiskelemaan yliopistossa, kertoo paljon vammaisen henkilön toimintamahdollisuuksista. Ainakin sellaisen, joka oli mies ja tuli varakkaasta perheestä. Christopher ei ollut jäänyt peräkammariin, vaan perhe oli selvästi panostanut hänen koulutukseensa. Jopa siinä määrin, että lähetti hänet Tübingeniin kuuluisien humanistioppineiden luentoja kuuntelemaan. Chrisopher myös suoritti opintonsa, eikä yliopistolla näytä olleen mitään periaatteellista estettä promovoida sokeaa henkilöä kandidaatin oppiarvoon.

Kirjallisuutta ja lähteitä

Crusius, Martin. Diarium: 1596-1597 [1]. Herausgegeben von Wilhelm Göz und Ernst Conrad. Tübingen, 1927.

———. Diarium: 1598-1599 [2]. Herausgegeben von Wilhelm Göz und Ernst Conrad. Tübingen, 1931.

———. Diarium: 1600-1605 [3]. Herausgegeben von Reinhold Stahlecker und Eugen Staiger. Tübingen, 1958.

Ludwig, Walther. ”Martin Crusius und das Studium des Griechischen in Nordeuropa”. Arctos. Acta Philologica Fennica32 (1998): 133–48.

Stahlecker, Reinhold. ”Das Tagebuch des Martin Crusius“. Tübinger Blätter33 (1942): 25–32.

Tübingen, Universitätsbibliothek,  Mh 466

Erilaiset sukulaiset 1800-luvun lopun sukukirjassa

Kirjoittanut Tiina Miettinen

Axel Bergholmin vuosina 1899–1901 toimittama teos Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja I-II esittelee aikakauden tunnettuja suomalaisia sivistyssukuja. Teokseen kelpuutettiin säätyläissukuja, joiden jäsenet olivat kunnostautuneet tieteen, taiteen ja kulttuurin saroilla. Nouseva suomenmielinen keskiluokka oli innostunut sukututkimuksesta, ja laajassa teoksessa haluttiin ensi sijassa korostaa sivistyssukujen suomalaisuutta ja suomalaista alkuperää.

Sukukirja Suomen aatelittomista suvuista syntyi Suomen Muinaismuistoyhdistyksen sihteerin, valtionarkeologi J. R. Aspelinin toimesta. Hän pyysi lehti-ilmoituksilla lähettämään yhdistykselle tietoja eri suvuista. Saadun aineiston perusteella lehtori Axel Bergholm toimitti kaksiosaisen sukukirjan, jonka Suomen Muinaismuistoyhdistys kustansi. Perheiden lähettämät selvitykset painettiin lähes sellaisenaan ilman suurempaa karsimista. Kirja esittelee sukuja ja niiden yksittäisiä jäseniä painottuen 1700-luvun lopulle ja 1800-luvulle. Osa ihmisistä oli elossa, kun kirja tuli painosta.

Bergholmin toimittamassa teoksessa on yllättävän runsaasti luonnehdintoja sairauksista ja vammaisuudesta. Ne voi nähdä kahdella tapaa: oliko niiden merkitseminen yksilöä leimaavaa? Olisiko ollut inhimillisempää jättää ne mainitsematta? Kysymys on erittäin mielenkiintoinen. Itse koen, että vammaisuudesta ja sairauksista mainitseminen kertoo siitä, että heidät hyväksyttiin vammoineenkin sukupiirinsä jäseniksi. Sukujen jäsenet itse kokosivat ja lähettivät tiedot kirjaa varten. Sukuja ei siis tarkastellut ulkopuolinen tutkija. Tiedot omien sukulaisten psyykkisistä sairauksista tai vammaisuudesta olisi ollut helppo jättää kertomatta, jos niitä olisi hävetty. Vastaavasti tuotiin avoimesti esiin omien esivanhempien ja sukulaisten erikoisia luonteenpiirteitä tai poikkeuksellisia elämänkohtaloita. Tehdyt rikokset ja itsemurhatkin ovat toisinaan päätyneet Sukukirjan sivuille.

Nykylukijaa kauhistuttaa kirjan luonnehdinnat kuten mielenvikainen, heikkomielinen tai hourupäinen. Yhtä puistattavia ovat kehitysvammaisia kuvaavat termit tylsämielinen ja tylsä. Nimitykset ovat nykyihmisen silmissä äärimmäisen loukkaavia, mutta aikakauden kielenkäytössä neutraalimpia. Kirjaa tuleekin ensi sijassa tarkastella ilmestymisaikansa kontekstissa ja tuon ajan suomen kieltä ymmärtäen. Tietoja lähettäneet ovat kaikesta huolimatta katsoneet vammaiset ja mieleltään sairaat osaksi sukuaan ja sen tarinaa. Tietysti on mahdollista, että teoksen ilmestymisen jälkeen monen suvun piirissä on käyty kiukkuista keskustelua siitä, kuka toimitti Muinaismuistoyhdistykselle tiedon vaikkapa isoisän mielisairaudesta.

