Aino Kemilä: Erityinen lähimmäinen

Vammaisuuden teologia -seminaari 17.4.2018

Erityislastentarhanopettaja Aino Kemilä pohti esityksessään erityisyyttä ja lähimmäisyyttä.

Erityinen on määre, jolla ihminen voidaan ylentää, alentaa tai jopa erottaa. Hänet voidaan asettaa erityisasemaan. Esimerkiksi termi erityisasiantuntija kertoo, että ihmisellä on enemmän asiantuntemusta kuin niillä, joiden titteli on pelkkä asiantuntija. Toisaalta sanassa erityisoppilas on kielteinen sävy.

Kemilä työskentelee monella tavalla erityisten ihmisten kanssa. Lastentarhanopettajan työn lisäksi hän vetää monenlaisia ryhmiä ja kursseja. Kokemustensa pohjalta Kemilä ihmetteli, miksi ihmisiä pitää jakaa erityisiin. Miksi meidän täytyy vielä vuonna 2018 miettiä, miten erityisiksi kutsutut ihmiset pitäisi kohdata?

Lopulta on Kemilän mukaan vaikea sanoa, kuka todella on vammainen ja kuka ei. Jossain määrin kaikki ovat. Ihmisyydessä on loppujen lopuksi kysymys asioista, jotka ovat yhtä aikaa pieniä ja suuria. Kemilä havainnollisti tätä kertomalla vetämänsä ryhmän jäsenen määritelmästä: ”Mitä on ihminen: rukkaset ja pipo?”

ERITYINEN LÄHIMMÄINEN DIAT

Jenni Kuuliala ja Reima Välimäki: Synti, siunaus ja ihmeet. Vammaisuuden teologiaa keskiajalla ja uuden ajan alussa

Vammaisuuden teologia -seminaari 17.4.2018

Vammaisuuden vaiettu historia -hankkeen tutkijat Jenni Kuuliala ja Reima Välimäki kertoivat esityksessään keskiajan ja uuden ajan alun uskonnollisista selityksistä vammaisuudesta.

Melko yleisesti luullaan, että keskiajalla ja uuden ajan alussa olisi oletettu vammaisuuden johtuneen aina ihmisen itsensä tai hänen vanhempiensa synneistä. Tämä on yksipuolinen käsitys: synti oli vain yksi tuon ajan selityksistä vammaisuudelle. Tosiasiassa selitykset ja niiden tulkinnat vaihtelivat. Synti saattoi olla selitys joillekin vammoille, mutta se ei ollut selitys kaikille vammoille.

Parantamisihmeet olivat suosittuja keskiajalla ja uuden ajan alussa. Kaikkia parantamisihmeitä ei kirjattu, joten meidän päiviimme on säilynyt vain merkittävimpinä pidetyt parantamisihmeet. Säilyneistä teksteistä ilmenee, että parantuneiden joukossa oli monia eri tavoin vammaisia ihmisiä – vain kehitysvammaiset puuttuivat.

Ripittäytyminen oli jokaisen kristityn velvollisuus keskiajan katolisuudessa. Rippi-isien ohjeissa neuvottiin pappeja myös niiden varalta, jotka eivät syystä tai toisesta pystyneet tunnustamaan syntejään puhumalla. Erityisen tärkeää rippi oli kuolinvuoteella.

Pappien piti olla ruumiiltaan täydellisiä, mutta aikuisena lievästi vammautunut pappi saattoi pitää jo alkaneen papinuransa, jos arvioitiin, että vamma ei estänyt papille kuuluvien toimenpiteiden suorittamista.

Kuulialan ja Välimäen esitys

Hannele Juutinen: Sinä katsoit meitä niin kauniisti

Vammaisuuden teologia -seminaari 17.4.2018

Tamperelaisen Messukylän seurakunnan seurakunnan pappi Hannele Juutinen kertoi kokemuksistaan kirkon työssä. Juutinen on toiminut pappina yhdeksän vuotta. Moneen vuoteen mahtuu monenlaisia kokemuksia.

Juutinen pohti, kuinka paljon sokeudesta täytyy puhua. Jokaisella on oikeus valita itse kuinka paljon kertoo itsestään, mukaan lukien sokeudestaan.

Näkövamma, samalla kun se on vahvasti osa identiteettiäni, ihmisenä ja pappinakin ja siten hyvin henkilökohtainen asia, ei kuitenkaan yleensä jää yksityisasiaksi. Ajattelen, että minun tehtäväni on pyrkiä tekemään näkövammaisen kohtaaminen ihmisille mahdollisimman helpoksi. Menen vastaan, kuulen ennakkoluuloisimmatkin kysymykset ja minuun kohdistuvat määrittelyt. Toisaalta, en kuitenkaan pahoittele sokeuttani, se ei ole asia, jonka minussa pitäisi muuttua tai korjaantua, tai jonka voisi unohtaa, piilottaa tai selittää olemattomaksi. Sokeus kuuluu pakettiin.

Käytännössä pappina toimiminen vaatii paljon ajattelemista: Juutisen on mietittävä, miten hän toimii tässä näkeville suunnitellussa maailmassa. Kohtaamiset seurakuntalaisten kanssa ovat tuoneet Juutiselle uusia näkökulmia sokeuteen. Toisaalta arjessa on niin paljon rutiineja, että vammaisuutta ei tarvitse ajatella, vaan se häviää taustalle.

Lue Juutisen koko puheenvuoro (Word-muodossa):

Hannele Juutisen puheenvuoro

Antti Björklund: Vaivaisia vai uskon välikappaleita?

Vammaisuuden teologia -seminaari 17.4.2018

 

Teologian maisteri Antti Björklund on tutkinut pro gradu -työssään neljän 1800-luvun postillan vammaiskäsityksiä. Postilla tarkoittaa saarnakirjaa. Björklund kertoi tutkimuksestaan Vammaisuuden teologia -seminaarissa.

Björklund tarkasteli tutkimuksessaan postillojen kirjoittajien vammaiskäsityksiä sekä vertaili niitä keskenään ja  ajan yleisen vammaiskäsityksen kanssa.

