Ei yksi vaan monta – historian luonteesta

Amu Urhonen

Hankepäällikkö

Hankkeemme on herättänyt paljon kiinnostusta. Yhteydenottoja on tullut niin vammaisilta ihmisiltä kuin toimittajiltakin. Monesti meiltä hankkeen jäseniltä kysytään, oliko ennen vammaisten kannalta paremmin vai huonommin? Tästä kysymyksestä kumpuavat sellaiset raflaavat tulkinnat kuin että keskiajalla kaikki vammaiset lapset olisi tapettu heti syntymänsä jälkeen – mikä ei pidä paikkaansa. 

Tarinat viehättävät ihmisiä, sen havaitsee jo siitä kuinka suosittuja romaanit, elokuvat ja näytelmät ovat. Historiantutkimuksen tuloksetkin esitetään usein tarinan muodossa. Se on ymmärrettävää, koska historiantutkimus on kiinnostunut muutoksesta. Muutosten esittäminen tarinan muodossa tekee siitä helposti ymmärrettävää ja kiinnostavaa. 

Tarinallisuudessa on kuitenkin vaaransa: se yksinkertaistaa kehityskulkuja, jotka eivät aina ole suoraviivaisia ja yksinkertaisia. Syntyy käsitys, että historiassa olisi kysymys yhdestä pitkästä tarinasta, joka on vienyt tiettyyn suuntaan: huonosta hyvään, hyvästä huonoon, barbariasta sivistykseen, alkeellisuudesta yltäkylläisyyteen ja niin edelleen. Tätä suurten tarinoiden kaipuuta kuvastaa yleinen toteamus: tietysti nykyäänkin on epäkohtia, mutta sentään meidän aikanamme vammaisten asema on parempi kuin muina aikoina! Todellisuudessa satojen vuosien mittaista aikakautta, saati kokonaista ihmiskunnan, koko maailman historiaa, on mahdoton tiivistää yhteen adjektiiviin, julistaa paremmaksi tai huonommaksi kuin joku toinen aikakausi. 

Jenni Kuulialan kirjoitus varhaisista opaskoirista on valaiseva esimerkki siitä, miten sama asia voidaan eri aikoina ja eri yhteiskunnissa kokea eri tavalla. Nyky-yhteiskunnassa opaskoira on haluttu ja arvostettu asia muun muassa siksi että se lisää käyttäjänsä riippumattomuutta muista ihmisistä. Keskiajalla sitä pidettiin viimeisijaisena ratkaisuna ihmisille, joilla ei syystä tai toisesta ollut mahdollisuutta toisen ihmisen antamaan apuun. On mahdotonta ja tarpeetontakin väittää ykskantaan, että toinen aika olisi ollut parempi kuin toinen. 

Historiantutkijan tehtävä ei ole asettaa eri aikoja paremmuusjärjestykseen, vaan tuottaa tosiasioihin perustuvaa tietoa menneisyydestä. Yksi tosiasia on, että samaankin aikakauteen mahtuu paljon ilmiöitä, ihmisiä, yhteiskuntia, kehityslinjoja. Yksi hankkeemme tavoitteista on tuoda esiin tätä monipuolisuutta.    

 Historiasta voi tehdä laajempia johtopäätöksiä, siitä voi oppia niin kuin omista tai muiden kokemuksista opitaan, kunhan varoo yksinkertaistavaa ylitulkintaa. Historiasta voi etsiä yhden suuren sijaan lisäksi monia pieniä tarinoita. Niille ainoa yhteinen opetus lienee, että mikään aika – edes tämä meidän aikamme – ei ole vain yksi, vaan monta. 

Vammaisuus ja hyväntekeväisyyden ristiriitaisuus: hyväntekeväisyysgaalat Ruotsissa ja Norjassa 1960-luvulla.

Anna Derksen

PhD Candidate ERC Project Rethinking Disability

Leidenin yliopisto, Alankomaat

Käännös: Amu Urhonen

“Nämä poliitikot kehtaavat väittää, että hyväntekeväisyys on käypä korvike heidän omalle petoksellen […] Viimeisimmissä myyjäisissä he ostivat pehmeitä pellavapyyhkeitä, 4,50 kruunua kappale, kehitysvammaisten käsityötä. Riistoa! Halpatyötä! Jos minulla olisi aikaa ja rahaa, haastaisin Oslon kaupungin oikeuteen.” 

Arne Skouen tyttärensä Synnen kanssa vuonna 1965. Kuva: Norsk biografisk leksikon/NTB Scanpix

Tällaisilla lausunnoilla norjalainen toimittaja ja elokuvantekijä Arne Skouen sai aikaan kohun. Dagbladet-lehdessä julkaistuissa artikkeleissa “Ulkopuolelle jäävät” ja ne jotka pettävät heidät (1965) ja Heikkomielisten tilanne (1968) sekä kirjassaan Oikeutta vammaisille (1966) Scout esitti tyrmäävän arvion kehitysvammaisten ja mielenterveysongelmista kärsivien asemasta hoiva- ja sosiaalipalveluissa Norjassa: Heitä kohdeltiin joko vastenmielisesti tai holhoavan hyväntahtoisesti. Nekin harvat palvelut, joihin he pääsivät, oli järjestetty eristyksissä huonosti varustelluissa laitoksissa. Sen sijaan että poliitikot olisivat kantaneet vastuunsa muuttamalla tilanteen he puhuivat yksityisten lahjoitusten ja myyjäisten puolesta. Skouen ei ollut ainoa jonka mielestä tilanne oli kestämätön. 

Millaista hyväntekeväisyyttä ja varainkeruuta vammaisten ihmisten hyväksi järjestettiin aikana jona pohjoismaiset hyvinvointivaltiot menestyivät? Ja mikä niissä oli niin ristiriitaista että Arne Skouen ja muut vammaisaktivistit uhkaamaan poliitikkoja oikeuteen haastamisella? Katsaus kahteen tällaiseen kampanjaan 1960-luvulta antaa vastauksia näihin kysymyksiin. 

Yksi ensimmäisistä pohjoismaisista vammaisaiheisista lahjoituskampanjoista oli MS-aktionen vuonna 1959. Sen oli järjestänyt Neuroförbundet, joka oli yhdistys MS-tautia ja muita neurologisia sairauksia sairastaville. Keräyksen tavoitteena oli rakentaa hoitokoti vaihtoehdoksi julkisille laitoksille. Kampanjan kanavana oli valtakunnallinen radio. Se oli taloudellinen menestys ja sai runsaasti hyvää palautetta sekä yleisöltä että vammaisyhteisöltä. 

MS-aktionen vuonna 1959 oli Ruotsin valtakunnallisen radion ensimmäinen hyväntekeväisyyskampanja vammaisten hyväksi. Kuvassa vuotta myöhemmin käynnistyneen  De Vanföras Väl -järjestön kampanjan Handikapp 60:n katukerääjiä Sundsvallissa. Kuvat: Neurologiskt Handikappades Riksförbunds arkiv, Swedish National Archive: SE/RA/730646/L/L 3/1; Norrlandsbild/Tommy Wiberg, Sundsvalls museum.

Seuraava vammaiskampanja vuonna 1955 sai osakseen huomattavasti enemän kriittistä huomiota. Röda fädern (Punainen sulka) oli Norjan ensimmäinen televisioon päässyt hyväntekeväisyysgaala. Senkin idea tuli ruotsalaiselta vammaisjärjestöltä ja sekin liittyi asumiseen. Pari vuotta aiemmin lääkäri ja pyörätuolinkäyttäjä Sven-Olof Brattgård oli kehittänyt ns. Fokus-asumismallin. Siinä vammaiset ihmiset asuivat itsenäisesti keskeisillä paikoilla sijaitsevissa asunnoissa asumispalvelujen (boendeservice) avulla. Yhdessä Lions Clubin kanssa Fokus-säätiö lähestyi Ruotsin valtakunnallista tv-kanava SVT:a idealla varainkeruuohjelmasta. Röda fjädern järjestettiin 1965 ja sen juonsivat suosittu tv-juontaja Lennart Hyland ja toimittaja Lis Asklund, joka oli pari vuotta aiemmin herättänyt kohun paljastavalla radiodokumentillaan laitoksissa asuvien vammaisten lasten oloista. Röda fjädern villitsi yleisön. Se keräsi miljoonaa katsojaa ja 11 miljoonaa Ruotsin kruunua (nykykruunuissa n. 110 miljoonaa) lahjoituksina. Raha ei riittänyt vain yhteen, vaan neljääntoista Fokus-taloon. 

Mutta kaikki eivät tukeneet hyväntekeväisyyttä. Erityisen kriittinen sitä kohtaan oli pyörätuolinkäyttäjä ja näkövammainen Vilhelm Ekensteen, tunnetun kirjan På folkhemmets bakgård (1968) kirjoittaja, joka norjalaisen Arne Skouenin tapaan avoimesti torjui lahjoitukset, koska “hyväntekeväisyys ei ole ikinä tehnyt mitään vammaisia ympäröivien muurien murtamiseksi […] Kysymys yhdenvertaisuudesta ei koskaan nouse esiin, kun kaikki on hoidettu ja parhaansa yritetty, vammaisten tehtävä on olla kilttejä ja osoittaa tyytyväisyyttä, ja se siitä.”

Toimittaja Lis Asklund ja TV-kasvo Lennart Hyland juontamassa Röda Fjädern -kampanjaa Ruotsin televisiossa vuonna 1965. Kuvat: Hallands Nyheter; Sveriges Radio; Lions Club.

Vain vuoden Röda Fjärdernin jälkeen, vuonna 1966, Norjassa pidettiin ensimmäinen televisioitu gaala vammaisten hyväksi. Kampanjan takana oli sokea laulaja Erling Stordahl, joka oli tunnettu vammaisille suunnattujen ulkoliikuntatapahtumien järjestämisestä. Näkövammaisten hiihtokisojen, Ridderrennetin, menestyksen jälkeen hän haaveili perustavansa vammaisten urheilukeskuksen Beitostølenin perustamisesta . Keskuksessa yhdistyisivät fysikaalinen kuntoutus ja luontoelämykset. Hänen mielestään vammaisilla ihmisillä oli oikeus aktiiviseen sosiaaliseen elämään, mukaan luettuna kulttuuri, urheilu ja ulkoilu. 

Tälläkin kerralla kampanja oli suuri menestys: varoja kerättiin  8,6 miljoonaa Norjan kruunua (nyk. n. 96 miljoonaa). Kruununprinssi Harald avasi Beitostølenin urheilukeskuksen vuonna 1970. Ennen pitkää alkoi hankkeen arvostelu. Skouen kirjoitti artikkelisarjassa Heikkomielisten tilanne vuonna 1968, että kampanja oli puhdasta kerjäämistä ja ohitti kokonaan keskustelun oikeuksista ja poliittisesta vastuusta. Stordahl oli hänen paheksuntansa keskiössä: “Kuvitelkaa, mitä olisi tapahtunut jos Erling Stordahlin kaltainen mies olisi kiinnittänyt huomion [oikeudenmukaisuuteen]. Vammaisuus on moninainen ilmiö, hän itse on sokea. Hän on myös kaunopuheinen ja tunnettu koko maassa. Hänestä olisi voinut tulla jättiläinen taistelussa huonommassa asemassa olevien kanssaihmisten ihmisarvon ja perusoikeuksien puolesta, heidän integroimisessaan osaksi norjalaista sosiaalipoliittista keskustelua. Sen sijaan hän on päättänyt olla Norjan taitavin kerjäläinen.”

Arvostelu ei estänyt Erling Stordahlia ja kumppaneita järjestämästä samanlaisia kampanjoita televisiossa ja perinteisemmin kaduilla. He kuitenkin ottivat mukaan vammaisuuden ja yhteiskunnan suhteeseen liittyvän ulottuvuuden. Kuka oli vastuussa vammaisten ihmisten hoidosta ja hyvinvoinnista? Kuinka heidän tasavertaiset oikeutensa turvattaisiin, ja mikä oli julkisen vallan rooli tässä? Nämä kysymykset ovat edelleen olennaisia. 

