Hämmentävät miehet romaaneissa

Luin viime syksynä sattumalta peräkkäin kaksi romaania, joissa keskeisessä osassa on aikuinen kehitysvammainen perheenjäsen. Romaanit ovat tietysti fiktiota, mutta niiden taustalla on enemmän tai vähemmän todellinen käsitys tosiasioista. 

Tommi Kinnusen Pintti sijoittuu 1940- ja 50-lukujen vaihteen lasitehtaaseen Nuutajärvelle. Teos kertoo kolmesta sisaruksesta, joista Jussi voisi nykytermein kuvaillen olla kehitysvammainen tai autismin kirjossa. Jussi tekee tarkkoja havaintoja, näkee yksityiskohtia tarkemmin kuin useimmat muut. Hän on hidas ja onnettomuusaltis. Jussin on vaikea ymmärtää muita ihmisiä ja muiden ihmisten on vaikea ymmärtää häntä. 

Majgull Axelssonin Ditt liv och mitt (teosta ei käsittääkseni ole suomennettu) hyppii 1950-luvun alusta 2010-luvulle. Ollaan Ruotsissa, Lundissa. Minäkertoja Märit muistelee veljeään Larsia, joka on kehitysvammainen. Axelsson, kuten Kinnunenkin, varoo antamasta hahmolle nykyaikaista diagnoosia. 

Molemmissa teoksissa eletään yhteiskunnallisen murroksen aikaa: Ruotsissa rakennetaan hyvinvointivaltiota, Suomessa sodanjälkeistä Suomea. Uusi yhteiskunta tarjoaa paremmat mahdollisuudet kouluttautumiseen ja työhön. Larsin ja Jussin kaltaisille ihmisille ei siitä yhteiskunnasta tahdo löytyä luontevaa paikkaa. Ihmiset heidän ympärillään ovat ihmeissään, kun miehistä huolehtineet äidit ovat kuolleet.

Kumpikaan romaani ei mairittele aikansa lääkärikuntaa. Lääkärien asenne on tyly: Lars ja Jussi ovat ei-toivottua ainesta. He suosittelevat veljen lähettämistä laitokseen. Siskoja varoitellaan lisääntymisestä: veljen ominaisuudet saattavat periytyä. Lääkärien auktoriteetti on niin voimakas, että Märit päättää ryhtyä lääkäriksi: lääkärit ovat ainoita, joita hän ei ole kuullut isänsä ja isoäitinsä koskaan kyseenalaistavan.

Lasitehtaan kovassa työtahdissa Jussi koetaan hidasteena, ylimääräisenä rasitteena. Häntä pitää valvoa, hän on huolimaton. Jotkut työläiset toivovat jopa Jussin kuolemaa – vaikkei ehkä täysin tosissaan. On niitäkin, jotka pitävät Jussista ja auttavat häntä. Yhtä kaikki, Jussi asuu siskojensa luona, häntä ei lähetetä laitokseen. Hänelle löytyy pieniä askareita, hän saa palkkapussin, vaikka tyhjän, yhdessä muiden kanssa. Jussilla on jonkinlainen paikka maailmassa joka on suunniteltu toisenlaisille ihmisille.

Larsin kohdalla noudatetaan lääkärien neuvoa: hänet lähetetään laitokseen. Sen jälkeen on kuin häntä ei olisi. Laitoksesta ei kerrota mitään ulospäin, se on oma suljettu maailmansa. Hänestä ei enää puhuta. Märit käy kerran katsomassa häntä. Kokemus on voimakas ja hirveä: hän näkee että Lars on kauhun vallassa, että häntä kohdellaan julmasti. Vuosikymmeniä myöhemmin paljastuu, että laitoksessa on kohdeltu vammaisia ihmisiä äärimmäisen väkivaltaisesti. Märit päättelee, että Larsinkin kuolema oli väkivaltainen. Larsin kohtalo jyskyttää Märitin takaraivossa läpi elämän niin kuin omatunto vain voi. 

Märit kysyy, pettikö kaikille hyvinvointia lupaava kansankoti Larsin. Ainakaan se ei ollut valmis kohtaamaan Larsin kaltaisia ihmisiä, niitä joille sen standardipolku ei sopinut. 