Vammaisuus esiintyy postilloissa kahdella tavalla: konkreettisena asiana ja vertauskuvana. Jälkimmäinen käsittelytapa oli yleisempi. Konkreettista vammaisuutta pidettiin postilloissa ikävänä asiana, kuten 18o0-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa muutenkin.

Vammaisuuden teologia esitelmä

Linkki Antti Björklundin pro gradu -työhön

Arkkipiispa Kari Mäkinen

Vammaisuuden teologia -seminaari Helsingissä 17.4.2018

 

Arkkipiispa Kari Mäkinen avasi Vammaisuuden teologia -seminaarin voimakkaalla puheenvuorolla, jonka pohjana oli toimi saksalaisen taiteilija Matias Klemmin teos Beate im Spiegel. Arkkipiispa tarkasteli teosta etsien siitä näkökulmia vammaisuuden teologiaan.

Teoksessa Beate katsoo peiliin pyörätuolistaan käsin. Pyörätuoli on selin katsojaan, Beate näkyy vain peilin kautta. Pyörätuolia ei ole piilotettu, mutta piilottaako pyörätuoli ihmisen?

Mäkinen tarkasteli vammaisuutta haurauden, rikkinäisyyden ja tarvitsevuuden kautta. Ne eivät ole pelkästään vammaisten ominaisuuksia, vaan kaikkien ihmisten. Yhteenvetonaan Mäkinen totesi, että näiden ominaisuuksien lisäksi kaikkia ihmisiä yhdistää toive siitä, että heidät nähtäisiin nimenomaan ihmisenä. Säälin läpi se voi olla mahdotonta.

Lue tiivistelmä Kari Mäkisen puheenvuoro Kirkko ja kaupunki -lehden sivuilta.

 

Mellan teckenspråket och svenskan – Representationen av finlandssvenska döva i media under andra hälften av 1900-talet

Hanna Lindberg
Åbo Akademi

Hanna Lindgren on tutkinut, miten lehdistössä kirjoitettiin suomenruotsalaisista kuuroista 1900-luvun puolivälin jälkeen. Tarkastelujakson alussa lehtikirjoituksissa korostui oikeus ruotsin kieleen ja kuntoutukseen. 1980-luvulta alkaen lehdissä nousi vahvasti esiin kuurojen oma näkemys. Heille olennaista ei ollut suomen ja ruotsin kielen välinen suhde, vaan oikeus viittomakieleen.

*

Bland de döva existerar ingen språkfråga […]. För dem är ödesgemenskapen viktigare.

Så här skrev Dövas förbund i Hufvudstadsbladet den 12 maj 1957 i ett svar på en insändare om svenskans försvagade ställning inom förbundet. Den tidigare insändarskribenten var upprörd över att tidskrifterna Kuurojen lehti och Tidskrift för döva hade sammanslagits och undrade om detta berodde på att svenskan medvetet undanträngdes i förbundet.

Carl Oscar Malm
Museoviraston kuvakokoelmat
CC BY 4.0 -lisenssi

På samma sätt som inom många andra samhällsinstitutioner i Finland, förändrades språkförhållandena inom de organ som bevakade de dövas intressen under slutet av 1800-talet och början av 1900-talet. Från att ha haft en dominerande ställning – Carl Oscar Malm som grundade den första dövskolan i Borgå 1846 kom från en svensktalande familj – koncentrerades det svenska språket till den svenska dövskolan i Borgå och till dövföreningarna på svenskspråkiga orter.

Representanter för Dövas förbund ville dock inte kännas vid kritiken att svenskan skulle medvetet motarbetas inom förbundet. De hävdade att de språkstrider mellan finsk- och svenskspråkiga som hade genomsyrat det finska samhället under tidigare årtionden inte berörde de döva eftersom de gemensamma erfarenheterna av dövhet förenade människor över språkgränserna. Ändå utvecklades en specifik finlandssvensk dövgemenskap bland döva med svenska som hem- och skriftspråk, och det teckenspråk som användes bland finlandssvenska döva klassificerades med tiden som ett eget språk.

Eftersom svenskan har ställning som ett nationalspråk i Finland, har de lagliga rättigheterna till att använda språket och att få kommunal och statlig service på svenska varit starka. Trots det har praktiska och ekonomiska omständigheter ofta hindrat finlandssvenska döva att få tillgång till sina rättigheter. Idag hör de finlandssvenska teckenspråkiga till en av de minsta språkliga minoriteter i vårt land, och det finlandssvenska teckenspråket räknas som ett allvarligt utrotningshotat språk enligt UNESCO. Den svenska dövskola i Borgå stängdes 1993, varefter det inte längre finns utbildningsmöjligheter på svenska eller finlandssvenskt teckenspråk i Finland, och en stor del av de teckenspråkiga har valt att flytta till Sverige. Dövskolan var också den viktigaste institutionen där teckenspråket kunde utvecklas och spridas.

Idag arbetar både Dövas förbund och utbildnings- och forskningsprojektet Livs med att höja statusen och kunskapen om det finlandssvenska teckenspråket, men fortfarande är forskningen om språket och om de finlandssvenska teckenspråkiga ringa. Finlandssvenska teckenspråkigas historia har framför allt behandlats av Birgitta Wallvik i hennes böcker Du måste vara döv för att förstå (2005) och Från dövstumsbacken till Solsand (2016).

Mitt intresse ligger på 1900-talets andra hälft, då de dövas rättigheter avsevärt förbättrades. Under denna tid kan man se att finlandssvenska dövas ställning och trängda situation i skarven mellan det svenska språket, det finlandssvenska teckenspråket och vad man då kallade för ett ”kommunikationshandikapp” ofta dryftades i medierna. Jag har gått igenom alla artiklar som Brages Pressarkiv har bevarade som på något sätt berör döva från och med 1950-talet framåt. I artiklarna ser man hur fokuset förskjuts från rätten till svenska språket samt rehabilitering under 1950- till 1970-talen, till rätten till det finlandssvenska teckenspråket under 1980- och 1990-talen. Detta återspeglar naturligtvis den radikala förändringen i synen på teckenspråket under 1900-talet.