Vammaisyhteisön tärkeästä kritiikistä huolimatta 1960-luvun hyväntekeväisyyskampanjoilla oli ansionsa. Fokus-talojen taustalla oleva idea vetosi yleisöön. Stordahl onnistui hyödyntämään norjalaisten urheilu- ja ulkoiluintoa. Kampanja loivat vammaisuudesta myönteistä kuvaa ja jakoivat siitä tietoa suoraan ihmisten olohuoneisiin. Päinvastoin kuin monissa muissa kritisoiduissa hyväntekeväisyysgaaloissa esimerkiksi Yhdysvalloissa, vammaisia ihmisiä ei esitetty kärsivinä ja äärimmäisessä avun tarpeessa. Kerättyjä varoja ei käytetty niinkään hyvinvointipalvelujen puutteiden paikkailuun kuin uusien ja innovatiivisten hankkeiden toteuttamiseen. 

Hyväntekeväisyysgaalat ovat säilyttäneet suosionsa Pohjoismaissa. Hyviä esimerkkejä tästä ovat TV-akjonen Norjassa ja Muskihjälpen Ruotsissa. Tosin, toisin kuin 1960-luvulla, varoja ei enää kerätä vammaisjärjestöille vaan köyhille ja kehittyville maille. Painopiste on vahvasti siirtynyt yhdenvertaisuuteen ja ihmisoikeuksiin. 

Lähteitä ja aineistoa: 

·       En röd fjäder engagerade svenskarna, Hallands Nyheter28.03.2015.

·      NRK: Beitostølen – hvor funksjonshemmede mobiliserer ubrukte krefter, 17.09.1976 (film)

·      NRK: Norsk portrett – Erling Stordahl, 24.12.1970 (film)

·      Skouen, Arne: articles in Dagbladet, 1965-1968, in: Uhørte stemmer og glemte steder: fortellinger fra utviklingshemmedes historie (link)

·      Syse, Aslak: Rettighetsforkjemperen, Dagbladet22.07.2008.

·       Thelander, Anne; Månsson, Karin; Winberg, Peter: NHR 50 år, 1957-2007, Neurologiskt Handikappades Riksförbund, Stockholm 2009.

·       Wallsten, Anna: Röda fjädern och fokushusen. En boendes berättelse. Stiftelsen Nordiska Museet / HAIKU-projektet, 2013. 

·      Wermeling, Erika: Stiftelsen Fokus, 08.02.2016 (link)

Hämeenlinnalainen Alexander Kantzoff

Kirjoittanut Tiina Miettinen

”Eilen aamulla vaipui täällä hiljaisesti kuolemaan eräs kaupungissa hyvin tunnettu mies, Alexander Kantzoff, 71 vuoden iässä. Vainaja – jonka vanhemmat olivat eversti kasakkaväessä Kantzoff ja vaimonsa, syntyisin Johnsson Porin kaupungista, – oli lapsuudessa jonkun taudin kohtauksesta menettänyt neronsa niin, ettei hän koskaan kohonnut lapsuuden ymmärryksen pinnalta korkeammalle, hän oli hiljaisen ja sävyisän luonteensa tähden ja erittäin kohteliaasta käytöksestään hyvin suosittu vieras monessa kaupunkimme sivistyneessä perheessä. Kepeät mullat vainajan haudalle.”

Kehitysvammaisen Alexander Kantzoffin muistokirjoitus julkaistiin 10.11.1886 Hämeenlinnassa ilmestyneessä Hämäläinen-lehdessä. Lisäksi se julkaistiin ruotsiksi myös Tampereella ja Helsingissä ilmestyvissä sanomalehdissä. Lämminhenkinen laajalle levinnyt muistokirjoitus kehitysvammaiselle miehelle on yllättävä, sillä Kantzoffilla ei ollut ketään lähiomaisia elossa.

Alexander Kantzoff on monessa mielessä kiinnostava, joskin vaikea tutkittava. Hän oli ensinnäkin kehitysvammainen, joiden tarkoista elämänvaiheista on vaikea saada tietoa. Toiseksi: hän oli venäistä aatelissukua ja kirjattu ortodoksiseurakuntaan. Kaikki kolme tekijää aiheuttavat sen, että Alexanderia ei löydy tavallisimmista lähdesarjoista kuten luterilaisista kirkonkirjoista tai henkikirjoista. Hän on tavallaan näkymätön, vaikka tuli vaikuttaneeksi hyvinkin paljon ihmisten elämään Hämeenlinnassa ja lähialueella.

Alexander Kantzoffin isä oli venäläisen Donin kasakkarykmentin everstiluutnantti Mihail Kantzoff, joka avioitui Porissa vuonna 1815 Johanna Kristina Johnssonin kanssa. Heille syntyi kolme poikaa, joista Alexander oli vanhin. Jäätyään leskeksi Johanna asui kehitysvammaisen poikansa kanssa Hämeenlinnassa. Aatelisneiti Mathilda von Kraemer kuului leskirouvan lähipiiriin 1850-luvulla. Hän mainitsi vuonna 1917 julkaistussa muistelmakirjoituksessaan everstinlesken pojan joka ”ei ollut normaali, vaan hassahtanut (småtassig) mutta hyväluontoinen.”

Keväällä 1867 Johanna Kristina Kantzoff kuoli Janakkalassa, jonne oli muuttanut poikansa kanssa. Hänen toinen poikansa naimaton majuri Aleksei Kantzoff tuli järjestämään asioita, mutta menehtyikin keuhkokuumeeseen kesäkuussa 1868. Alexander oli yhtäkkiä täysin yksin ja vailla omaisia vieraiden ihmisten keskellä. Elettiin vielä vaikeiden nälkävuosien aikaa, jolloin muutakin huolta riitti. Äidiltä tai veljeltä ei jäänyt omaisuutta.

Lääninkanslian virallisista asiakirjoista piirtyy vuosina 1868–1869 kuva, jossa 50-vuotias Alexander muodosti viranomaisille lähinnä ongelman, sillä tämä oli kykenemätön huolehtimaan itsestään. Hänen tilanteestaan käytiin kirjeenvaihtoa eri viranomaisten välillä. Asiakirjoissa Alexander Kantzoffia luonnehdittiin sanalla ”sinnesvag”, mitä nimitystä käytettiin myös mielisairaista. Ilman muistokirjoitusta jäisikin epäselväksi, kummasta oli kyse: mielisairaudesta vai kehitysvammaisuudesta.

Mikäli Alexander Kantzoffista olisi tiedossa pelkät viranomaislähteet, hänen kohtalonsa vaikuttaisi tylyltä: vailla omaisia oleva varaton kehitysvammainen tai mielisairas mies, jota siirrellään paikasta toiseen ja annetaan lopuksi hoitoon teurastaja Elias Hedmanille Hämeenlinnaan. Ensi oletus helposti olisi, että Alexander Kantzoff eli loppuelämänsä lukkojen takana, kenties jopa kaltoin kohdeltuna. Muistokirjoitus antaa huomattavasti valoisamman kuvan: Alexander eli Hämeenlinnassa vilkasta seuraelämää, omasi paljon ystäviä ja varmasti huolenpitäjiä. Aateluus tietenkin suojasi häntä, samoin mukautuva luonne sekä se, että hän pystyi ilmaisemaan itseään. Alexanderin elämäntarina rikkoo kiinnostavasti sitkeää mielikuvaa kehitysvammaisia piilottelevasta ja häpeävästä säätyläistöstä. Muistokirjoitus kertoo, että kehitysvammainen Alexander Kantzoff oli osa yhteisöä, hän kulki vapaasti kaupungilla, vieraili monissa perheissä – ja ennen kaikkea: hän oli pidetty henkilö, jonka poismeno jätti joksikin aikaa aukon hämeenlinnalaisten elämään ja arkipäivään.

Kuva kuitista, jossa teksti on kirjoitettu käsin vanhanaikaisella kaunokirjoituksella.
Elias Hedmanin kirjoittama kuitti, jossa hänelle on maksettu heinäkuussa 1870 yhteensä 30 markkaa Alexander Kantzoffin ylöspidosta, puhtaudesta, ruuasta, huoneesta ja huolenpidosta.

Lähteet:

Hämäläinen 10.11.1886, no 90.

KA Hämeen lääninhallitus, kanslia, sy Hd:2. Heikkomielisen everstiluutnantin pojan Alexander Kantzoffin ylöspitoa koskevat asiakirjat 1868-1879.

Några barndoms- och ungdomsminnen. Upptecknade av M v. K. Nutid 2-3, 1917.

Hämmentävät miehet romaaneissa

Luin viime syksynä sattumalta peräkkäin kaksi romaania, joissa keskeisessä osassa on aikuinen kehitysvammainen perheenjäsen. Romaanit ovat tietysti fiktiota, mutta niiden taustalla on enemmän tai vähemmän todellinen käsitys tosiasioista. 

Tommi Kinnusen Pintti sijoittuu 1940- ja 50-lukujen vaihteen lasitehtaaseen Nuutajärvelle. Teos kertoo kolmesta sisaruksesta, joista Jussi voisi nykytermein kuvaillen olla kehitysvammainen tai autismin kirjossa. Jussi tekee tarkkoja havaintoja, näkee yksityiskohtia tarkemmin kuin useimmat muut. Hän on hidas ja onnettomuusaltis. Jussin on vaikea ymmärtää muita ihmisiä ja muiden ihmisten on vaikea ymmärtää häntä. 

Majgull Axelssonin Ditt liv och mitt (teosta ei käsittääkseni ole suomennettu) hyppii 1950-luvun alusta 2010-luvulle. Ollaan Ruotsissa, Lundissa. Minäkertoja Märit muistelee veljeään Larsia, joka on kehitysvammainen. Axelsson, kuten Kinnunenkin, varoo antamasta hahmolle nykyaikaista diagnoosia. 

Molemmissa teoksissa eletään yhteiskunnallisen murroksen aikaa: Ruotsissa rakennetaan hyvinvointivaltiota, Suomessa sodanjälkeistä Suomea. Uusi yhteiskunta tarjoaa paremmat mahdollisuudet kouluttautumiseen ja työhön. Larsin ja Jussin kaltaisille ihmisille ei siitä yhteiskunnasta tahdo löytyä luontevaa paikkaa. Ihmiset heidän ympärillään ovat ihmeissään, kun miehistä huolehtineet äidit ovat kuolleet.

Kumpikaan romaani ei mairittele aikansa lääkärikuntaa. Lääkärien asenne on tyly: Lars ja Jussi ovat ei-toivottua ainesta. He suosittelevat veljen lähettämistä laitokseen. Siskoja varoitellaan lisääntymisestä: veljen ominaisuudet saattavat periytyä. Lääkärien auktoriteetti on niin voimakas, että Märit päättää ryhtyä lääkäriksi: lääkärit ovat ainoita, joita hän ei ole kuullut isänsä ja isoäitinsä koskaan kyseenalaistavan.

Lasitehtaan kovassa työtahdissa Jussi koetaan hidasteena, ylimääräisenä rasitteena. Häntä pitää valvoa, hän on huolimaton. Jotkut työläiset toivovat jopa Jussin kuolemaa – vaikkei ehkä täysin tosissaan. On niitäkin, jotka pitävät Jussista ja auttavat häntä. Yhtä kaikki, Jussi asuu siskojensa luona, häntä ei lähetetä laitokseen. Hänelle löytyy pieniä askareita, hän saa palkkapussin, vaikka tyhjän, yhdessä muiden kanssa. Jussilla on jonkinlainen paikka maailmassa joka on suunniteltu toisenlaisille ihmisille.

Larsin kohdalla noudatetaan lääkärien neuvoa: hänet lähetetään laitokseen. Sen jälkeen on kuin häntä ei olisi. Laitoksesta ei kerrota mitään ulospäin, se on oma suljettu maailmansa. Hänestä ei enää puhuta. Märit käy kerran katsomassa häntä. Kokemus on voimakas ja hirveä: hän näkee että Lars on kauhun vallassa, että häntä kohdellaan julmasti. Vuosikymmeniä myöhemmin paljastuu, että laitoksessa on kohdeltu vammaisia ihmisiä äärimmäisen väkivaltaisesti. Märit päättelee, että Larsinkin kuolema oli väkivaltainen. Larsin kohtalo jyskyttää Märitin takaraivossa läpi elämän niin kuin omatunto vain voi. 