Amu Urhonen

projektipäällikkö

”Mitä viallisuutta heidän puheessaan tai liikkeissään sitten onkin”

Anu Lahtinen
Helsingin yliopisto

1500-luvun ruotsalaislähteet eivät kovin usein puhu vammaisuudesta tai vammaisista, mutta lyhytkin maininta voi valottaa jotakin siitä, miten aikalaiset heihin suhtautuivat. Eräs Per Banérille keväällä 1551 lähetetty kirje antaa lyhyen välähdyksen aiheeseen.

Per Banér oli noin kymmenvuotias aatelispoika, joka kävi koulua Tanskassa. Oli tyypillistä, että lapset saatettiin lähettää oppiin kauas kotoa: Perin veli opiskeli samoihin aikoihin Turussa Mikael Agricolan valvonnassa. Yhteyttä pidettiin kirjeitse. Vanhemmat uskoivat, että oppivuodet olisivat pojan omaksi parhaaksi. Heitä huoletti silti, miten pieni poika selviäisi kaukana kotoa, kaukana vanhempien valvonnasta.

Vuonna 1551 äiti Margareta Bielke lähetti Per-pojalleen pitkän kirjeen, eräänlaisen hyvän ja jumalisen käytöksen pikaohjeen. Muutamalla tuhannella sanalla hän listasi nuoren aatelispojan tärkeät päivittäiset velvoitteet ja kehotti ”äidillisellä sydämellisyydellä, että painaisit mieleesi tämän kirjoitukseni ja toimisit sen mukaan, silloin olet suureksi iloksi Rakkaalle Isällesi ja minulle”.

Ohjeiden pääasialliset aiheet olivat jumalanpelko, paheiden karttaminen sekä ystävällinen suhtautuminen kaikkia vastaan tulevia ihmisiä kohtaan. Äiti Margareta tuli samalla antaneeksi ohjeet siitä, miten tuli suhtautua ihmisiin, joilla oli sairauksia tai vammoja:

Sinun ei pidä ottaa tavaksi sellaista, että tekisit pilkkaa kenestäkään, köyhästä tai rikkaasta, eikä myöskään sairaista, mitä viallisuutta heidän puheessaan tai liikkeissään sitten onkin. Älä myöskään pilkkaa niitä, jotka ovat sokeita. Jos voit, niin ota sokeaa kädestä ja johdata hänet minne hän tahtoo, se on oikea tapa toimia.

(thu schallt icke wennie tig att göre spe aff någen antingen fattig heller rick, icke heller thi som siucke ähre ehuat missfelle thi haffue antingen medh mååll heller gångan, heller them som äre blindh, kan tu, så tagh honom om hånden och leedh honom tidh han wiill, dett bör tig göre.)

Kuvan yläosassa on piirros vanhasta valkotukkaisesta ja valkopartaisesta miehestä. Miehen silmät ovat kiinni. Alapuolella on toinen kuva, jossa on rivi vanhanaikaisia, pieniä hirsirakennuksia.
Sokea ukko – Ulkohuonerivi lähellä Imatraa Falkman Severin, alkuperäisen kuvan tekijä ; Tilgmannin kirja- ja kivipaino, painaja 1885. Museovirasto – Musketti / Historian kuvakokoelma

Kirjeen maininta on lyhyt, eikä se määrittele tarkemmin muita sairauksia tai vammaisuuksia kuin sokeuden ja sokean tarvitseman avun. Luonnehdinta vie tulkinnat kahtaalle: yhtäältä sairaiden, epäselvästi puhuvien tai liikkuvien pilkkaaminen oli jotakin, mistä oli erityisesti varoitettava. Äidin luonnehdinta antaa vaikutelman, että suhtautuminen saattoi ajoittain olla sydämetöntä. Muuten ohjetta tuskin olisi tarvittu.

Toisaalta ohjeistus tuo selvästi esiin sen, että pilkallisuutta ei pidetty sopivana hyvässä asemassa olevalle, vaan vammaisiin ja vammautuneisiin oli suhtaduttava myötätuntoisesti ja avuliaasti. Kaukana asuva äiti piti tärkeänä, että tämä tieto tulisi esiin hänen tiiviissä elämäntapa-ohjeistuksessaan. Lisäksi ohje näyttää esittävän välähdyksen julkisesta tilasta, jossa sokea saattoi tapailla tietään lähimmäistensä apua tarviten.