Vad exakt skrev tidningarna om finlandssvenska döva? Artiklarna handlar oftast om bristande resurser inom utbildningen och rehabiliteringen av de finlandssvenska döva. En fråga som gång på gång lyftes fram var det faktum att det inte fanns någon yrkesutbildning på svenska för teckenspråkiga i Finland, och att de därför var tvungna att flytta till Sverige redan i tonåren för att få fortsatt utbildning. Även gällande annan service riktad till döva var det alltid mycket sämre ställt för de finlandssvenska döva. Bland tidningsmaterialet finns det många reportage från Borgå dövskola där den mångåriga rektorn Greta Wisuri intervjuas. Även i dessa poängteras ofta bristerna – både i pengar, material och utrymmen. Under 1980-talet uppstod dessutom ett allt starkare missnöje bland eleverna och deras föräldrar om hur skolan sköttes, vilket uppmärksammades stort i de finlandssvenska medierna.

I och med att dövskolan stängdes minskade antalet artiklar, och de ändrar karaktär. Från att det är hörande som inom olika organisationer som får uttala sig om dövas situation, är det de döva själva intervjuas i artiklarna från 1980- och 1990-talet. Artiklarna från 1990-talet hänvisar alla till stängningen av Borgå dövskola som en vattendelare mellan de finlandssvenska dövas förflutna och dystra framtid.

Alla artiklar är dock inte negativa. På 1980- och 1990-talet uppmärksammas arbetet för de finlandssvenska döva inom Dövas förbund och framför allt dess svenska arbetsgrupp – ett arbete som fortsatt genom föreningen Finlandssvenska teckenspråkiga r.f. Projektet Livs har dessutom alldeles nyligen inlett en tolkutbildning på finlandssvenskt teckenspråk. Från och med 1980-talet framåt blir alltså ”språkfrågan” väldigt viktig, men den handlar inte om en konflikt mellan finsk- och svenskspråkiga, utan om en rätt till ett utsatt minoritetsspråk.

Hur försörjde sig 1600-talets sårade soldater?

Erik Petersson (Linköpings Universitet)

Erik Peterssonin blogi käsittelee sitä, kuinka Ruotsin 1600-luvun suurvaltasodissa vammautuneet ja haavoittuneet sotilaat pystyivät kotiin palattuaan hankkimaan elantonsa. Harvempi palasi kotiin lainkaan, ja selvinneistä monet olivat erittäin vakavasti haavoittuneita ja kykenemättömiä elättämään itsensä ja perheensä. Ruotsin kruunu reagoi ongelmaan jo varhain, kun Vadstenan entisen luostarin tiloihin perustettiin hospitaalin kaltainen sotilashuone invalidisoituneille veteraaneille perheineen. 1600-luvun puolimaissa tiloissa asui noin 35 sotilasta. Miehet olivat riippuvaisia sotilaishuoneen viljasta sekä vaimojensa tarjoamasta huolenpidosta. Myös muita avustuksen muotoja kehitettiin. Useampi jäi asumaan kotipitäjäänsä ja sai vuosittaisen vilja-avustuksen. Vuonna 1680 tällaista apua sai noin 2000 veteraania perheineen. Viranomaiset valvoivat avustuksen jakoa tarkkaan, ja anojien fyysinen kunto tarkistettiin katselmuksissa.

Hur klarade de soldater som sårats i krigen under 1600-talet sin försörjning om de lyckades återvända hem? Vi vet genom källorna att många av dem var svårt fysiskt skadade; de kunde ha blivit skjutna i ben och armar, en soldat bad genom löjtnanten vid sitt regemente om hjälp efter att ha blivit svårt sårad i ena handen i slaget vid Leipzig i oktober 1642. Då måste vi också minnas att de allra flesta människorna långt fram i tiden var beroende av sin egen arbetskapacitet och muskelkraft för sin försörjning. Hur gjorde de då för att överleva?

Många fick förstås hjälp av släktingar och många familjer fick slita extra hårt, men den svenska kronan var inte omedveten om problemet med återvändande sårade soldater. Redan innan Sverige gick med i det trettioåriga kriget hade Gustav II Adolf skrivit ett öppet brev, daterat sommaren 1622, där han uppmanade alla som kunde skänka pengar att göra det men särskilt vände han sig till adeln. Pengarna skulle gå till sårade krigsmäns uppehälle. I brevet berättade kungen att kronan skulle ordna ett särskilt hospital för dem som återvände från kriget utan möjlighet att försörja sig, och de skulle få bo i de gamla byggnader som tidigare varit Vadstena kloster. De skulle byggas om för att anpassas till sin nya verksamhet som uppehälle för invalidiserade soldater. Med tiden började det särskilda hospitalet att kallas för ett krigsmanshus.

Vadstena krigsmanshus var inrymt i de gamla klosterbyggnaderna. Ingången har fortfarande kvar sin ståtliga portal från 1600-talet.
Foto: Erik Petersson

Det dröjde innan hjälpen började strömma in, och det var först långt efter kungens död som de första sårade soldaterna kunde flytta in med sina familjer i de gamla och under början på 1640-talet ombyggda klosterbyggnaderna i Vadstena. Vid mitten av seklet bodde så runt 35 soldater, de flesta med sina hustrur och barn, i krigsmanshuset. Där fick de hjälp med sin försörjning främst genom att de fick spannmål, men de flesta av soldaterna var beroende av hjälpen som deras fruar kunde ge eftersom de fick sköta sina familjers respektive hushåll med allt vad det innebar av matlagning, tvätt, städning och omsorg om sin make.

Samtidigt utvecklades en annan typ av hjälp. De soldater som valde det kunde få bo kvar i sin hemsocken och varje år få ut en viss ersättning i spannmål som de själva eller ett ombud fick hämta i Vadstena. Spannmålen kom från de jordar som krigsmanshuset med tiden fick i donation, främst från kronan men också från privatpersoner. Det var den här typen av hjälp som de allra flesta valde; runt 1680 var det ungefär 2 000 soldater med sina familjer som fick spannmålshjälp via krigsmanshuset.