Märit kysyy, pettikö kaikille hyvinvointia lupaava kansankoti Larsin. Ainakaan se ei ollut valmis kohtaamaan Larsin kaltaisia ihmisiä, niitä joille sen standardipolku ei sopinut. 

Amu Urhonen

projektipäällikkö

”Mitä viallisuutta heidän puheessaan tai liikkeissään sitten onkin”

Anu Lahtinen
Helsingin yliopisto

1500-luvun ruotsalaislähteet eivät kovin usein puhu vammaisuudesta tai vammaisista, mutta lyhytkin maininta voi valottaa jotakin siitä, miten aikalaiset heihin suhtautuivat. Eräs Per Banérille keväällä 1551 lähetetty kirje antaa lyhyen välähdyksen aiheeseen.

Per Banér oli noin kymmenvuotias aatelispoika, joka kävi koulua Tanskassa. Oli tyypillistä, että lapset saatettiin lähettää oppiin kauas kotoa: Perin veli opiskeli samoihin aikoihin Turussa Mikael Agricolan valvonnassa. Yhteyttä pidettiin kirjeitse. Vanhemmat uskoivat, että oppivuodet olisivat pojan omaksi parhaaksi. Heitä huoletti silti, miten pieni poika selviäisi kaukana kotoa, kaukana vanhempien valvonnasta.

Vuonna 1551 äiti Margareta Bielke lähetti Per-pojalleen pitkän kirjeen, eräänlaisen hyvän ja jumalisen käytöksen pikaohjeen. Muutamalla tuhannella sanalla hän listasi nuoren aatelispojan tärkeät päivittäiset velvoitteet ja kehotti ”äidillisellä sydämellisyydellä, että painaisit mieleesi tämän kirjoitukseni ja toimisit sen mukaan, silloin olet suureksi iloksi Rakkaalle Isällesi ja minulle”.

Ohjeiden pääasialliset aiheet olivat jumalanpelko, paheiden karttaminen sekä ystävällinen suhtautuminen kaikkia vastaan tulevia ihmisiä kohtaan. Äiti Margareta tuli samalla antaneeksi ohjeet siitä, miten tuli suhtautua ihmisiin, joilla oli sairauksia tai vammoja:

Sinun ei pidä ottaa tavaksi sellaista, että tekisit pilkkaa kenestäkään, köyhästä tai rikkaasta, eikä myöskään sairaista, mitä viallisuutta heidän puheessaan tai liikkeissään sitten onkin. Älä myöskään pilkkaa niitä, jotka ovat sokeita. Jos voit, niin ota sokeaa kädestä ja johdata hänet minne hän tahtoo, se on oikea tapa toimia.

(thu schallt icke wennie tig att göre spe aff någen antingen fattig heller rick, icke heller thi som siucke ähre ehuat missfelle thi haffue antingen medh mååll heller gångan, heller them som äre blindh, kan tu, så tagh honom om hånden och leedh honom tidh han wiill, dett bör tig göre.)

Kuvan yläosassa on piirros vanhasta valkotukkaisesta ja valkopartaisesta miehestä. Miehen silmät ovat kiinni. Alapuolella on toinen kuva, jossa on rivi vanhanaikaisia, pieniä hirsirakennuksia.
Sokea ukko – Ulkohuonerivi lähellä Imatraa Falkman Severin, alkuperäisen kuvan tekijä ; Tilgmannin kirja- ja kivipaino, painaja 1885. Museovirasto – Musketti / Historian kuvakokoelma

Kirjeen maininta on lyhyt, eikä se määrittele tarkemmin muita sairauksia tai vammaisuuksia kuin sokeuden ja sokean tarvitseman avun. Luonnehdinta vie tulkinnat kahtaalle: yhtäältä sairaiden, epäselvästi puhuvien tai liikkuvien pilkkaaminen oli jotakin, mistä oli erityisesti varoitettava. Äidin luonnehdinta antaa vaikutelman, että suhtautuminen saattoi ajoittain olla sydämetöntä. Muuten ohjetta tuskin olisi tarvittu.

Toisaalta ohjeistus tuo selvästi esiin sen, että pilkallisuutta ei pidetty sopivana hyvässä asemassa olevalle, vaan vammaisiin ja vammautuneisiin oli suhtaduttava myötätuntoisesti ja avuliaasti. Kaukana asuva äiti piti tärkeänä, että tämä tieto tulisi esiin hänen tiiviissä elämäntapa-ohjeistuksessaan. Lisäksi ohje näyttää esittävän välähdyksen julkisesta tilasta, jossa sokea saattoi tapailla tietään lähimmäistensä apua tarviten.

Kuten muissakin Per Banérin saamissa perhekirjeissä, myös äidin kirjeessä korostui ajatus, että hyvään asemaan syntyneen herraslapsen piti osata paljon ja hallita käytöksensä. Hän oli aikuisena vastuussa monista ihmisistä ja hänen tuli ymmärtää asioita paremmin kuin ”rahvaan lasten”. Margareta Bielke korosti nimenomaan, että lapsen tuli totuttautua kaikessa elämässään hyvään ja hurskaaseen toimintaan ja välttää pahoja tottumuksia kuten haavoittuvassa asemassa olevien lähimmäisten pilkkaamista.

Kirjallisuutta

Hall, B. Rud. ”Adelssöners fostran.”  Pedagogiska källskrifter II. Årsböcker I Svensk Undervisningshistoria 49. Lund: Aktiebolaget Skånska centraltryckeriet, 1936.

Hanska, Jussi & Anu Lahtinen. ”Keskiajalta 1500-luvun lopulle.” Huoneentaulun maailma. Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle. Toim. Jussi Hanska & Kirsi Vainio-Korhonen, ss. 17-111. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2010.

Lahtinen, Anu. ”Perheen, kuninkaan ja valtakunnan kunniaksi: 1500-luvun aatelismiesihanne.” Näkymätön sukupuoli. Mieheyden pitkä historia. Toim. Pirjo Markkola, Ann-Catrin Östman & Marko Lamberg, ss. 25-48. Tampere: Vastapaino, 2014.

Ammattikunnan apu. Esimerkki varhaismodernin ajan sosiaaliturvasta.

Maija Ojala-Fulwood

Käsityöläisten ammattikunnat ja killat tarjoisivat jäsenilleen monenlaisia etuisuuksia keskiajan ja uuden ajan alun kaupungeissa. Ammattikunnalta saatava apu käsitti erilaisia elämäntilanteita. Yksi etumuoto oli mestareiden sairas- ja köyhäinavustus, joka mainitaan joidenkin käsityöläisammattikuntien säännöissä. Lisäksi ammattikunnat avustivat erilaisin keinoin vanhuksia, leskiä, ja esimerkiksi orvoksi jääneitä mestarinlapsia. Avun muodot, määrä ja laatu vaihtelivat ammattikunnittain ja kaupungeittain. Seuraavassa esitellään ammattikunnan tarjoaman avun eri muotoja ja kohderyhmiä.  

Tukholman suutareiden säännön mukaan jos joku ammattikunnan jäsenistä makasi sairaana, tuli muiden auttaa ja hoitaa häntä. Se, joka ei täyttänyt velvollisuuttaan, jäisi itse ilman apua vastaavassa tilanteessa. Sama sääntöpykälä löytyy myös Tukholman seppien säännöstä. Mitä konkreettisia toimia ”apu ja hoiva” sisälsivät, ei säännössä eritellä.

Sairas- ja köyhäinavun eri muodot 

Riiassa ja Lyypekissä kultasepät määräsivät, että jos mestari sairastui, oli ammattikunnan lähetettävä joku ammattikunnan kisälleistä verstaaseen avuksi. Samanlainen apukäytäntö tunnetaan myös Alankomaista. Tällä järjestelyllä haluttiin auttaa sairastuneen mestarin kotitaloutta, jota uhkasi osittainen tulojen menetys. Sijaistyövoiman lähettäminen oli myös ammattikunnan näkökulmasta järkevää. Sillä pyrittiin turvaamaan tuotannon jatkuvuus, mikä hyödytti kaupungin taloutta ja kaupankäyntiä ja siten toi vaurautta kaikille ammattikunnan jäsenille. 

Historiantutkija Marco van den Leeuwen on myös huomauttanut, että lähettämällä avuksi halvempaa sijaistyövoimaa, ammattikunta pystyi säästämään kuluissa. Alankomaissa sijaistyövoiman käyttö yhtenä sairasavun muodoista kehittyi järjestelmäksi, jossa osa koulutetuista kisälleistä ei koskaan päässyt etenemään mestariksi vaan he joutuivat työskentelemään sijaisina jopa koko uransa ajan. Riian kultaseppien säännössä erikseen määrätään, että mestarin tulee ilmoittaa tervehtymisestään eikä hän enää saa pitää sijaistyövoimaa, mikä kielii väärinkäytöksistä.  

Tyypillinen apumuoto oli ammattikunnan ylläpitämä sairas- ja köyhäinkassa. Riiassa mm. lasimestareilla ja lasimestarikisälleillä oli molemmilla omat sairaskassansa. Tukholman parturi-kirurgit määräsivät, että jokaisen ammattikunnan jäsenen on sunnuntaisin maksettava vähintään vanha äyri yhteiseen kassaan siltä varalta, että joku parturi-kirurgeista köyhtyy, oli se sitten tulipalon tai jonkun muun syyn takia, niin silloin on jotain millä häntä voidaan auttaa.

Rahallisen avun suuruus vaihteli ammattikunnittain. Itämeren alueella ammattikunnan säännöissä ei ole merkintöjä siitä, kuinka paljon sairaalle tai köyhälle tulisi maksaa. Joissain tapauksissa rahallinen avustus oli laina, joka oli maksettava ammattikunnalle takaisin ensimmäisestä palkasta tervehtymisen jälkeen. Jos käsityöläisen sairaus johti kuolemaan, periytyi velka. Alankomaissa kiltatutkijat ovat useamman vuosikymmen ajan koonneet mittavaa tietokantaa, jonka perusteella on voitu tehdä päätelmiä rahallisen avun suuruudesta. Keskimäärin sairaan kotitaloutta avustettiin summalla, joka vastasi puolta tai yhtä kolmasosaa normaalista kuukausitulosta. 

Pitkäaikainen sairaus koetteli siis perheen taloutta ja saattoi johtaa vararikkoon jos perhe oli yksinomaan ammattikunnan avun varassa. Toisaalta taas ammattikunnan maksama avustus oli huomattavasti suurempi kuin esimerkiksi kaupungin tarjoama köyhäinapu ja useimmat käsityöläiset selvisivät sen avulla lyhemmät sairausjaksot. Ammattikunnan apu oli ensisijaisesti tarkoitettu lyhytaikaiseksi, ja toistaiseksi olen löytänyt merkintöjä pitkäaikaissairauksista vain Riian kisälliyhdistysten säännöistä.

Riian seppäkisällien säännön mukaan, sairaalle annetaan ensin puolikas pieni hopeakolikko ja jos sairaus jatkuu, niin hänelle lainataan saman verran (½ Ferding). Jos sairaus vielä siitäkin jatkuu, niin kerätään kaikilta ylimääräinen rahalahjoitus (1 artig). Jos tervehtymistä ei ollut tapahtunut tuli kysyä neuvoa mestareilta ja neuvotella sairaan pääsystä Pyhän Hengen sairaalaan. Niin ikään suutarikisällien tuli järjestää erillinen lisärahankeräys, jos sairaus jatkui pidempään. Kultaseppämestareiden mukaan parantumiseksi laskettiin kun pystyi kulkemaan teitä ja rappusia.

Joissain tapauksessa sairas tai vanha ei-sukua-oleva käsityöläinen saattoi työuransa jälkeen asua mestarin taloudessa. Asumisjärjestelyiden selvittäminen on kuitenkin usein hankalaa ja aiheesta tarvittaisiin lisätutkimusta, jotta voitaisiin arvioida oliko tapa yleinen. 