Sukukirja tuo esiin pieniä, mutta kiinnostavia välähdyksiä erilaisuudesta 1700- ja 1800-lukujen säätyläisperheissä. Aikakauden merkittäviin kulttuurisukuihin kuului paljon vammautuneita tai kroonisesti sairaita ihmisiä, joita ei piiloteltu, mutta jotka jäivät varjoon. Kirkkomaalari Mikael Toppeliuksen poika Karl Mikael Topelius (1765–1827) oli ”kivulloinen” ja kuoli naimattomana. Hänen veljenpoikansa oli tunnettu kirjailija Zachris Topelius. Kivulloisuus on terminä epäselvä, mutta ainakin tässä tapauksessa se vaikeutti normaalia elämää.

Beata Fredrika Nervanderin (1812–1891) kohdalla on kehitysvammaan viittaava merkintä ”tylsämielinen, vihdoin sokea”. Hänen isänsä oli lahjakas fyysikko Johan Jakob Nervander, joka lukeutui Johan Ludvig Runebergin ystäviin. Beata Nervanderin veljenpoika taas oli taidehistorioitsija Emil Nervander, joka oli Aleksis Kiven hyvä ystävä. Beata eli elämänsä kiinteänä osana laajempaa perhe- ja ystäväpiiriä. Perhe oli köyhä, joten Beataa ei ollut varaa hoidattaa muualla. Naimattomat sisaret huolehtivat hänestä.

Valtionarkeologi J. R. Aspelinin sedän Johannes Fredrik Aspelinin kerrotaan kuolleen Hämeenlinnassa 20-vuotiaana vuonna 1833 ”lankeematautiin”, jolla tarkoitettiin epilepsiaa. Vastaavia esimerkkejä vammaisista perheenjäsenistä löytyy paljon. Axel Wilhelm Montin (s.1862) oli ”kivulloinen ja halvattu aina syntymästään asti”. Tobias Simelius (s. 1758) oli ”kuuromykkä” ja samoin kirkkoherra Jacob Frosteruksen kaksi lasta: Klara Maria (s.1759) ja Efraim (s.1770). Anna Sofia Stenius (s.1800) oli sokea. Kristina Juliana Roschier (s.1747) oli tullut sokeaksi ”rokkotaudista” ja kuollut vain 11-vuotiaana.

Kirkkoherran poika Karl Aejmelaeus (s.1734) oli kirjan mukaan ”lapsuudessa raajarikko imettäjän huolimattomuudesta, jotta kävi kahdella kainalosauvalla, siksikun joi terveysvettä Turussa 1755; sen jälkeen tuli toimeen vaan yhdellä kepillä”. Karl Aejmaleus opiskeli Turun Akatemiassa ja toimi kotiopettajana. Esimerkki kertoo, kuinka sairauden ja terveyden ero oli 1800-luvulla hiuksen hieno: Kuka tahansa saattoi koska tahansa sairastua tai vammautua loppuiäkseen ja tarvita muiden apua.

Suhtautuminen vammaisiin ja eri tavoin sairaisiin muuttui sukukirjoissa. Mainintoja sairauksista tai vammoista ei löydy 1900-luvun alussa, jolloin sukutaulut muokattiin tiettyyn kaavaan vailla mitään persoonallisia piirteitä. Sairauksien, itsemurhien ja vammojen avointa kertomista ei pidetty enää sopivana. Niiden salaamiseen oli muukin syy kuin hienotunteisuus, sillä kaukaisenkin esivanhemman vamma, itsemurha, krooninen sairaus tai mielisairaus alkoi olla ongelma 1900-luvun alussa. Tuolloin kiinnostus alkoi kohdistua mahdollisuuksiin parantaa ja jalostaa ihmisrotua, jonka pelättiin olevan hyvää vauhtia rappeutumassa. Francis Galton antoi opille vuonna 1883 nimeksi eugeniikka. Hän määritteli sen tieteeksi, joka tähtäsi ihmiskunnan ja erityisesti valkoisen rodun parantamiseen ja pelastamiseen. Vammaisuus, psyykkiset sairaudet, aviottomat lapset ja rikollisuus nähtiin suvuissa periytyvinä rappeutumisen merkkeinä. Tiukimpien tulkintojen mukaan tällaisia yksilöitä oli estettävä jatkamasta sukua.

Kukapa siis olisi halunnut tunnustaa kuuluvansa degeneroituneeseen sukuun levittelemällä julkisuuteen tietoja sukulaistensa sairauksista ja vammaisista? Niistä oli syytä vaieta, etteivät myös terveiksi katsotut jälkeläiset päätyisi sukuperimänsä vuoksi leimatuiksi. Bergholmin toimittama Sukukirja on siksi mielenkiitoinen teos, jossa myös erilaisuudella on paikkansa.

 

Kirjallisuutta

Markku Mattila: Kansamme parhaaksi. Rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki. Jyväskylä 1999.

Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja, osat I-II. Toimittanut Axel Bergholm. Helsinki 1899–1901.

Leena Valkeapää: Vapaa kuin taivaan lintu. Emil Nervanderin elämä. Taidehistoriallisia tutkimuksia 47. Helsinki 2015.