Kronan ville se till att bara de soldater som sårats i krigstjänst fick hjälp. Axel Oxenstierna påpekade därför i ett brev att ”de, som ljuga sig beneficium till så[väl] av Krigskollegium som [av] Regeringen, skola straffas”, och vem som skulle få hjälp avgjordes på mönstringen. Då fick soldaterna komma dit och visa upp sina skador för mönstringsförrättaren. Så skedde exempelvis i januari 1644 på mönstringsplatsen utanför Linköping när soldaten Jorn Jönsson behövde få godkännande för att kvalificera sig för hjälp. Den som mönstrade honom skrev att han ”är förlamad, och går med kryckor, och ej kan föda sig med sitt arbete”. Därför skulle kronan ge soldaten Jorn två tunnor spannmål om året och en plats i Vadstena krigsmanshus. Han var en – av trots allt ganska många – som kronan hjälpte att försörja av alla sårade soldater som återvände från 1600-talens krig.

Lisätietoja / Läs mer:

Petersson, Erik 2017: Sårade soldater. Livet efter stormaktstidens krig. Stockholm: Natur & Kultur.

Suomalaisista veteraaneista ja Suomen sotamieshuoneesta 1600-luvulla, ks. esim. Pylkkänen, Ali 1994: Kysymys Suomen sotamieshuoneesta ja sotahospitaalista 1600-luvulla. – Genos 65(1994). https://www.genealogia.fi/genos-old/65/65_116.htm

Julkisen vammaishistorian mahdollistamisesta

Kirjoittanut Daniel Blackie

Alkuperäinen englanninkielinen julkaisu Daniel Blackie (2017): Unleashing Public Disability History. 
In: Public Disability History 2 (2017) 17.

Suomenkielinen versio julkaistu Public Disability History -blogin toimittajien luvalla.

Kuvittele seuraava tilanne: olet ollut järjestämässä mahtavaa workshopia vammaishistoriasta paikallisessa kotiseututalossa. Kaikki sujuu hienosti. Paikalla on suuri joukko ihmisiä – äitejä, isiä, lapsia, isovanhempia – ja he ovat uteliaita ja innostuneita kuulemaan vammaisuuden vaietusta historiasta.

Workshopin ”human interest” -elementti – vaikkapa yksijalkaisen, kauan sitten unohdetun kaivostyöläisen värikäs elämä – on saanut aikaan toivotun tuloksen. Ihmiset ovat aiheesta niin kiinnostuneita, että he kyselevät vinkkejä, miten voisivat löytää lisätietoja tämän henkilön elämästä. Kerrot heille, että löysit tarinan digitoidusta historiallisesta sanomalehdestä, jonka luit British Newspaper Archiven -internetsivuilla.

”Ah, tämä on huippua – tarkoitatko, ettei meidän tarvitse matkata satoja kilometrejä British Libraryyn lukeaksemme sen?”

”Ei tarvitse, mutta teidän pitää maksaa 20 puntaa lukuoikeudestanne neljäänkymmeneen sivuun.”

Äiti kääntyy kahden lapsensa puoleen ja sanoo: ”Miltä kuulostaa, lapset? Mitä jos emme menisikään katsomaan uutta Lego Movieta huomenna, vaan käyttäisin rahat saadakseni lukuoikeuden vanhaan sanomalehteen?”

Yhtäkkiä lapset eivät näytä yhtään niin innostuneilta. Ja siinä hetkessä tajuat, että tämän perheen kohdalla todennäköisyys vammaishistorian tarkempaan tutkiskeluun katoaa.

Asioiden ei kuitenkaan tarvitse olla näin. Erinomaisia ilmaisia internetaineistoja, jotka tukevat vammaishistoriaa, on olemassa. Vammaisuuden historian tutkijoiden täytyy vain pitää huolta siitä, että he käyttävät niitä puhuessaan suurelle yleisölle. Esimerkiksi Walesin kansalliskirjaston ‘Welsh Newspapers Online’ (WNO) on upea vanhoja sanomalehtiä sisältävä alusta, ja yksi niistä, jotka voivat auttaa välttämään hyytävän Lego Movie -hetken kaltaiset tilanteet. Se itse asiassa sisältää monet niistä materiaaleista, joita maksullinen British Newspaper Archivekin säilyttää.

National Library of Walesin mahtavan ‘Welsh Newspapers Online”:n hakusivu.

Palatkaamme siis yksijalkaiseen kaivostyöläiseen, joka niin kiinnosti kuvitteellisen workshopimme osallistujia, sillä hän on ainoa todellinen henkilö tässä tarinassa. Hänen nimensä on Billy Davy Richards. Toukokuussa 1858 Merthyr Telegraph julkaisi kertomuksen edesmenneen Richardsin elämästä. Sanomalehti kertoi kuinka “hänestä tuli mainari, hän menetti jalkansa, loukkasi kätensä ja sitten, hyvin viisaasti, hylkäsi epämiellyttävän kutsumuksensa tulla opettajaksi.”

Dokumentti on monipuolinen, täynnä kiehtovia yksityiskohtia Richardsista ja siitä, miten muut muistivat hänet. Se myös herättää lukuisia todella kiinnostavia kysymyksiä vammaisuudesta menneisyydessä. Millaisia vaikutuksia fyysisillä vammoilla oli työelämään? Miten yhteisöt näkivät vammaiset ihmiset? Miksi jotkut liikuntavammaiset ihmiset kuten Richards katsottiin muistamisen arvoiseksi sanomalehdissä, kun toiset taas eivät? Minkälaista kieltä viktoriaanisessa Britanniassa käytettiin vammoista kirjoitettaessa?