Kuten muissakin Per Banérin saamissa perhekirjeissä, myös äidin kirjeessä korostui ajatus, että hyvään asemaan syntyneen herraslapsen piti osata paljon ja hallita käytöksensä. Hän oli aikuisena vastuussa monista ihmisistä ja hänen tuli ymmärtää asioita paremmin kuin ”rahvaan lasten”. Margareta Bielke korosti nimenomaan, että lapsen tuli totuttautua kaikessa elämässään hyvään ja hurskaaseen toimintaan ja välttää pahoja tottumuksia kuten haavoittuvassa asemassa olevien lähimmäisten pilkkaamista.

Kirjallisuutta

Hall, B. Rud. ”Adelssöners fostran.”  Pedagogiska källskrifter II. Årsböcker I Svensk Undervisningshistoria 49. Lund: Aktiebolaget Skånska centraltryckeriet, 1936.

Hanska, Jussi & Anu Lahtinen. ”Keskiajalta 1500-luvun lopulle.” Huoneentaulun maailma. Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle. Toim. Jussi Hanska & Kirsi Vainio-Korhonen, ss. 17-111. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2010.

Lahtinen, Anu. ”Perheen, kuninkaan ja valtakunnan kunniaksi: 1500-luvun aatelismiesihanne.” Näkymätön sukupuoli. Mieheyden pitkä historia. Toim. Pirjo Markkola, Ann-Catrin Östman & Marko Lamberg, ss. 25-48. Tampere: Vastapaino, 2014.

Ammattikunnan apu. Esimerkki varhaismodernin ajan sosiaaliturvasta.

Maija Ojala-Fulwood

Käsityöläisten ammattikunnat ja killat tarjoisivat jäsenilleen monenlaisia etuisuuksia keskiajan ja uuden ajan alun kaupungeissa. Ammattikunnalta saatava apu käsitti erilaisia elämäntilanteita. Yksi etumuoto oli mestareiden sairas- ja köyhäinavustus, joka mainitaan joidenkin käsityöläisammattikuntien säännöissä. Lisäksi ammattikunnat avustivat erilaisin keinoin vanhuksia, leskiä, ja esimerkiksi orvoksi jääneitä mestarinlapsia. Avun muodot, määrä ja laatu vaihtelivat ammattikunnittain ja kaupungeittain. Seuraavassa esitellään ammattikunnan tarjoaman avun eri muotoja ja kohderyhmiä.  

Tukholman suutareiden säännön mukaan jos joku ammattikunnan jäsenistä makasi sairaana, tuli muiden auttaa ja hoitaa häntä. Se, joka ei täyttänyt velvollisuuttaan, jäisi itse ilman apua vastaavassa tilanteessa. Sama sääntöpykälä löytyy myös Tukholman seppien säännöstä. Mitä konkreettisia toimia ”apu ja hoiva” sisälsivät, ei säännössä eritellä.

Sairas- ja köyhäinavun eri muodot 

Riiassa ja Lyypekissä kultasepät määräsivät, että jos mestari sairastui, oli ammattikunnan lähetettävä joku ammattikunnan kisälleistä verstaaseen avuksi. Samanlainen apukäytäntö tunnetaan myös Alankomaista. Tällä järjestelyllä haluttiin auttaa sairastuneen mestarin kotitaloutta, jota uhkasi osittainen tulojen menetys. Sijaistyövoiman lähettäminen oli myös ammattikunnan näkökulmasta järkevää. Sillä pyrittiin turvaamaan tuotannon jatkuvuus, mikä hyödytti kaupungin taloutta ja kaupankäyntiä ja siten toi vaurautta kaikille ammattikunnan jäsenille. 

Historiantutkija Marco van den Leeuwen on myös huomauttanut, että lähettämällä avuksi halvempaa sijaistyövoimaa, ammattikunta pystyi säästämään kuluissa. Alankomaissa sijaistyövoiman käyttö yhtenä sairasavun muodoista kehittyi järjestelmäksi, jossa osa koulutetuista kisälleistä ei koskaan päässyt etenemään mestariksi vaan he joutuivat työskentelemään sijaisina jopa koko uransa ajan. Riian kultaseppien säännössä erikseen määrätään, että mestarin tulee ilmoittaa tervehtymisestään eikä hän enää saa pitää sijaistyövoimaa, mikä kielii väärinkäytöksistä.  

Tyypillinen apumuoto oli ammattikunnan ylläpitämä sairas- ja köyhäinkassa. Riiassa mm. lasimestareilla ja lasimestarikisälleillä oli molemmilla omat sairaskassansa. Tukholman parturi-kirurgit määräsivät, että jokaisen ammattikunnan jäsenen on sunnuntaisin maksettava vähintään vanha äyri yhteiseen kassaan siltä varalta, että joku parturi-kirurgeista köyhtyy, oli se sitten tulipalon tai jonkun muun syyn takia, niin silloin on jotain millä häntä voidaan auttaa.