Tukholman muurareiden säännön mukaan, jos joku kunniallinen ammattikunnan jäsen oli jo niin vanha, ettei hän enää pystynyt osallistumaan yhteisiin juominkeihin tuli hänelle lähettää yksi kannu olutta ammattikunnan puolesta. Tällainen konkreettinen apu varmasti piristi vanhaa mestaria!

Kuolemantapaukset

Silloin kun käsityötuotannon perusyksikkönä oli kotitalous ja kaikki sen jäsenet osallistuivat jollain tapaa tuotantoprosessiin, on selvää, että miesmestarin kuollessa kotitalouden toimeentulo saattoi vaarantua. Ammattikunnat pyrkivät ”pehmentämään iskua” ja turvaamaan tuotannon jatkuvuuden tarjoamalla naisleskelle erilaisia mahdollisuuksia jatkaa perheyrityksen toimintaa vähintään tietyn määräajan puolison kuoleman jälkeen. Yleistä oli, että ammattikunnan säännössä taattiin lesken oikeus jatkaa ammatissaan vähintään vuoden ja päivän. Tällaisia sääntöpykäliä tunnetaan kaikkialta Euroopan kaupungeista. 

Tukholmassa parturi-kirurgien leski sai jatkaa ammatissaan niin kauan kun halusi, kunhan noudatti ammattikunnan sääntöjä ja oli kaikin puolin ammattikunnan arvoinen. Jos leski ei halunnut harjoittaa ammattiaan miehensä jälkeen, niin silloin hän sai myydä mestarinoikeudet niin kalliilla kuin pystyi. Mestarinoikeuksien myymisen tuli kuitenkin tapahtua pormestarien ja ammattiveljien tietäessä ja puoltaessa, eikä siitä saanut koitua ammattikunnalle millään tavalla haittaa. 

Lyypekin kaupunginarkiston käsityöläisarkistossa on säilynyt muutamia parturi-kirurgien leskien kirjeitä, joissa he pyytävät saada myydä mestarinoikeutensa. Vuonna 1607 leski Elisabeth Warnecke valitti, ettei enää yksinhuoltajana pystynyt harjoittamaan ammattiaan ja halusi myydä mestarinoikeudet velkojensa tähden. Magdalena Bucks puolestaan kirjoitti vuonna 1615 olevansa liian vanha, jatkaakseen ammatissaan. Hänen toinen aviomiehensä ei tosin ollut kuollut vaan ”vähin äänin lähtenyt lätkimään” jättäen Magdalenan ”suureen kurjuuteen ja köyhyyteen”.   

Tukholman parturi-kirurgien säännön mukaan, jos mestarin alaikäiset lapset jäivät orvoiksi, niin heidän huoltajansa saivat lasten parhaaksi myydä mestarinoikeudet. Tultuaan täysi-ikäisiksi, oli lapsilla etuoikeus muihin kokelaisiin nähden, jos he halusivat harjoittaa isänsä ammattia ja pyrkiä mestareiksi. Mikä sitten oli lasten parhaaksi on varsin tulkinnanvaraista. 

Ammattikunnat auttoivat myös hautajaisjärjestelyissä. Kaikki ammattikunnan jäsenet olivat velvoitettuja osallistumaan mestarin, usein myös hänen vaimon tai lapsen, hautajaisiin. Ammattikunnan jäsenen tuli osallistua valvojaisiin, rukoushetkiin, hautajaiskirkkoon ja saattueeseen. Sille, joka ilman erityistä lupaa luisti tästä velvollisuudesta, oli luvassa sakkorangaistus. Tukholman parturi-kirurgeilla nämä sakkomaksut menivät ammattikunnan sairaskassaan.  

Harvojen etuoikeus?

Yhteisöllisyyden periaatteen on katsottu olevan yksi ammattikuntajärjestelemän peruspilareista. Siihen sisältyy vastavuoroinen apu, resurssien jakaminen ja yhtäläiset edellytykset ammatinharjoittamiseen. Alankomaissa jopa viidesosa kaupunkilaisista kuului ammattikuntien avun piiriin, kun mestarin perhe lasketaan avunsaajiksi. Tätä taustaa vasten on hämmästyttävää, että esimerkiksi Lyypekin 65 ammattikuunnasta vain kuudella oli sairasapuun liittyvä pykälä säännöissään. 

Pohjois-Saksan käsityöläisammattikuntien sairaus- ja köyhäinapua laajasti tutkinut Ivette Nuckel on todennut, että kyseisellä alueella ammattikuntien apua ei voida pitää kovin kattavana sairasvakuutuksena. Monet käsityöläiset joutuivat hakemaan apua kaupungin hospitaalista ja köyhtyneitä käsityöläisiä tavataan myös kerjäläisten joukosta. 

Toisaalta Riian käsityöläisammattikunnista liki puolet, 11 eri ammattikuntaa ja lisäksi viisi kisälliyhdistystä, määräsi sairas- ja köyhäinavusta säännöissään. Yleisin avustusmuoto oli raha-apu. Seppien säännössä mainitaan, että jos sairastuneella mestarilla ei ole sukulaisia tai ystäviä, jotka voisivat auttaa, tulee ammattikunnan neljän mestarinvuosiltaan nuorimman mestarin mentävä vuoron perään sairastuneen avuksi. On selvää että sairauden iskiessä virallisen avun lisäksi naapureilta, ystäviltä ja sukulaisilta saatu apu oli elintärkeää. 

Lähteet ja kirjallisuus

Archiv der Hansestadt Lübeck, Altes Senatsarchiv, Interna – Handwerksämter, no. 511 Barbiere

Klemming, G. E. Skrå-ordningar. Samlingar utgifna af Svenska Fornskirft –sällskapet. Stockholm: Kungliga boktryckeriet, P. A. Norstedt and Söner, 1856.

Wehrmann, Constantin. Die älteren Lübeckischen Zunftrollen. Lübeck: Grautoff, 1872.

Lindström, Dag. Skrå, stad och stat, Stockholm, Malmö och Bergen ca.1350–1622. Studia Historica Upsaliensia 163. Uppsala, 1991.

Stieda, Wilhelm ja Constantin Mettig. Schragen der Gilden und Aemter der Stadt Riga bis 1621. Gesellschaft für Geschichte und Alterthumskunde der Ostseeprovinzen Russlands. Riga: Buchdruckerei von W. F. Häcker, 1896.

Ivette Nuckel, „Die sullen seinalt, krack und arm …“ Unterstützung und Versorgung beeinträchtigter Handwerker im norddeutschen Raum des Spätmittelalters“, teoksessa Cordula Nolte (toim.) Phänomene der „Behinderung“ im Alltag. Bausteine zu einer Disability History der Vormoderne, Affalterbach: Didymos-Verlag, 2013, 99−109.

Ojala, Maija. Protection, Continuity and Gender: Craft trade culture in the Baltic Sea region (14th−16th centuries), Acta Universitatis Tamperiensis 1974. Tampere: Tampere University Press 2014. Open Access julkaisu, ladattavissa osoitteessa   urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9574-8

Eleonora Canepari, ”Working for someone else: Adult apprentices and dependent work (Rome, 17th to eraly 18th century)”, teoksessa Eva Jullien ja Michel Pauly (toim.) Craftsmen and Guilds in the Medieval and Early Modern Periods, VSWG – Beiheft 235. Stuttgart: Franz Steiner Verlag 2016, 261−275.

Marco van den Leeuwen, ”Guilds and middle-class welfare, 1550−1800: provisions for burial, sickness, old age and widowhood”, aikakauskirjassa The Economic History Review, Vol 65, No 1 (2012), 61−90.  


”Vaivaistaloon minä en lähde”: laitoshoitoa sata vuotta sitten

Johanna Annola
Tampereen yliopisto

Edvin oli kunnianhimoinen nuorukainen, joka opiskeli 1910-luvun puolivälissä Helsingin teollisuuskoulussa valmistuakseen rakennusmestariksi. Opintojensa loppusuoralla Edvin sairastui polioon ja halvaantui liikuntakyvyttömäksi. Kun vielä kotipitäjässä odotellut morsian päätti purkaa kihlauksen, nuoren miehen elämä romahti. Eräänä iltana Edvin kuljetutti itsensä saunaan ja ampui siellä itsensä. Tapausta todistaneet kertoivat, että ennen epätoivoista tekoaan nuori mies oli todennut yksikantaan: ”Vaivaistaloon minä en lähde.” Muistelijoiden mukaan Edvin tiesi mistä puhui, sillä hän oli asunut lapsuutensa vaivaistalolla, jonka johtajina hänen vanhempansa niihin aikoihin työskentelivät.

Mikä vaivaistalo?

Gustaf Adolf Helsingius hoiti vaivaishoidontarkastajan virkaa vuosina 1889–1915. Kuva: Gösta Florman 1886, Historian kuvakokoelmat, Museovirasto.

Vaivaistalo, toiselta nimeltään köyhäintalo, oli 1800-luvun köyhäinhoidon monumentti niin Englannissa, Tanskassa, Ruotsissa kuin Suomessakin. Suomessa varhaisimmat köyhäintalot perustettiin 1860- ja 1870-luvuilla Turkuun, Mikkelin maalaiskuntaan, Helsinkiin ja Kuopioon, mutta varsinaisesti laitosverkosto sai alkunsa 1880-luvulla. Sen syntyyn vaikutti vuonna 1879 annettu uusi vaivaishoitoasetus, jonka tarkoituksena oli hillitä kuntien köyhäinhoitomenojen kasvua.

Vaivaishoitoasetuksen mukaan kunnat olivat velvollisia avustamaan vain työkyvyttömiä köyhiä eli käytännössä lapsia, vanhuksia, vammaisia ja sairaita, joilla ei ollut elättäjää. Muille anojille vastikkeetonta köyhäinapua ei annettu, sillä jokaisen työkykyisen aikuisen oli kyettävä ansaitsemaan itse elantonsa. Heitä varten kuntien oli perustettava työlaitoksia, joissa ylläpidon sai työntekoa vastaan.

Tässä vaiheessa valtiovalta nosti esiin köyhäintalot kompaktina ratkaisuna, jonka avulla kunnat pystyisivät täyttämään vaivaishoitoasetuksessa mainitut velvoitteet. Ajatuksena oli myös, että ruotu- ja elätehoidon kaltaiset vanhat köyhäinavun muodot jäisivät vähitellen historiaan. Varsinkin elätehoitoon liittyneet tilaisuudet, joissa köyhät annettiin hoidettaviksi pienintä rahallista korvausta pyytäville, olivat alkaneet herättää pahennusta, sillä ”vaivaishuutokauppoja” pidettiin ihmisarvoa loukkaavina.

Köyhäintaloihin koottaisiin sekä työkyvyttömät että työkykyiset köyhät – ensin mainituille köyhäintalo olisi hoivalaitos, jälkimmäisille puolestaan työlaitos. Avunsaajien keskittäminen saman katon alle tulisi halvaksi etenkin, kun työkykyiset hoidokit suorittaisivat laitoksen toimintaan liittyvät taloudenhoito- ja maataloustyöt. Kun lisäksi ajatus laitokseen joutumisesta ja sen johtajan määräysvaltaan alistumisesta luultavasti karkottaisi kokonaan osan avunanojista, kuntien köyhäinhoitomenot pienenisivät ajan mittaan tätäkin kautta. Kunnat omaksuivat tällaisen myyntipuheen verrattain innokkaasti, ja vuoteen 1905 mennessä perustettiin yli 130 köyhäintaloa.

Köyhäintalo toimi kunnan veronmaksajien varoilla, joiden käyttöä valvoi kunnallislautakunta tai erillinen vaivaishoitohallitus. Käytännössä laitokset sijaitsivat kunnallisen itsehallinnon reuna-alueella, sillä myös valtiovalta kontrolloi köyhäintalojen toimintaa. Tätä valvontatehtävää varten perustettiin senaatin alaisuuteen vaivaishoidontarkastajan virka vuonna 1888, ja myöhemmin koneistoa täydennettiin kolmella vaivaishoidonneuvojalla.