Älä kuitenkaan usko minua vaan katso itse! Voit lukea Richardsin elämäntarinan ilmaiseksi ja tulla omiin johtopäätöksiisi täällä (artikkeli, jonka otsikko on “THE BARD OF PEN-HEOL-GERRIG”). Tai voit käyttää kaksikymmentä puntaa ja lukea saman jutun British Newspaper Archiven sivuilla yhdessä 39 vapaavalintaisen muun jutun ohella. Mutta toisaalta, kuulin että uusia Star Wars -tuoteperheen osia on taas julkaistu…

Ilmaisina internetissä luettavissa olevat lähteet kuten ”Welsh Newspapers Online” ovat toisin sanoen erinomainen perusta vammaishistorian popularisoinnille. Niillä ei ole ainoastaan potentiaalia saada suuri yleisö kiinnostumaan vammaishistoriasta vaan ne myös tarjoavat ihmisille mahdollisuuden tutustua itse historiallisiin lähteisiin vammaisuudesta. Näin ne kasvattavat mahdollisuutta, että vammaishistoriasta tulee oikeasti julkista – jotakin sellaista, jonka parissa kuka tahansa voi tehdä asioita, eivät vain ammattihistorioitsijat.

Jos siis löydät jostakin digitaalisesta arkistosta kiinnostavan ja mielikuvia herättävän lähteen, jonka uskot kiinnostavan ihmisiä, mutta joka on maksumuurin takana, tee hieman etsintätyötä. Saatat löytää saman tekstin jostain muualta, missä sen näkemisestä ei tarvitse maksaa. Jos et löydä, etsi toinen hyvä lähde, joka on luettavissa ilmaiseksi ja liitä sen sijaan se osaksi popularisoimishankettasi. Voitot saattavat olla huomattavat.

Vieraillaanpa vielä kuvitteellisessa skenaariossamme. Tällä kertaa kerrommekin innokkaalle äidille lapsineen, että he voivat lukea tarinan yksijalkaisesta kaivostyöläisestä ilmaiseksi Welsh Nespapers Onlinen internetsivuilla maksullisen, kaupallisen sivuston sijaan.

Palattuaan kotiin ja luettuaan Merthyr Telegraphin jutun Richardsin elämästä (ilmaiseksi!) on mahdollista, että lehden viittaus Richardsin ”puujalkaan” kiinnittää heidän huomionsa.

”Äiti, oliko monilla ihmisillä ennen vanhaan puujalka?”

”En tiedä mutta hyvä kysymys. Katsotaanko, löydämmekö lisää tarinoita ihmisistä, jotka käyttivät niitä?”

”Joo!”

Äiti siirtää kursorin WNO:n etsintälomakkeeseen ja kirjoittaa siihen ”puujalka”, painaa ”etsi”, ja ruudulle ilmestyy 2 569 viittausta sanaan alle sekunnissa. Se on varsin suuri määrä vammaishistoriaa tutkittavaksi – ja silti lapset pääsevät katsomaan Lego Movien.

Kuoltiinko keskiajalla nelikymppisenä?

Reima Välimäki, Turun yliopisto

Keskiajantutkijat saattavat kommentoida toisilleen hirtehisesti, että jos elettäisiin keskiajalla, niin tässähän oltaisiin jo haudassa. Mutta kuoliko suurin osa väestöstä todella ennen kuin ehti meidän määritelmämme mukaan keski-ikään? Vaikka lapsikuolleisuus oli suurta, ja sairaudet uhkasivat myös terveitä työikäisiä, ei elämä päättynyt niin varhain kuin usein on ajateltu. Viime vuoden lopussa ilmestyi Journal of Anthropological Archaeologyssa artikkeli anglosaksisen Englannin asukkaiden elinikää käsittelevä artikkeli, joka päivittää käsityksiämme. Myös Yle kiinnostui artikkelista ja julkaisi sen pohjalta 7.1. tiedejutun, joka tosin sisältää harmillisia virheitä.

Christine Caven ja Marc Oxenhamin artikkeli korottaa arviota kolmen pakanallisen anglosaksihautausmaan vainajien iästä. Aikuisena haudattujen keskimääräinen kuolinikä oli heidän mukaansa naisilla 46.3 ja miehillä 43.1 vuotta, kun aiemmat tutkimukset ovat arvioineet keski-iäksi selvästi alle neljäkymmentä vuotta.

Ero selittyy ennen kaikkea tarkemmalla analyysillä. Kirjoittajien käyttämä hampaiden kulumiseen perustuva ajoitusmenetelmä mahdollistaa keski-ikäisten ja vanhojen henkilöiden luokittelun useisiin ikäryhmiin, kun aiemmin kaikki yli 45-vuotiaat on luokiteltu samaan kategoriaan. Kuten tutkijat huomauttavat, näin laveaan ikäryhmään kuuluu niin täysissä hengen- ja ruumiinvoimissa olleita henkilöitä kuin hauraita vanhuksia.

Vaikkei tyypillinen kuolinikä ollut 70 vuoden paikkeilla, kuten Yle virheellisesti uutisoi, eli varhaiskeskiaikaisissa yhteisöissä selvästi iäkkäitä henkilöitä. Cave ja Oxenhamin analysoimista 174 vainajasta 25 oli kuollessaan yli 65-vuotiaita, yhdeksän yli 75. ikävuoden. Vaikka korkean iän saavuttaminen oli huomattavasti harvinaisempaa kuin nykyisin, ei se ollut myöskään täysin poikkeuksellista. Kuten nykyisin, naiset olivat miehiä pitkäikäisempiä. Suhtautuminen vanhuksiin vaihteli: vanhat miehet näyttäisivät olleen yhteisön arvostettuja jäseniä, mutta osa vanhoista naisista oli haudattu poikkeuksellisin, yhteisön hylkiöille kuuluvin menoin.

Ihmisen kymmenen ikää. Puupiirros 1482.
Kuva: Wikimedia Commons

Artikkeli vahvisti käsityksiäni keskiajan eliniästä. Vaikka en ole tehnyt aiheesta tutkimusta, olen pohtinut kysymystä lukiessani myöhäiskeskiajan aineistoja eli 1300-luvun lopun kerettiläisyyden inkvisition pöytäkirjoja. Kun aikoinaan aloin tutustua aineistoon, yllätyin, kuinka runsaasti suhteellisen vanhoja ihmisiä esiintyi oikeudenkäynneissä.