Rahallisen avun suuruus vaihteli ammattikunnittain. Itämeren alueella ammattikunnan säännöissä ei ole merkintöjä siitä, kuinka paljon sairaalle tai köyhälle tulisi maksaa. Joissain tapauksissa rahallinen avustus oli laina, joka oli maksettava ammattikunnalle takaisin ensimmäisestä palkasta tervehtymisen jälkeen. Jos käsityöläisen sairaus johti kuolemaan, periytyi velka. Alankomaissa kiltatutkijat ovat useamman vuosikymmen ajan koonneet mittavaa tietokantaa, jonka perusteella on voitu tehdä päätelmiä rahallisen avun suuruudesta. Keskimäärin sairaan kotitaloutta avustettiin summalla, joka vastasi puolta tai yhtä kolmasosaa normaalista kuukausitulosta. 

Pitkäaikainen sairaus koetteli siis perheen taloutta ja saattoi johtaa vararikkoon jos perhe oli yksinomaan ammattikunnan avun varassa. Toisaalta taas ammattikunnan maksama avustus oli huomattavasti suurempi kuin esimerkiksi kaupungin tarjoama köyhäinapu ja useimmat käsityöläiset selvisivät sen avulla lyhemmät sairausjaksot. Ammattikunnan apu oli ensisijaisesti tarkoitettu lyhytaikaiseksi, ja toistaiseksi olen löytänyt merkintöjä pitkäaikaissairauksista vain Riian kisälliyhdistysten säännöistä.

Riian seppäkisällien säännön mukaan, sairaalle annetaan ensin puolikas pieni hopeakolikko ja jos sairaus jatkuu, niin hänelle lainataan saman verran (½ Ferding). Jos sairaus vielä siitäkin jatkuu, niin kerätään kaikilta ylimääräinen rahalahjoitus (1 artig). Jos tervehtymistä ei ollut tapahtunut tuli kysyä neuvoa mestareilta ja neuvotella sairaan pääsystä Pyhän Hengen sairaalaan. Niin ikään suutarikisällien tuli järjestää erillinen lisärahankeräys, jos sairaus jatkui pidempään. Kultaseppämestareiden mukaan parantumiseksi laskettiin kun pystyi kulkemaan teitä ja rappusia.

Joissain tapauksessa sairas tai vanha ei-sukua-oleva käsityöläinen saattoi työuransa jälkeen asua mestarin taloudessa. Asumisjärjestelyiden selvittäminen on kuitenkin usein hankalaa ja aiheesta tarvittaisiin lisätutkimusta, jotta voitaisiin arvioida oliko tapa yleinen. 

Tukholman muurareiden säännön mukaan, jos joku kunniallinen ammattikunnan jäsen oli jo niin vanha, ettei hän enää pystynyt osallistumaan yhteisiin juominkeihin tuli hänelle lähettää yksi kannu olutta ammattikunnan puolesta. Tällainen konkreettinen apu varmasti piristi vanhaa mestaria!

Kuolemantapaukset

Silloin kun käsityötuotannon perusyksikkönä oli kotitalous ja kaikki sen jäsenet osallistuivat jollain tapaa tuotantoprosessiin, on selvää, että miesmestarin kuollessa kotitalouden toimeentulo saattoi vaarantua. Ammattikunnat pyrkivät ”pehmentämään iskua” ja turvaamaan tuotannon jatkuvuuden tarjoamalla naisleskelle erilaisia mahdollisuuksia jatkaa perheyrityksen toimintaa vähintään tietyn määräajan puolison kuoleman jälkeen. Yleistä oli, että ammattikunnan säännössä taattiin lesken oikeus jatkaa ammatissaan vähintään vuoden ja päivän. Tällaisia sääntöpykäliä tunnetaan kaikkialta Euroopan kaupungeista. 

Tukholmassa parturi-kirurgien leski sai jatkaa ammatissaan niin kauan kun halusi, kunhan noudatti ammattikunnan sääntöjä ja oli kaikin puolin ammattikunnan arvoinen. Jos leski ei halunnut harjoittaa ammattiaan miehensä jälkeen, niin silloin hän sai myydä mestarinoikeudet niin kalliilla kuin pystyi. Mestarinoikeuksien myymisen tuli kuitenkin tapahtua pormestarien ja ammattiveljien tietäessä ja puoltaessa, eikä siitä saanut koitua ammattikunnalle millään tavalla haittaa. 