   Padasjoen vaivaistalon asukkaita aterialla. Kuva: Einar Fieandt 1903–1904, Historian kuvakokoelmat, Museovirasto.

Valtion köyhäinhoitoviranomaiset pyrkivät myötävaikuttamaan siihen, että kunnat valitsisivat köyhäintalojensa johtoon päteviä henkilöitä. Tällaisia olivat viranomaisten käsityksen mukaan sivistyneet naiset, jolla ei ollut perhettä ja joiden oli mahdollista antautua tehtäväänsä koko ”äidillisellä tarmollaan”. Kutsumuksen lisäksi alalle aikovilta vaadittiin tietoja taloudenhoidosta, sairaanhoidosta, mielisairaanhoidosta, lastenhoidosta ja kirjanpidosta. Kunnat olivat innokkaita palkkaamaan etenkin pienempiin laitoksiin naisjohtajia, sillä nämä olivat halpaa työvoimaa. Suuremmissa kaupunkiköyhäintaloissa oli yleensä miesjohtaja eivätkä johtajapariskunnatkaan olleet harvinaisia.

Köyhäintalojen kausi kesti noin neljä vuosikymmentä, joiden aikana kävi selväksi, että laitoksista ei syntynyt säästöä. Ylläpitokustannukset olivat korkeat ja köyhäintaloihin oli usein palkattava ulkopuolista työvoimaa, sillä valtaosa hoidokeista oli vanhoja ja sairaita. Kun laitokset kuitenkin oli kerran perustettu, niistä ei yleensä kannattanut hankkiutua eroonkaan – vain toimintamuodot muuttuivat hiljalleen lainsäädännön uudistuessa.

Vuoden 1922 köyhäinhoitolaki merkitsi askelta takaisin kohti köyhien avohuoltoa. Köyhäintalot lakkautettiin kaikille hoidokeille tarkoitettuna yhteisinä laitoksina ja niistä tuli kunnalliskoteja, joiden asukkaiksi jäivät varattomat vanhukset ja osa mielisairaista. 1950-luvun lopulta lähtien kunnalliskoteihin otettiin myös itse maksavia hoidettavia, mikä väljensi laitoksen kytköstä vaivaistalojen kauteen. Vähitellen kunnalliskodeista ryhdyttiinkin käyttämään neutraalimpaa nimitystä vanhainkoti.

Mitä Edvin pelkäsi?

Edvinin vanhemmat valittiin erään uusimaalaisen köyhäintalon johtajiksi vuonna 1897, pojan ollessa viisivuotias. On todennäköistä, että mikäli Edvin ei olisi päätynyt itsemurhaan ja mikäli kukaan sukulaisista ei olisi ollut halukas ottamaan nuorta miestä luokseen, hänet olisi sijoitettu tähän nimenomaiseen laitokseen. Vanhempiensa hoidettavaksi Edvin ei kuitenkaan olisi tällöin päätynyt, sillä hänen isänsä oli kuollut vuonna 1907 ja äiti luopunut johtajan toimestaan vuonna 1914, noin vuosi ennen Edvinin sairastumista.

Ei ole mahdotonta kuvitella, että pelkkä ajatus laitoselämän yksitoikkoisuudesta ahdisti nuorta Edviniä. Köyhäintalon arki pyöri kurinalaistamisen ympärillä. Tämä johtui ennen kaikkea valtion viranomaisten käsityksestä, jonka mukaan laitoksessa oleskelevat työkykyiset köyhät olivat moraalittomia laiskureita. Säännöt ja aikataulut tähtäsivät ennen kaikkea ”laiskureiden” koulimiseen kunnon kansalaisiksi.

Pyrkimys kurinalaistamiseen näkyi jo köyhäintalojen ulkoisissa puitteissa. Edvinin vanhempien johtamassa köyhäintalossa oli päärakennus, jossa oli johtajan asunnon lisäksi keittiö, ruokasali sekä hoidokkien asuinhuoneita. Toisessa rakennuksessa oli sairasosasto ja kolmannessa seitsemän lukollista koppia ”houruja” eli mielisairaita hoidokkeja varten. Erilliset rakennukset ja niiden sisällä toteutettu huonejako mahdollistivat hoidokkien luokittelun: köyhäintaloissa miehet oli erotettava naisista, lapset aikuisista ja terveet sairaista, jotta järjestys säilyisi ja jotta nuoremmat hoidokit eivät omaksuisi vanhemmilta pahoja tapoja.

Erottelu ei yleensä miellyttänyt hoidokkeja, sillä se pirstoi heidän totutun elinpiirinsä. Samankaltainen vaikutus oli laitoksen päiväjärjestyksellä, joka saneli, milloin oli noustava ylös, peseydyttävä, tultava aterialle, tehtävä työtä tai käytävä nukkumaan. Laitoksen työt olivat sinänsä tuttuja useimmille hoidokeille: miehet tekivät pelto- ja metsätöitä ja naiset huolehtivat ruuanlaitosta, siivoamisesta ja karjanhoidosta kuten missä tahansa maalaistalossa. Uutta oli kuitenkin se, että päiväjärjestyksen osa-alueet tai niiden rytmitys saattoivat poiketa hoidokkien aiemmasta elämästä sekä ennen kaikkea se, että arjesta muodostui monotoninen jatkumo. Elämän yksitoikkoisuutta lisäsi ruokajärjestys, jossa peruna, leipä ja silakka vuorottelivat keiton, puuron ja vellin kanssa viikosta ja vuodesta toiseen.

Yksitoikkoisuuden lisäksi Edvin lienee kavahtanut sitä, että halvaantuneena hän olisi todennäköisesti tarvinnut jatkuvasti toisten apua mutta sitä ei välttämättä ollut saatavilla. Kunnanlääkärit saattoivat toki vierailla köyhäintaloissa, ja – kuten edellä on esitetty – laitosten johdossa olevilta naisilta edellytettiin jonkinlaista sairaanhoitotaitoa, mutta kiireisen arjen keskellä liikuntakyvyttömät ja heikot hoidokit jäivät silti helposti vaille huomiota. Mikäli köyhäintalon siisteys jätti toivomisen varaa, huonoimmassa asemassa olivat yleensä sänkypotilaat. Surkeimmissa tapauksissa he makasivat päivätolkulla omissa eritteissään syöpäläisten kiusaamina.

Nyt puheena olevan köyhäintalon tapauksessa ainakin sinne sijoitettujen mielisairaiden hoito jätti toivomisen varaa. Kun eräs vaivaishoidonneuvojista tarkasti laitoksen vuonna 1911, hän joutui toteamaan, että mielisairaiden hoito oli uskottu naiselle, joka toimi päivisin myös laitoksen leipurina ja pyykkärinä. Yönsä nainen nukkui päärakennuksessa pienen lapsensa luona, joten oli varsin selvää, että häneltä ei liiennyt aikaa mielisairaille. Seuraavana vuonna samainen neuvoja raportoikin, että eräs maatalouspuolen työntekijöistä oli omin lupineen avannut Amanda K. -nimisen mielisairaan kopin oven ja päästänyt sisään tämän sukulaiset, jotta nämä voisivat väkisin juottaa naiselle ”tietäjältä” saamaansa ”parannusjuomaa”. Olisiko siis myös liikuntakyvytön Edvin jäänyt oman onnensa nojaan tai mielivaltaisten parannusyritysten uhriksi?

Kolmas Edvinin ratkaisuun mahdollisesti vaikuttanut seikka oli köyhäintaloihin liittynyt häpeän kulttuuri. Sukulaisten mukaan sekä Edvin että hänen nuoremmat sisaruksensa pyrkivät kouluttautumaan ja kohoamaan sitä kautta ylöspäin sosiaalisessa hierarkiassa. Ilmeisesti pelkästään se seikka, että vanhemmat olivat olleet työssä köyhäinhoitolaitoksessa, hävetti heitä. Miten tällaisella elämänkatsomuksella varustettu yksilö olisi voinut taipua köyhäintalon hoidokiksi, kun suuri osa aikalaisista piti laitoksia ”kurjaloina”, joissa toisten armoleivän varaan joutuneet (tai jättäytyneet) hylkiöt elivät lian ja luteiden keskellä?

Vain huonoja kokemuksia?

Tampereen kunnalliskodin asukkaita kahvilla. Kuva: Historian kuvakokoelmat, Museovirasto.

Edvinin tarina on surullinen ja uusintaa meidän päiviimme saakka säilynyttä käsitystä köyhäintalosta murheen tyyssijoina. ”Vaivaistaloon minä en lähde” lienee lause, jota kuulee myös nykyään. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että sata vuotta sittenkään puhdas inho ei ollut ainoa tapa suhtautua kunnalliseen laitoshoitoon. Asenteissa on mahdollista hahmottaa erilaisia sävyjä, koska kysymys on instituutiosta, joiden taso vaihteli pitäjästä toiseen ja kehittyi ajan kuluessa.

Vaikuttaa siltä, että 1900-luvun puolella laitoshoito saattoi tuottaa hoidokeille myös positiivisia kokemuksia. On todennäköistä, että myönteiset kokemukset lisääntyivät 1920-luvulta lähtien, kun laitosten painopistealueeksi nousi vanhusten huolto ja valtiovalta käynnisti kunnalliskotien johtajiksi aikoville naisille suunnatun systemaattisen koulutuksen. Kurinpitotarpeesta nouseva aikatauluttaminen sai hiljalleen väistyä varsinaisen hoivan tieltä, hoidokkien ruokavalio monipuolistui ja uudenlaiset puhtaanapitomenetelmät valtasivat alaa. Muisteluaineistosta nouseekin esiin tarinoita vanhuksista, jotka olivat ensin vastustelleet ”vaivaistaloon” joutumista mutta muuttaneet mieltään todettuaan laitoksen olot mukiinmeneviksi. Osa jopa harmitteli, ettei ollut tullut aiemmin.

Laitoksen vastakohdaksi asettuivat tällöin vanhusten alkeelliset kotiolot, joista eräs kertojista totesi seuraavaa: ”Kun [vanhukset] ovat olleet vähän aikaa, hämmästyvät, että näinkö hyvä täällä on olla. Kotona voi olla vaikeaa, kun ei ole mitään mukavuuksia, voi olla ulkovessa ja puulämmitys”. Toinen mainitsi, että vanhukset saattoivat jopa viihtyä kunnalliskodissa, koska ”siellä sai sentään ruuan ja puhtauden”. Kolmas totesi käyneensä katsomassa tuttaviaan laitoksessa ja todenneensa näiden olevan tyytyväisiä, sillä ”siellä oli hyvä puhtaus ja aika hyvä ruoka, ja muuten sitten se hoito semmonen ystävällinen”. Lopulta tarinat palautuvat siis kysymykseen riittävästä ravinnosta, riittävästä puhtaudesta, riittävästä vapaudesta sekä riittävän ammattitaitoisesta ja empaattisesta huolenpidosta. Näillä seikoilla lienee merkitystä myös nykypäivän hoivatyössä.

Lähteet:

Anna Vainikaisen haastattelu, 1980, haastattelijana Päivi Pasanen. Kansanperinteen Arkisto.

Edvinin (nimi muutettu) sukulaisen haastattelu, 2007, haastattelijana Johanna Annola. Nauha haastattelijan hallussa.

Eenilä, Jukka 1971 (toim): Ruotiukkoja ja huutolaisia: muistelmia entisajan vaivaishoidosta. Helsinki: Tammi.

Kuntien köyhäinhoitoa koskeva kirjeenvaihto, Vaivaishoidontarkastajan arkisto, Kansallisarkisto.

Maija Pennasen haastattelu, 1974, haastattelijana Marjatta Happonen. Kansanperinteen Arkisto.

Nestori Viitasen haastattelu, 1967, haastattelijana Marjaliisa Wainio. Kansanperinteen Arkisto.

Paavo Nikkilän haastattelu, 1978, haastattelijana Hannele Manninen. Kansanperinteen Arkisto.