Niinpä tein tätä blogia varten leikkimielisen ja alustavan laskelman pohjoissaksalaisessa Stettinissä (nyk. Szczecin Puolassa) 1392–1394 pidettyjen valdesilaisten harhaoppisten kuulusteluista säilyneen 195 pöytäkirjan pohjalta. Osassa mainitaan henkilöiden ikä, osasta sen voi suurin piirtein päätellä muista tiedoista, mutta noin 20 % pöytäkirjoista (41 kpl) oli sellaisia, joita oli mahdotonta luokitella. Jäljelle jäi 154 kuulusteltua, joista kuulusteltavan ikä on mahdollista suhteellisen luotettavasti määrittää.

Käytin samoja ikäkategorioita kuin Cave ja Oxenham. Ei ollut mitenkään yllättättävää, että suurin osa kuulustelluista (73 %) kuului ikäryhmiin 18–29 (38%) ja 30–44 (35 %). Vain kymmenen kuulusteltavaa (6,5%) oli alle 18-vuotiaita. Ikäryhmään 45–54 kuului 17 (11%), 55–64-vuotiaisiin 9 (5,8%) ja 65–74 -vuotiaita oli kolme. Ehkä yllättävintä oli, että yli 75-vuotiaita kuulusteltiin kolme, joista vanhin, Mette Doeryngische, oli yli 90-vuotias.

Täytyy myös ottaa huomioon, että nämä kuulusteltavat eivät voineet olla kuolinvuoteellaan makaavia raihnaita vanhuksia. Inkvisiittorit kuulustelivat joskus epäiltyjä myös sairasvuoteelta, mutta näissä oikeudenkäynneissä kaikki, myös yli 90-vuotias leskirouva Mette, saapuivat Stettinin kaupunkiin ympäröivän maaseudun kylistä useamman kymmenen kilometrin päästä. Pöytäkirjoissa mainittu ikä ei myöskään ole henkilöiden koko elinikä: inkvisiittorin eteen joutuminen tarkoitti kuolemantuomiota vain harvoin, eikä ketään tiettävästi tuomittu roviolle Stettinissä.

Mitä tästä voi päätellä? Ensinnäkin sen, että vaikka keskimääräinen elinikä oli huomattavasti matalampi, ei vanhaksi eläminen ollut täysin poikkeuksellista. Jopa 1300-luvun saksalaisella maaseudulla, maanviljelijöiden ja maatyöläisten joukossa oli varsin varttuneita henkilöitä. Pitää muistaa, että kyseessä oli kaikin puolin ankara ajanjakso: ilmasto kylmeni, katovuodet ja nälänhädät vaivasivat ja mustan surman jälkeen ruttoepidemiat rasittivat toistuvasti Euroopan väestöä.

Toisekseen kuulustelut kertovat sen, etteivät iäkkäät olleet automaattisesti heikkokuntoisia ja vajaavaltaisia. Vain yli yhdeksänkymppisen Metten kohdalla notaari on kirjoittanut pöytäkirjaan lisämaininnan: adhuc tamen compos racionis, ”järki on vielä tallella”. Muita senioreita kohdellaan kuten muitakin kuulusteltavia, ja he vaikuttavat kaikin puolin toimeliailta. Vain lähemmäs sataa vuotta ehtinyt oli selvästi poikkeustapaus, joka huomioitiin oikeuden pöytäkirjassa. Kerettiläisyyden inkvisiittori – toisin kuin kanonisaatioprosesseissa – ei kuitenkaan ollut kiinnostunut henkilöiden ruumiillisista vaivoista. Mette Doeryngischen järjen taso kirjattiin ylös sen vuoksi, että täysin vanhuudenhöperöä muoria ei olisi kannattanut kuulustella kerettiläisyyden kaltaisesta rikoksesta, ja jopa keskiajan kanonisen oikeuden mukaan hänen tuomitsemisensa olisi ollut kyseenalaista.

Yli viidennes kuulusteltavista oli siis yli 45-vuotiaita, osa hyvinkin iäkkäitä. Se tarkoitti, että keskiajan yhteisöissä oli myös vanhuksia, ja aikuisikään selvinnyt saattoi hyvin elää kuudennelle tai seitsemännelle vuosikymmenelle, jopa vanhemmaksi. Toki elinikä keskimäärin oli paljon nykyistä lyhyempi, Stettinissä kuulusteltujen aikuisten vanhemmat olivat hyvin harvoin elossa.

Miten vanhuuteen ja sen vaivoihin sitten suhtauduttiin? Marko Lamberg on kirjoittanut artikkelissaan ”Ruumiin ehtyvät voimat” (Hyvä elämä keskiajalla, toim. K. Kanerva & M. Lamberg, SKS 2014), että ikä yhtäältä toi kunnioitusta, mutta vanhuuden raihnaisuus oli toisaalta pelättyä ja kammoksuttua. Myös keskiajalla vanhuksia saatettiin hylätä ja unohtaa, ja Caven ja Oxenhamin löydöt huolimattomasti haudatuista vanhoista naisista anglosaksihautausmailla kertovat siitä, että syrjintä kohdistui erityisesti naisiin.

Korkea ikä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoittanut toimintakyvyttömyyttä. Selvää on, että jos ihminen eli keskiaikaisessa maalaisyhteisössä kuuden tai seitsemän vuosikymmenen ikään, hän kärsi erilaisista kivuista ja kulumista. Stettinin kuulustelujen seniorit antavat kuitenkin vaikutelman pikemminkin rautaisista ja sitkeistä kuin heikoista vanhuksista: Mette Doeryngische oli yksi harvoista, joka kuulusteluissa selvästi väitti vastaan inkvisiittorille. Ehkä he, jotka keskiajan oloissa selvisivät kunnioitettavaan ikään, olivat niin hengeltään kuin ruumiiltaan kovaa tekoa.