Lyypekin kaupunginarkiston käsityöläisarkistossa on säilynyt muutamia parturi-kirurgien leskien kirjeitä, joissa he pyytävät saada myydä mestarinoikeutensa. Vuonna 1607 leski Elisabeth Warnecke valitti, ettei enää yksinhuoltajana pystynyt harjoittamaan ammattiaan ja halusi myydä mestarinoikeudet velkojensa tähden. Magdalena Bucks puolestaan kirjoitti vuonna 1615 olevansa liian vanha, jatkaakseen ammatissaan. Hänen toinen aviomiehensä ei tosin ollut kuollut vaan ”vähin äänin lähtenyt lätkimään” jättäen Magdalenan ”suureen kurjuuteen ja köyhyyteen”.   

Tukholman parturi-kirurgien säännön mukaan, jos mestarin alaikäiset lapset jäivät orvoiksi, niin heidän huoltajansa saivat lasten parhaaksi myydä mestarinoikeudet. Tultuaan täysi-ikäisiksi, oli lapsilla etuoikeus muihin kokelaisiin nähden, jos he halusivat harjoittaa isänsä ammattia ja pyrkiä mestareiksi. Mikä sitten oli lasten parhaaksi on varsin tulkinnanvaraista. 

Ammattikunnat auttoivat myös hautajaisjärjestelyissä. Kaikki ammattikunnan jäsenet olivat velvoitettuja osallistumaan mestarin, usein myös hänen vaimon tai lapsen, hautajaisiin. Ammattikunnan jäsenen tuli osallistua valvojaisiin, rukoushetkiin, hautajaiskirkkoon ja saattueeseen. Sille, joka ilman erityistä lupaa luisti tästä velvollisuudesta, oli luvassa sakkorangaistus. Tukholman parturi-kirurgeilla nämä sakkomaksut menivät ammattikunnan sairaskassaan.  

Harvojen etuoikeus?

Yhteisöllisyyden periaatteen on katsottu olevan yksi ammattikuntajärjestelemän peruspilareista. Siihen sisältyy vastavuoroinen apu, resurssien jakaminen ja yhtäläiset edellytykset ammatinharjoittamiseen. Alankomaissa jopa viidesosa kaupunkilaisista kuului ammattikuntien avun piiriin, kun mestarin perhe lasketaan avunsaajiksi. Tätä taustaa vasten on hämmästyttävää, että esimerkiksi Lyypekin 65 ammattikuunnasta vain kuudella oli sairasapuun liittyvä pykälä säännöissään. 

Pohjois-Saksan käsityöläisammattikuntien sairaus- ja köyhäinapua laajasti tutkinut Ivette Nuckel on todennut, että kyseisellä alueella ammattikuntien apua ei voida pitää kovin kattavana sairasvakuutuksena. Monet käsityöläiset joutuivat hakemaan apua kaupungin hospitaalista ja köyhtyneitä käsityöläisiä tavataan myös kerjäläisten joukosta. 

Toisaalta Riian käsityöläisammattikunnista liki puolet, 11 eri ammattikuntaa ja lisäksi viisi kisälliyhdistystä, määräsi sairas- ja köyhäinavusta säännöissään. Yleisin avustusmuoto oli raha-apu. Seppien säännössä mainitaan, että jos sairastuneella mestarilla ei ole sukulaisia tai ystäviä, jotka voisivat auttaa, tulee ammattikunnan neljän mestarinvuosiltaan nuorimman mestarin mentävä vuoron perään sairastuneen avuksi. On selvää että sairauden iskiessä virallisen avun lisäksi naapureilta, ystäviltä ja sukulaisilta saatu apu oli elintärkeää. 

Lähteet ja kirjallisuus

Archiv der Hansestadt Lübeck, Altes Senatsarchiv, Interna – Handwerksämter, no. 511 Barbiere

Klemming, G. E. Skrå-ordningar. Samlingar utgifna af Svenska Fornskirft –sällskapet. Stockholm: Kungliga boktryckeriet, P. A. Norstedt and Söner, 1856.

Wehrmann, Constantin. Die älteren Lübeckischen Zunftrollen. Lübeck: Grautoff, 1872.