Vaivaishoidonneuvojat 1908: Suomen vaivaistalojen matrikkeli. Helsinki: Suomalaisen Kansan Kirjapaino.

Kirjallisuutta:

Annola, Johanna 2013: Valtiovalta köyhäintalon johtajattaren ammatin rakentajana. Janus 2013,21 (2), 192–205. (Linkki: https://journal.fi/janus/article/view/50700/15403)

Annola, Johanna 2015: Joulupidot Kissankulmassa ja inhimillisen vanhustyön haaste. Tietysti.fi. (Linkki: http://www.aka.fi/fi/tietysti/blogit/suomalaisen-yhteiskunnan-historia—meniko-se-niin/joulupidot-kissankulmassa-ja-inhimillisen-vanhustyon-haaste/)

Jaakkola, Jouko et al. 1994: Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva: suomalaisen sosiaalisen turvan historia. Helsinki: Sosiaaliturvan keskusliitto.

Pulma, Panu 1994: Valtio, vaivaiset ja kuntien itsehallinto: Gustaf Adolf Helsingius valtion ja kuntien välisen suhteen muokkaajana. Teoksessa Seppo Tiihonen (toim.) Virkanyrkit ja muita hallintohistorian tutkielmia. Helsinki: Painatuskeskus, 99–126.

Vammaisuuden historia, vammaistutkimus ja eriskummallisten teoreettisten mallien oikeuttamisen taito

Historiantutkimuksen merkitys vammaistutkimukselle on ollut perinteisesti puhtaan välineellinen. Historian tehtävänä on ollut osoittaa kuinka huonosti kohdeltuja vammaiset ovat olleet eri aikoina eri kulttuureissa. Tämä historiallinen esiymmärrys on toiminut poliittisena, eettisenä ja älyllisenä ärsykkeenä niin vammaisliikkeelle kuin –tutkimuksellekin. Ehkä selkein ja myös ongelmallisin vammaisuuden historiaan nojautuva ’teoreettinen’ kehys on brittiläinen vammaisuuden sosiaalinen, tai materialistinen malli. Se selittää vammaisuuden yhteiskunnallisena ilmiönä marxilaisen historiakäsityksen kautta, jossa historialliset kehityslinjat nähdään ennemmin taloudellisten kuin ideologisten tekijöiden määrääminä.

Niinpä vammaisten kokema syrjinnän ja sorron selittäväksi tekijäksi tuli teollinen vallankumous ja sen varaan rakentunut kapitalistinen yhteiskuntajärjestys, jossa ihmisen arvo määräytyi hänen taloudellisen panoksensa perusteella. Marxilaiset brittisosiologit kertoivat meille, että ennen teollistumista ja kapitalismia kaikki oli paljon paremmin vammaisten elämässä – he olivat luonnollinen osa yhteisöjä, joissa elettiin pitkälti luonnon kiertokulun mukaisesti, ilman sen kummempia tuottavuuspaineita. Teollistumisen kautta työlle asetettiin tiukat vaatimukset, jotka sulkivat vammaiset ulos työmarkkinoilta yhteiskunnallisen hyväntekeväisyyden armoille. Vammaisuudesta tuli yhteiskunnallinen ongelma, joka loi pohjan hyvinvointivaltiolle mutta myös vammaisten sulkemiselle laitoksiin, yhteiskunnan ulkopuolelle, vailla kansalaisuutta ja sen suomia oikeuksia ja velvollisuuksia.

Vammaisuuden sosiaalinen malli on monin tavoin järkeenkäypä ja uskottava selitys vammaisuuden ilmiölle ei vain siksi, että se istui mainiosti 1970- ja 80-lukujen räyhävasemmistolaiseen sosiologiantutkimukseen. Huonompi homma oli vain se, että mallille esitetty empiirinen evidenssi oli luvattoman heikko ja monet sen teesit olivat virheellisiä. Ensinnäkin on virheellistä väittää, ettei vammaisilla olisi ollut sijaa työmarkkinoilla teollistuneissa yhteiskunnissa. Esimerkiksi David Turnerin ja Dan Blackien tutkimuksesta Disability in the Industrial Revolution: Physical impairment in British coalmining, 1780-1880käy ilmi, että brittiläisten kaivostyöntekijöiden parissa jonkinasteiset vammat olivat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Sosiaalinen malli selittää tendenssimäisesti vammaisuuden historian 1800-luvulta lähtien yksinomaan syrjinnän ja sorron aikakautena. Menneinä vuosina elämässään onnistuneiden ja kukoistaneiden vammaisten tarinat eivät istu sosiaalisen mallin sorron tarinaan, joten ne jätetty kertomatta. 

Toinen sosiaalisen mallin heikkous on se, että se jättää vammojen ja sairauksien merkityksen vammaisten ihmisten elämässä vaille asianmukaista huomiota (niin nykyisten kuin menneidenkin ihmisten kohdalla). Työntekijöiden, orjien ja sotilaiden vaivana olivat sairaudet, jotka kehittyivät usein pysyviksi vammoiksi. Sairaudet olivat sodankäynnin ja työn ohella merkittävä vammoja aiheuttanut tekijä aikoina ennen rokotuksia, antibiootteja tai muita nykyaikaisen lääketieteen hoitokeinoja (ja ovat sitä edelleen monissa maailman kolkissa). Ja vielä, sosiaalinen malli (kuten vammaistutkimus yleensäkin) ei ota tarpeeksi huomioon vammaisuuden kontekstuaalista luonnetta. Vammaisten sorrosta keskiajalla ja 1900-luvulla puhutaan sujuvasti ikään kuin ne olisivat rinnastettavissa. Tai ehkä ne ovat, mutta syytä olisi ottaa huomioon, että vammaisuus ja vammat ovat eri aikoina tarkoittaneet hyvin eri asioita. Esimerkiksi kehitysvammaisuuden historia on vaikea alue jo pelkästään siksi, että kehitysvammaisuus sellaisena ilmiönä kuin me sen nykyään ymmärrämme, alkoi (C.F. Goodeyn mukaan) muotoutua vähitellen vasta 1600-luvulta alkaen. 

Sosiaalisen mallin dogmaattisimpia puolustajia (jotka alkavat olla jo uhanalainen laji) tällaiset tosiasiat eivät hetkauta, koska he näkevät vammaisuuden puhtaasti yhteiskunnallisten tekijöiden synnyttämänä sosiaalisena ilmiönä jonka ymmärtämisessä vammoilla tai sairauksilla ei ole merkitystä. Tämä ei tietenkään tee oikeutta vammaisten elämälle sen kummemmin menneinä kuin nykyisinäkään aikoina. Monien tutkijoiden mielestä vammaisuuden materialistinen malli onkin antanut kyseenalaisen mallin vammaistutkimukselle laajemminkin: olennaista ei ole selitysmallien ja löydösten empiirinen evidenssi tai teoreettinen pätevyys vaan niiden poliittinen käyttökelpoisuus. 

Itse huomaan soutavani ja huopaavani edes takaisin poliittisten motiivien merkityksestä vammaistutkimuksessa. Välillä pahoitan mieleni etuoikeutettujen akateemisten tyyppien harrastamassa masturbatorisesta teoreettisesta pyörittelystä, joka ei ota huomioon kyseisen puuhastelun mahdollisia historiallisia sidonnaisuuksia tai poliittisia ja eettisiä seuraamuksia. Ja välillä minua korpeaa ulkopuolisten hyväntahtoisuudesta tai asianomaisten aktivismista kumpuava, poliittisesti korrekti hymistely tai kauhistelu, joka ei todellisuudessa sano mitään muuta kuin ”ihanan voimaannuttavaa!” tai ”eiks oo kauheeta!” 

Voisinko olla hyvä ja tarkentaa kuka moiseen oman navan kaiveluun tai epä-älylliseen hymistelyyn ja kauhisteluun oikein syyllistyy? En voisi. Ne jotka tunnistivat heidän päihinsä heittämäni kiven, tutkailkoon kuhmujansa ja etsikööt minun päähän sopivan kiven tulevaa varten. Ne jotka eivät huomanneet päissänsä kiven kylmäävää kosketusta, jatkakoon autuaan tietämätöntä eloaan.

Simo Vehmas

Professori

Tukholman yliopisto

Terveyspalvelut keskiajan ja uuden ajan alun kaupungeissa

Kirjoittanut Maija Ojala-Fulwood

Parhaillaan yritetään Suomessa vielä läpi suurta sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistusta. Pohjimmiltaan tässä mittavassa SOTE-uudistuksessa on kyse siitä, kuka saa tuottaa sosiaali- ja terveyspalveluita ja millä ehdoilla. Uudistuksen laajuus on jotain ennen kokematonta. Samantyyppisiä asioita on kuitenkin pohdittu monissa Itämeren alueen valtakunnissa ja kaupungeissa läpi vuosisatojen.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen, mitkä tahot ja toimijat tarjosivat terveyspalveluita Tukholman asukkaille 500–600 vuotta sitten. Moderneja termejä käyttäen kaupunkilaisille oli tarjolla (eritasoisia) lääkärin ja kansanparantajien palveluita, laitoshoitoa sekä vanhuspalveluita.

Keskiajan Tukholmassa ns. laitoshoitoa tarjosivat ainakin Helgeandshuset, Själagård ja St. Görans hospital sekä mahdollisesti luostarijärjestöt. Periaatteena oli, että laitoshoitoa tarjoavat instituutit noudattivat kristillisiä periaatteita, olivat raadin valvonnan alaisuudessa ja vastasivat itse rahoituspohjastaan.

Helgeandshuset mainitaan ensimmäistä kertaa kirjallisissa lähteissä testamenttilahjoituksen yhteydessä vuonna 1301. Sinne otettiin kahdenlaisia asiakkaita. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluivat rikkaat vanhukset, jotka kivitalon hinnalla pystyivät ostamaan itselleen ”vanhainkotipaikan” täydellä ylläpidolla kuolemaansa saakka. Toisena ryhmänä Helgeandhusetissa olivat köyhät sairaat, jotka eivät millään mulla keinolla pystyneet huolehtimaan itsestään. Molemmissa ryhmissä asiakaspaikkoja arvioidaan olleen 20−25.

Själagården, joka perustettiin 1400-luvun alkupuoliskolla, tarjosi maksua vastaan lyhytaikaista majoitusta ja ruokaa heikompiosaisille sekä muutamia vanhainkotipaikkoja. Sitä ylläpidettiin lähinnä yksityisten lahjoitusten turvin.

Pyhän Yrjön mukaan nimetty sairaala, nk. Örjansgården, oli puolestaan leprasairaala, jonka valtakunnan suurmiehet perustivat ensi kertaa 1278. Leprasairaalan myöhempi historia on varsin monipolvinen ja sisältää useampia lakkautuksia, uudelleenperustamisia ja tulipaloja.

Parturi-kirurgit

Lisensoiduista, tai nk. virallisista lääkärinpalveluista vastasivat monissa keskiajan ja uuden ajan kaupungeissa ensisijaisesti joko yliopistokoulutuksen saaneet lääkärit (physicians) tai käsityöläisiksi lukeutuneet parturi-kirurgit. Muiden käsityöammattien tapaan parturi-kirurgit olivat Eurooppalaisissa kaupungeissa järjestäytyneet ammattikunniksi ja killoiksi keskiajalta aina 1800-luvulle saakka. Ammattiin kouluttautuminen noudatteli perinteistä käsityöläismallia, jossa oppipojasta edettiin ensin kisälliksi ja lopulta mestariksi.

Myös Itämeren alueen suuremmissa kaupungeissa kuten Tukholmassa, Lyypekissä ja Riiassa parturi-kirurgit olivat järjestäytyneet ja näiden ammattikuntien säännöt ovat säilyneet. Lyypekin parturi-kirurgien sääntö vuodelta 1480 on julkaistu Constatin Wehrmannin toimittamassa ammattikuntasääntöjen kokoelmassa Die älteren Lübekischen Zunftrollen (Lübeck 1872). Riian parturi-kirurgien sääntö vuodelta 1494 on editoitu kokoelmassa Schragen der Gilden und Aemter der Stadt Riga bis 1621,jonka ovat toimittaneet W. Stieda ja C. Mettig (1896).