Vammaisuuden sanasto uuden ajan alun Ruotsissa ja Suomessa

Kirjoittanut Riikka Miettinen

Ruumiillisten ja mielen toimintaan liittyvien ”vammojen” ja vammaisuuden käsitteistö oli hyvin monipuolista ja värikästä entisaikojen Ruotsissa ja Suomessa. Eritoten aistivammojen sanasto on vanhaa perua – sokeina, kuuroina ja mykkinä kuvattuja ihmisiä esiintyy jo keskiajalta säilyneissä asiakirjoissa. Myös vanhimmat ruotsi–suomi -sanakirjat sisältävät vakiintuneita käsitteitä aistivammaisista (esim. blindsokia; enögdsilmäpuoli; döfcuuro; dummemyckä). Sen sijaan muuta ruumiiseen ja mieleen liittyvää erilaisuutta sanallistettiin käsittein, joita ei tavallisimmin voida samaistaa nykyisiin lääketieteellisiin termeihin.

1600- ja 1700-luvulla käytössä ollut liikanimistö on valitettavasti säilynyt pääosin ruotsinkielisenä, koska asiakirjat koottiin pääosin ajan virkakielellä. Lähinnä vain muutamat säilyneet sanakirjat ja harvinaiset suorat lainaukset todistajanlausunnoista käräjäpöytäkirjoissa sisältävät suomenkielistä sanastoa.

Sanakirja vuodelta 1668

Eri tavoin mielen toiminnaltaan poikkeaviksi katsottuja kuvataan varsin usein esimerkiksi ruotsinkielisellä sanalla fånig tai fåne, jonka Erik Schroderus suomensi vuonna 1637 ilmestyneessä sanakirjassaan tyhmäksi. Daniel Juslenius puolestaan tulkitsi vuonna 1745 ilmestyneessä sanakirjassaan vastinepareiksi silloisesta suomen kielestä sanoja hocari, pöllö, tolwana ja wauhco. Christfrid Gananderin vuonna 1787 valmistuneen sanakirjan mukaan heistä käytettiin myös adjektiivia höpsä. Asiakirjoissa tällä ruotsinkielisellä lisänimellä mainittuja luonnehditaan muun muassa lapsen tasolle jääneiksi tai mieleltään heikoiksi, yksinkertaisiksi tai oppimis- tai puhevaikeuksia omaaviksi. Fånig saattoi esimerkiksi lukea takaperin tai puhua takellellen. Sanalla viitataan hyvin erilaisiin mielen, ilmaisun ja päättelyn toimintaan liittyviin tiloihin. Joissakin tapauksissa fånig johdannaisineen on käytössä henkilöistä, jotka ovat kuvausten perusteella tulkittavissa kehitysvammaisiksi. Mutta samaa sanaa käytettiin viitatessa myös epämääräisillä tavoilla mieleltään heikkoina tai mielisairaina pidettyihin.

”Vammaisuuden” tai fyysisen tai mielen poikkeavuuden sanastoa on näkyvillä myös esimerkiksi ajan lääketieteellisissä teksteissä ja terveydenhoitoon liittyvissä oppaissa, lainsäädännössä, veronkeruuseen ja köyhäinhoitoon liittyvissä asiakirjoissa, hautausluetteloissa sekä oikeuspöytäkirjoissa. Jälkimmäisissä henkilön poikkeavuus tuodaan esille tunnistamisen välineenä sekä eritoten, mikäli sillä oli jotakin oleellista merkitystä viranomaisasiakirjan tarkoituksen kannalta. Esimerkiksi veronmaksukyvyttömyyteen ja verovapauteen sekä köyhäinapuun liittyvissä listoissa oli tarkoituksenmukaista mainita kunkin kohdalla jokin syy ja oikeutus, joka selitti avun tarpeen.

Ajan ruotsinkielinen sanasto sekä hajanaisesti tallennetut suomenkielisetkin käsitteet sisältävät nykylukijan näkökulmasta varsin halventavia vivahteita. Esimerkiksi asiakirjoissa toistuvat luonnehdinnat ja lisänimet kuten krympling, eli rajaricko tai ramba, ja ofärdig, suoraan käännettynä ei-valmis, ruumiiltaan ”viallinen”, korostavat puutteellisuuksia ja rikkinäisyyttä. Ruumiilliseen kyvyttömyyteen ja vammaisuuteen viitannut vanför sekä mielisairaista käytetyt vanvettig ja vansinnig johdannaisineen merkitsevät ruumiin tai mielen puutetta (etuliite van-). Eri tavoin mieleltään poikkeavista käytetyt tok(ot), gal(en) sekä idiot, ja niiden suomenkieliset vastineet, kuten houkka, hullu, houru ja houna ovat niinikään ainakin nykykielessä merkityssisällöiltään negatiivisia ja latautuneita.

Afwita variaatioineen oli yksi yleisimmistä mielisairaisiin liitetyistä käsitteistä ja tarkoitti ursinnigin ja wetlösin tapaan järjetöntä, mielen ja järjen puuttumista. Myös ajan lainsuomennoksissa esiintyvillä sanoilla mieletöin, willi, houru ja mielipuoli tarkoitettiin vakavista mielisairauksista kärsiviä ihmisiä. Mielenhäiriöihin viitattiin myös puhumalla päänheikkouksista (hufwudswaghet). Vaikka mielen poikkeavuuteen liittyvää sanastoa käytettiin sekalaisesti, sanoilla oli tilan vakavuusasteeseen ja oireisiin liittyviä sisältöeroja. Esimerkiksi hufwudswag, heickopää tai heickomielinen oli huomattavasti lievemmällä ja vähemmän uhkaavalla tavalla mielisairas kuin galen, houru tai willi.

Mieleltään poikkeavaksi katsottu saattoi myös kärsiä jostakin tietystä mielisairaudesta. Swårmodig tai melancholisk kärsi raskasmielisyydestä, ja ”raivoavaksi” (rasande, suom. willi) kuvatut potivat raivona tai maniana tunnettua sairautta. Raskasmielisen tai raivoavan tila saattoi johtua sairaudesta, ruumiinnesteiden epätasapainosta, tai olla tunteiden aiheuttama heilahdus ja mieliala. ”Vanhuudenheikkous” (ålderdomsswaghet) saattoi viitata niin ruumiin kuin mielenkin vaivoihin iäkkäiden ihmisten kohdalla. Dum(b) viittasi yleisimmin henkilön mykkyyteen, mutta läheinen dum(m) oli käytössä myös oppimis- ja älyllisiltä lahjoiltaan heikkoina tai mielisairaina pidettyjä henkilöitä kuvatessa. Myös yksinkertainen (enfaldig) oli monimerkityksinen adjektiivi, jolla saatettiin viitata niin mielen, järjen ja päättelykyvyn heikkouksiin kuin vaikkapa nuoruuden vaiheen kehittymättömyyteen tai jopa hyveelliseen ja kristilliseen elämäntapaan.