Tukholmassa parturi-kirurgit järjestäytyivät ammattikunnaksi niin ikään 1400-luvun lopulla. Heidän sääntönsä mainitaan kaupungin raadin pöytäkirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1484. Tämä sääntö ei ole säilynyt mutta se on mitä todennäköisemmin ollut seuraavan, vuoden 1571 säännön pohjana. Tämä on julkaistu G.E. Klemmingin toimittamassa kokoelmassa Skrå-ordingar (Stockholm 1856). Turusta ei tiettävästi ole säilynyt parturi-kirurgien sääntöä, ja on todennäköistä, että siellä toimineet parturi-kirurgit kuuluivat virallisesti Tukholman ammattikunnan alaisuuteen.

Esimodernin ajan kaupungeissa parturi-kirurgit tarjosivat monenlaisia palveluita: he suorittivat parranajoa ja hiustenleikkuutta sekä suorittivat erilaisia lääkärinpalveluita. He sitoivat haavoja, hoitivat murtumia, revähdyksiä ja nyrjähdyksiä, valmistivat ja käyttivät sidoksia sekä salvoja. Lisäksi he suorittivat kuppausta ja suoneniskentää, leikkasivat paiseita sekä amputoivat jäseniä. Keskeisin ero lääkäreihin oli se, että parturi-kirurgien toimialaan kuuluivat erityisesti kaikki ulkoiset vammat, eivätkä he periaatteessa saaneet määrätä sisäisesti otettavia rohtoja.

Ammatinharjoittamista sääteli ammattikunnan sääntö. Tukholman parturi-kirurgien sääntö sisältää yhteensä 27 pykälää. Ne käsittelevät mestariksi pääsyn vaatimuksia, ammatin harjoittamisen valvontaa, potilassuhteita, mestarien välisiä ammattisuhteita, yhteisöllistä toimintaa, lesken oikeuksia ja mestarinoikeuksien myymistä.

Ensimmäiseksi säännössä määrätiin, että samanaikaisesti kaupungissa sai toimia vain kuusi mestaria. Vuosittain tuli Valpurin päivänä valita ammattikunnan vanhin, oltermanni, ja uuden oltermannin piti käydä esittäytymässä myös kaupungin raadille.

Ammattikunnan säännön mukaan sen, joka [muualta tulevana] halusi asettua kaupunkiin ja harjoittaa parturi-kirurgin ammattia sekä pyrkiä mestariksi, tuli esittää pätevät todisteet siitä, että hän oli rehellisesti ja sääntöjä noudattaen harjoittanut ammattiaan ulkomailla (uthländes) ja siitä, miten hän oli suorittanut oppivuotensa.

Lisäksi vaadittiin, että ulkomailta tulevan parturi-kirurgin on ensin kaksi vuotta palveltava Tukholmassa jonkun mestarin alaisuudessa ja osoitettava pätevyytensä. Jos mestari, jonka alaisuudessa vieras on palvellut, sekä kaikki ammattiveljet toteavat hänet päteväksi ja antavat hänelle luvan, voi hän ryhtyä mestariksi. Lisäksi pormestareita ja raatia oli tiedotettava asiasta.

Ylipäänsä säännön mukaan, ketään ei saanut hyväksyä ammattikunnan jäseneksi, ennen kuin on varmistuttu kokelaan taustoista ja että hän on kunnollinen. Lisäksi jäsenyys tuli aina hyväksyttää pormestarilla ja raadilla.

Parturi-kirurgin mestarinoikeuksien oli kallista: kokelaan oli maksettava mestarikassan 100 markkaa, (nykyrahassa yli 1000 euroa) ja järjestettävä juhlakestit. Sääntö jättää tulkinnanvaraa, oliko hinta Tukholmassa syntyneille halvempi.

Nämä pykälät osoittavat, että ammattikunnan lisäksi myös kaupungin raadin tuli valvoa, että parturi-kirurgit olivat koulutettuja ammattilaisia ja ettei kuka tahansa ”itseoppinut parturi-kirurgi” hoitanut sairaita ja loukkaantuneita. Käytännössä valvonta oli usein hankalaa ja monista kaupungista tunnetaan oikeustapauksia, joissa kiistellään parturi-kirurgin ammattilisenssistä.

Parantajat ja puoskarit

Lääkäreiden ja parturi-kirurgien lisäksi erilaiset (kansan)parantajat ja puoskarit tarjosivat erihintaisia ja erilaatuisia palveluitaan, voiteitaan ja rohdoksiaan kaupunkilaisille. Erityisesti suurissa kaupungeissa valinnanvaraa oli runsaasti ja eri palveluntarjoajat yrittivät parhaansa mukaan hankkia itselleen asiakkaita. Englanninkielisessä tutkimuksessa tästä moninaisuudesta ja kilpailusta käytetään usein termiä medical market-place.

Tutkijat ovat korostaneet, että jako viralliseen ja epäviralliseen tai vaihtoehtoiseen lääketieteeseen ei kuvasta todellisuutta, sillä eri lääkärinpalveluita tarjoavat henkilöt jakoivat yhtenäisen lääketieteellisen ajatusmaailman, vaikka hoidoissa oli eroavaisuuksia. Voisi ajatella, että kyseessä oli toisiaan täydentäviä palveluita. Puoskarit ja parantajat olivat myös hyväksyttyjä yhteisön jäseniä ja saattoivat olla sekä menestyneitä että arvostettuja. 

Kiistat eri ammatinharjoittajien välillä johtuivat usein kilpailusta ja kateudesta sekä rajanvedosta siitä, mitkä toimenpiteet kuuluivat kenellekin. Esimerkiksi vuonna 1599 eräät Lyypekin parturi-kirurgit olivat rikkoneet leski Catharina Catoniksen työvälineet ja syyttivät häntä toimivaltuuksien ylittämisestä ja asiakkaiden haalimisesta. Lesken kaupungin raadille lähettämästä valituskirjelmästä selviää, että raati oli myöntänyt Catharinan aviomielle lisenssin parantaa vanhoja haavoja ja murtumia. Monissa Euroopan kaupungeissa viranomaiset myönsivät puoskareille lisenssejä, jonka turvin he saattoivat harjoittaa ammattiaan.

Tukholman parturi-kirurgit suhtautuivat äärimmäisen kielteisesti ammattikunnan ulkopuolella lääkärinpalveluita tarjoaviin puoskareihin ja ”vale-lääkäreihin”, joita säännössä kutsutaan fuskareiksi.  Sääntö määräsi, että kukaan ammattiveljistä tai mestarikisälleistä ei saa olla missään tekemisissä fuskareiden kanssa, eikä liioin sellaisille joukolle välittää sidostarpeita tai salvoja. Jos jäi kiinni itse teosta tuli maksaa sakkoja 40 markkaa (n. 460 euroa) ja sen jälkeen vastoin sääntöä toiminutta ammattiveli laskettiin itse fuskariksi.

Lisäksi pykälän 26 mukaan ”Ei sovi kenenkään fuskarin uskaltaa väittää olevansa lääkäri (Artz eller Läkare), ei Tukholmassa tai esikaupungeissa, sillä sellaisen niljakkaan joukon takia on moni menettänyt terveytensä. Sitä, jonka tavataan harjoittamasta niljakasta fuskausta, ammattikunta rankaisee, koska muuten tapa saattaa levitä.” Nämä sääntökohdat ovat kiistaton todiste siitä, että keskiajan Tukholmassa lääkärinpalveluita tarjosivat myös muut kuin virallisella lisenssillä toimivat parturi-kirurgit ja lääkärit.

Kirjallisuus:

Förvaltningshistorisk ordbok ”Bardskärare” http://fho.sls.fi/uppslagsord/5494/bardskarare/

Jarmo Kuronen ja Jarmo Heikkinen: “Barber-Surgeons in Military Surgery and Occupational Health in Finland, 1324−1944,” aikakauskirjassa Military Medicine, 21.08.2018, https://doi.org/10.1093/milmed/usy202, luettu 26.11.2018.

Göran Dahlbäck. I Medeltidens Stcokholm. Stockholm: Stockholms Medeltidsmuseum 1987.

Klemming, G. E. Skrå-ordningar. Samlingar utgifna af Svenska Fornskirft –sällskapet. Stockholm: Kungliga boktryckeriet, P. A. Norstedt and Söner, 1856.

Wehrmann, Constantin. Die älteren Lübeckischen Zunftrollen. Lübeck: Grautoff, 1872.

Lindström, Dag. Skrå, stad och stat, Stockholm, Malmö och Bergen ca.1350–1622. Studia Historica Upsaliensia 163. Uppsala, 1991.

Edvinsson, Rodney och Söderberg, Johan: ”A Consumer Price Index for Sweden 1290─2008.” The Review of Income and Wealth, 2011 vol. 57 (2) s. 270─292.

Lindberg, Bo S.,Kirurgernas historia. Om badare, barberare och fältskärer. Förlag: Medicinhistoriska museet Uppsala, 2017. ISBN 978-91-506-2655-1,http://www.diva-portal.org/smash/get/diva2:1146123/FULLTEXT01.pdf (26.11.2018).

Stieda, Wilhelm ja Constantin Mettig. Schragen der Gilden und Aemter der Stadt Riga bis 1621. Gesellschaft für Geschichte und Alterthumskunde der Ostseeprovinzen Russlands. Riga: Buchdruckerei von W. F. Häcker, 1896.

Ojala, Maija. Protection, Continuity and Gender: Craft trade culture in the Baltic Sea region (14th−16th centuries), Acta Universitatis Tamperiensis 1974. Tampere: Tampere University Press 2014. Open Access julkaisu, ladattavissa osoitteessa   urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9574-8

Gentilcore, David. ”Was there a ”popular medicine“ in early modern Europe? Folklore 115:2 (2004), 151−166, https:/doi.org/10.1080/0015587042000231255.

Gentilcore, David. “The ‘Golden Age of Quackery’ or ‘Medical Enlightment’? Licenced Charlatanism in Eighteenth-Century Italy.” Cultural and Social History, 3:3 (2006), 250−263, https:/doi.org/10.1191/1478003806cs064oa.

Porter, Roy. “The People’s Health in Georgian England.” Teoksessa Tim Harris (toim.) Popular Culture in England, c. 1500−1800, 124−142. London 1995.

Jütte Robert. “”A seventeenth-century German Barber-Surgeon and his patients,” Medical History 33 (1989), 184−198.

Miten mielen toiminta ymmärrettiin psykologiassa ja psykiatriassa 1900-luvun loppupuolen Suomessa?

Kirjoittanut Annastiina Mäkilä

Masennuksen lähihistorian tutkimuksessa turhauttavinta on asioiden määrittelyn moninaisuus. Kulttuurihistorian alan väitöskirjatutkimuksessani lähden liikkeelle kysymällä, mitä masennus tarkoitti Turun yliopiston lääketieteen ja psykologian opetuksessa 1900-luvun lopulla. Voidakseni vastata tähän kysymykseen, olen joutunut etsimään vastauksia myös paljon laajempiin kysymyksiin mielen toiminnan määrittelyistä aina psykologian ja psykiatrian tieteellisiin eroihin. Metsän näkeminen puilta on vaatinut jatkuvan epävarmuuden sietämistä, sillä vastaukset eivät paljastu yksittäisistä teksteistä ja poikkeuksia löytyy kaikkeen.

Tässä blogitekstissä en etsi vastausta masennuksen määrittelyyn – sen jätän väitöskirjan huoleksi – mutta sen sijaan kysyn ensinnäkin, miten vammaisuus liittyy suomalaisiin psykotieteisiin ja toisekseen, mikä pohjimmiltaan erotti 1900-luvun loppupuolen psykiatrisen ja psykologisen ajattelutavan Suomessa.

Käydään ensin käsitteiden kimppuun ja pohditaan, miten vammaisuus suhteutuu mielen määrittelyyn. Käsitteille tyypillisesti vammaisuus voidaan määritellä monin tavoin, ja tässäkin blogissa on nähty vammaisuuden ja vamman historiallinen ja kulttuurinen muuntuvuus. Nykyään Maailmanterveysjärjestö (WHO) määrittelee vammaisuuden hyvin avoimesti. Se toimii sateenvarjoterminä yksilön terveydentilan aiheuttamille moninaisille yhteiskunnallisille ja sosiaalisille rajoitteille ja yksilön kohtaamalle negatiiviselle suhtautumiselle. Tällaisen määrittelyn alle mahtuvat myös mielenongelmat ja masennus, mutta näin väljä määritelmä ei vielä auta meitä lähestymään tarkemmin mielen ongelmiin historiallisesti liitettyjä käsitteitä, kuten terve/sairas ja normaali/epänormaali. Suomen kielitoimiston sanakirja antaa jo hieman rajatumman määritelmän ja painottaa vammaisuuden ja vamman ruumiillisuutta, vaikka kertookin vammaisuutta käytettävän myös kuvaannollisesti psyykkisestä vammasta tai tunnevammasta.

Ruumiillisuus puhuttelee jo paremmin omaa intuitiivista arkiymmärrystäni vammaisuudesta ja liittää sen vahvasti biologiaan. Vaikka itse en omassa aineistossani muista oikeastaan kertaakaan nähneeni puhuttavan mielenongelmista vammaisuutena, niin tällaisen määritelmän perusteella 1900-luvun alun psykologian ja psykiatrian, ja erityisesti yhteiskunnan, näkemys mielen poikkeavuudesta oli nimenomaan vammaisuutta. Normaalista epämieluisasti poikkeavan mielen toimintaa ei 1900-luvun alussa nähty ainoastaan biologisperäisenä, vaan myös periytyvänä. Tässäkään ei tosin voida puhua tieteenaloista täysin yhtenäisinä ääninä, ja toisaalta Suomessa moderni psykiatria ja psykologia hakivat vielä ylipäätään paikkaansa tieteiden kentällä.

Moderni psykiatria oli 1900-luvun alkupuoliskolla vannoutunut etsimään mielen ongelmien biologisia syitä, ja Turun yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa hermo- ja mielitautiopin professuuri jakautuikin neurologiaan ja psykiatriaan vasta vuonna 1967. Toisaalta psykologialla oli ollut oma itsenäinen laboratorionsa jo vuodesta 1922, mutta samalla mielisairaudet eivät ole koskaan kuuluneet Turun yliopiston psykologian laitoksen tutkimuskohteiden keskiöön. Masennuksesta kuitenkin sekä luettiin että kirjoitettiin myös psykologiassa, joten on selvää, että mielen ongelmia käsiteltiin kummassakin oppiaineessa.1

1900-luvun alkupuolen jälkeen biologiakeskeisyydestä siirryttiin kohti huomattavasti holistisempaa tulkintaa. Masennusta koskevissa teksteissä sekä psykiatriassa että psykologiassa nojattiin paljolti psykoanalyyttisiin teorioihin, kuten Melanie Kleinin teoriaan kaikkien lasten läpikäymästä depressiivisestä psykoosista, Tor-Björn Hägglundin teoriaan nuorten masennuksesta lapsuudesta luopumisen suruprosessina ja ehkä vaikutusvaltaisimpana Sigmund Freudin melankoliakäsitykseen. Lisäksi aineistossa tunnettiin hyvin René Spitzin ja Katherine Wolfin teoria varhaislapsuuden äidistä eroon joutumisen aiheuttamasta anakliittisesta depressiosta, jota voidaan pitää edellisiä selvärajaisemmin nimenomaan sairautena. Tässäkin tosin selkein tunnistustapa oli samalla parannuskeino: kyse oli anakliittisesta depressiosta, jos lapsen oireet katosivat lyhyen ajan sisällä siitä, kun hän pääsi takaisin äitinsä luo.

Tässä kohden on muistettava, että tieteellisen yhteisön käsitykset eivät ole täysin sama asia kuin käytännön työ. Tästä hyvänä osoituksena on suomalaisen mielenterveydenhoidon historia 1900-luvun puolenvälin jälkeen. Tuolloin psykotieteiden sisällä vallitsi näiden tieteiden historian ehkä holistisin kausi, jossa sairauden ja terveyden rajoja pidettiin häilyvinä veteen piirrettyinä viivoina. Juuri tähän samaan aikaan Suomessa rakennettiin historiamme suurinta ja kokonaisuutena eristäytyneintä mielisairaanhoitoa massiivisine mielisairaaloineen ilman avohoitoa muussa kuin jälkihoitotarkoituksessa.

Lähestyttäessä vuosituhannen vaihdetta palattiin vahvaan uskoon luonnontieteellisten selitysmallien voimasta. 1980- ja 1990-luvuilla sekä psykiatriassa että psykologiassa tunnettiin samoja tutkimuksia ja teorioita, jotka 1900-luvun puolenvälin jälkeen perustuivat ennemmin ympäristön kuin perimän ja biologian vaikutukseen. Turun yliopistossa psykologian opiskelijat kävivät kuuntelemassa myös psykiatrian luentoja, ja toisaalta lääketieteellisessä oli psykologiaa opettamassa myös psykologian oppiaineesta valmistunutta henkilökuntaa. Lääketieteellisessä opetettiin tieteelle tyypillisesti myös ruumiiseen kajoavia hoitomuotoja, kuten psyykelääkkeiden käyttöä, mutta näistä hoitomuodoista mainittiin myös psykologian opetuksessa. Kummankin opetuksessa käytiin läpi myös erilaisia ei-ruumiiseen-kajoavia terapiamuotoja, mikä tarkoitti puheterapian lisäksi myös mm. taideterapiamuotoja.

Mikä sitten pohjimmiltaan erotti 1900-luvun loppupuolen psykiatrian psykologiasta? Aloitellessani tutkimustani ajattelin, että psykiatria on psykologiaa kiinnostuneempi diagnooseista. Vasta tutkimuksen edetessä huomasin anakronismini, jossa en ollut kyennyt erottamaan omaa diagnostisen kulttuurin kyllästämää ymmärrystäni tutkimuskohteestani. Nykyään mielen ongelmia lähestytään diagnooseista lähtöisin, mutta vielä pitkälle1980-lukua myös psykiatrian sisällä diagnoosit olivat vain yksi luokittelutapa muiden joukossa.

Psykiatrit Paul McHugh ja Phillip Slavney ovat kuvanneet muutosta diagnosoinnin prosessin siirtymiseksi alhaalta ylös etenevästä ylhäältä alas kulkevaksi. Toisin sanoen vielä 1980-luvun alussa ensisijaista oli tutustua yksilön historiaan, ihmissuhteisiin sekä somaattisiin ja psyykkisiin olotiloihin diagnoosin jäädessä toissijaiseksi. Nykyään oleellisinta on alkuun määrittää niin sanotusti oikea diagnoosi tai diagnoosit, jonka jälkeen yksilöä lähestytään tätä kautta. Siinä missä vielä muutama vuosikymmen sitten sekä psykiatria että psykologia pitivät erinäisiä tautiluokkia pelkkinä käytännöllisinä nimityksinä, niin nykyään kummatkin tieteenalat operoivat yhteen ja samaan tautiluokitusjärjestelmään pohjaavien diagnoosien kanssa. Näin ollen emme voi siis etsiä psykologian ja psykiatrian perimmäistä eroa niiden suhteesta diagnooseihin.2

Olen tutkimukseni edetessä joutunut heittämään roskakoriin monet psykiatrian ja psykologian eroavaisuuksiin liittyvät olettamani. Ainakaan Turun yliopiston oppiaineista tällaisia yleistyksiä ei 1900-luvun lopun opintojen perusteella voida sanoa. Kuitenkin lukiessani psykiatrian ja psykologian tekstejä ja keskustellessani eri koulutuksien saaneiden kanssa vaikuttaa siltä, että jokin hyvin perustavanlaatuinen ero näissä on, ja vaikuttaa olleen läpi vuosisadan.

Luulen, että tässä minun tulisi uskoa edessäni olevien tenttikirjojen selkämyksiä. Siinä missä mielen ongelmia käsittelevä psykiatrian perusteos oli nimeltään yksinkertaisesti Psykiatria, niin psykologiassa kahdenkin vastaavan oppikirjan nimi oli 1980-luvulla Abnormal psychology. Vaikka kummassakin tieteessä voidaan käsitellä samoja asioita, niin psykiatriassa keskitytään sairauteen siinä missä psykologiassa poikkeavuuteen normaalista.

Erityisen hyvin tämä näkyy ikäkausiajattelussa. Psykiatriassa keskityttiin etsimään neljälle ikäkaudelle tyypillisiä sairauksia siinä missä psykologiassa tällaista jaottelua ei tehty, vaan luotiin teorioita elämänkaaren normaalille kululle. Vaikka lääketieteen ja psykologian opinnoissa luettiin samaa teoriaa esimerkiksi jostakin lapsuuden masennustilasta, niin psykiatriassa tätä lähestyttiin juuri tietyssä iässä mahdollisesti ilmenevänä tilana, kun taas psykologiassa samaa tilaa lähestyttiin ennemmin lapsen ikävaiheen normaalin etenemisen epäonnistumisena.

Voidaanko siis sanoa, että moderni psykiatria on keskittynyt mielen sairauksien biologisten syiden tutkimiseen ja hoitamiseen? Voidaanko vastaavasti väittää, että psykologia tieteenalana on lähestynyt ihmisen mielentoimintaa elämänhistorian kautta? Kun tarkastellaan suomalaista psykiatriaa ja psykologiaa tieteenaloina läpi 1900-luvun väittäisin, että ei, tällaisia kategorisointeja ei voida tehdä. Yllä antamani esimerkki erilaisesta suhtautumisesta ikäkausiin ei vielä kerro mitään tieteen suhtautumisesta jonkin tilan syntymekanismeihin, etenemiseen tai suhteutumiseen ympäristöön tai biologiaan. Se osoittaa ainoastaan sen, että psykiatriassa lähestyttiin tilan määrittelyä mahdollisesti hoitoa vaativana sairautena tai psyykkisenä kärsimyksenä, kun taas psykologia oli kiinnostuneempi poikkeamasta normaaliin elämänkaareen, jossa tulisi tapahtua tietyssä järjestyksessä tiettyjä elämäntapahtumia.

Tästäkään ei voida vielä vetää johtopäätöstä, että sama tila olisi psykiatriassa tulkittu mielisairaudeksi siinä missä psykologiassa epänormaaliksi reaktioksi. Voitaneen kuitenkin väittää, että siinä missä psykiatrian tavoitteena oli mieleltään terve ja psyykkisestä kärsimyksestä vapaa yksilö, niin psykologian tavoitteena oli normaali mielen toiminta.

Viitteet:

1) Alanen, 183; Hakkarainen; Niitemaa ja Uotila, 23; Tarmio,9, 85, 103, 175

2) Shorter, 13–14.

Lähteet:

Alanen, Yrjö O.: Psykiatrian Kehitys Turussa. Teoksessa Kalle Achté, Jaakko Suominen ja Tapani Tamminen (toim.): Seitsemän Vuosikymmentä Suomalaista Psykiatriaa. Helsinki: Suomen Psykiatriyhdistys r.y., 1983. 181–186.

Hakkarainen, Pekka: Turun Yliopiston Psykologian Laitoksen Historia, 1922–1972. Psykologian Tutkimuksia 71. Turku: Turun yliopiston Filosofian, psykologian ja menetelmätieteiden laitos, 1984.

Niitemaa, Timo ja Saara Uotila: Tieteen Ja Terveyden Kiinamylly : Turun Yliopiston Lääketieteellinen Tiedekunta 1943–2013. Turun yliopisto, 2013.

Shorter, Edward: Chapter 1. The History of DSM. In J. Paris and J. Phillips (ed.): Makingthe DSM-5: Concepts and Controversies. New York: Springer Science+Business Media, 2013. 3–19.

Tarmio, Timo: Tiedekunta Hyvinvointivaltiossa – Turun Yliopiston Lääketieteellinen Tiedekunta 1943–1993.Turun yliopisto, 1993.