Mielen poikkeavuuksiin viittaavien käsitteiden tapaan myös fyysisen vammaisuuden sanasto on hyvin epämääräistä – samoilla sanoilla viitataan hyvin erilaisiin tiloihin. Esimerkiksi henkilö, joka oli lam tai förlammadt saattoi olla vain joltakin raajaltaan vammautunut tai jonkin sairauden, onnettomuuden tai vanhuuden takia kokonaan halvaantunut ja liikuntakyvytön. Jusleniuksen sanakirjan perusteella raajoiltaan vammaisista käytettiin suomen kielessä nimityksiä riwinoma, rammio, raajaricko ja lama.

Erilaisiin ruumiillisiin vammoihin ja vammautuneisuuden muotoihin viitattiin myös sanoilla halt eli onduwa, krookfoot eli wääräjalca, bräcklig, ”raihnainen” ja blesserade, ”haavoittunut”. Vanför ja wanlytte olivat vakavasti vammaisista käytettyjä kattokäsitteitä; monentyyppiset vammat, niin puuttuva tai halvautunut raaja kuin näkyvä epämuodostuma tai kasvainkin saattoivat tuoda henkilölle tämän lisämääreen, mikäli vamma rajoitti merkittävästi tämän fyysistä liikkumista ja toimintakykyä.

Lukuisissa ajan sanakirjoissa mainitulla suomenkielisellä käsitteellä linducodonmies (dwärg, latin. pumilio, nanus) puolestaan viitattiin paitsi myyttisessä lintukodossa asuviin kääpiöihin myös lyhytkasvuisiin henkilöihin. Vanhoista vammaisuuteen ja sairauteen liittyvistä suomenkielisistä sanoista vain harva, lähinnä aistivammoihin liittyvät termit, ovat säilyneet käytössä nykypäiviin.

Hieronymus Bosch (tai Pieter Brueghel vanhempi): Rampoja ja kerjäläisiä
Bibliothèque Royale Albert I, Bryssel
Kuva: Wikimedia Commons

Vanhimmat sanakirjat tai muut aikalaisasiakirjat eivät sisällä merkitykseltään nykyisenkaltaista vammaisen tai vammaisuuden käsitettä vastaavia sanoja. Esimerkiksi Gananderin vuonna 1787 valmistuneessa sanakirjassa adjektiivi wammollinen tarkoitti raihnaista ja heikkovointista (bräcklig, krasslig) ja wamma haavaa (sår, skada) tai vikaa (fel). ”Vammaisuus” ja mielen toimintaan vaikuttavat ”pääsairaudet” olivat osa sairauden laajaa kategoriaa. Niin tartuntataudit, vammat ja vammaisuuden muodot kuin mieli- ja muut sairaudetkin olivat ”vikoja” (fel), jotka tekivät ihmisestä sairaan eli tuottivat sairaan ruumiin (Kiwulloinen eli sairas rumis, latin. Corpus morbidum, ruots. Förlemmat Krop, Anonym. 1668/1644).

Toisaalta on mahdollista, että joitakin ruumiin poikkeamia saatettiin pitää sairaan kehon merkkien sijaan pelkästään ihmiskehon variaatioina. Esimerkiksi tuntemattoman tekijän vuonna 1644 ilmestyneessä sanakirjassa erilaisia käsitteitä, kuten onduwa, wääräjalca, raajaricko, sokia, silmäpuoli ja myckä, on listattu ihmisruumiin eri tiloihin liittyviä sanoja kokoavaan osioon (De variis corporis humanu afectionubus seu habitudinibus) sairauksia käsittelevän osion sijaan. Samassa kokonaisuudessa mainitaan mm. niin isonenä, pienisilmä, paxuposki, rippahuuli, cuusi sorminen kuin Keskiwarsinen ihminen (Homo justae, seu mediocris staturae).

Edellä mainittujen kaltaiset lähteet ja kirjat ovat vanhempiin aikoihin keskittyville kielitieteilijöille aarreaitta. Samalla ne antavat vammaisuuden ja mielisairauden historiasta kiinnostuneille näköalaa siihen, kuinka kulttuurisidonnaista ruumiin ja mielen erilaisuuksien tai variaatioiden käsittäminen ja käsitteellistäminen on. Sairauksiin ja vammaisuuteen liittyvät kielelliset ilmaisut ja luokittelutavat kertovat nykyisestä, lääketieteellistyneestä ajattelusta poikkeavista käsityksistä uuden ajan alun maailmassa.

 

Sanakirjoja ja tietoa vanhempien aikojen sanastosta:

Anonym. 1668 (1644): Variarum rerum vocabula Latina, cum Svetica et Finnonica Interpratione. Vuoden 1688 painos. Holmiae.

Florinus, Henrik 1678 (1683): Nomenclatura Rerum brevissima Latino-Sveco-Finnonica. Vuoden 1683 painos. Åbo.

Ganander, Christfrid 1787 (1997): Nytt Finskt Lexicon. Alkuperäispainoksesta ja sen näköispainoksesta toimittanut Liisa Nuutinen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura/Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.

Juslenius, Daniel 1745 (1968): Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Näköispainos H. G. Porthanille kuuluneesta sanakirjasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Schroderus, Ericus 1637 (1941): Lexicon latino-scondicum 1637. Uppsala: Längsmanska kulturfonden.

Vilkuna, Kustaa H.J. 2010: Puolinaiset ja mielettömät. Teoksessa Katse menneisyyden ihmiseen. Valta ja aineettomat elinolot 1500–1850. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.