Lindström, Dag. Skrå, stad och stat, Stockholm, Malmö och Bergen ca.1350–1622. Studia Historica Upsaliensia 163. Uppsala, 1991.

Stieda, Wilhelm ja Constantin Mettig. Schragen der Gilden und Aemter der Stadt Riga bis 1621. Gesellschaft für Geschichte und Alterthumskunde der Ostseeprovinzen Russlands. Riga: Buchdruckerei von W. F. Häcker, 1896.

Ivette Nuckel, „Die sullen seinalt, krack und arm …“ Unterstützung und Versorgung beeinträchtigter Handwerker im norddeutschen Raum des Spätmittelalters“, teoksessa Cordula Nolte (toim.) Phänomene der „Behinderung“ im Alltag. Bausteine zu einer Disability History der Vormoderne, Affalterbach: Didymos-Verlag, 2013, 99−109.

Ojala, Maija. Protection, Continuity and Gender: Craft trade culture in the Baltic Sea region (14th−16th centuries), Acta Universitatis Tamperiensis 1974. Tampere: Tampere University Press 2014. Open Access julkaisu, ladattavissa osoitteessa   urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9574-8

Eleonora Canepari, ”Working for someone else: Adult apprentices and dependent work (Rome, 17th to eraly 18th century)”, teoksessa Eva Jullien ja Michel Pauly (toim.) Craftsmen and Guilds in the Medieval and Early Modern Periods, VSWG – Beiheft 235. Stuttgart: Franz Steiner Verlag 2016, 261−275.

Marco van den Leeuwen, ”Guilds and middle-class welfare, 1550−1800: provisions for burial, sickness, old age and widowhood”, aikakauskirjassa The Economic History Review, Vol 65, No 1 (2012), 61−90.  


”Vaivaistaloon minä en lähde”: laitoshoitoa sata vuotta sitten

Johanna Annola
Tampereen yliopisto

Edvin oli kunnianhimoinen nuorukainen, joka opiskeli 1910-luvun puolivälissä Helsingin teollisuuskoulussa valmistuakseen rakennusmestariksi. Opintojensa loppusuoralla Edvin sairastui polioon ja halvaantui liikuntakyvyttömäksi. Kun vielä kotipitäjässä odotellut morsian päätti purkaa kihlauksen, nuoren miehen elämä romahti. Eräänä iltana Edvin kuljetutti itsensä saunaan ja ampui siellä itsensä. Tapausta todistaneet kertoivat, että ennen epätoivoista tekoaan nuori mies oli todennut yksikantaan: ”Vaivaistaloon minä en lähde.” Muistelijoiden mukaan Edvin tiesi mistä puhui, sillä hän oli asunut lapsuutensa vaivaistalolla, jonka johtajina hänen vanhempansa niihin aikoihin työskentelivät.

Mikä vaivaistalo?

Gustaf Adolf Helsingius hoiti vaivaishoidontarkastajan virkaa vuosina 1889–1915. Kuva: Gösta Florman 1886, Historian kuvakokoelmat, Museovirasto.

Vaivaistalo, toiselta nimeltään köyhäintalo, oli 1800-luvun köyhäinhoidon monumentti niin Englannissa, Tanskassa, Ruotsissa kuin Suomessakin. Suomessa varhaisimmat köyhäintalot perustettiin 1860- ja 1870-luvuilla Turkuun, Mikkelin maalaiskuntaan, Helsinkiin ja Kuopioon, mutta varsinaisesti laitosverkosto sai alkunsa 1880-luvulla. Sen syntyyn vaikutti vuonna 1879 annettu uusi vaivaishoitoasetus, jonka tarkoituksena oli hillitä kuntien köyhäinhoitomenojen kasvua.

Vaivaishoitoasetuksen mukaan kunnat olivat velvollisia avustamaan vain työkyvyttömiä köyhiä eli käytännössä lapsia, vanhuksia, vammaisia ja sairaita, joilla ei ollut elättäjää. Muille anojille vastikkeetonta köyhäinapua ei annettu, sillä jokaisen työkykyisen aikuisen oli kyettävä ansaitsemaan itse elantonsa. Heitä varten kuntien oli perustettava työlaitoksia, joissa ylläpidon sai työntekoa vastaan.

Tässä vaiheessa valtiovalta nosti esiin köyhäintalot kompaktina ratkaisuna, jonka avulla kunnat pystyisivät täyttämään vaivaishoitoasetuksessa mainitut velvoitteet. Ajatuksena oli myös, että ruotu- ja elätehoidon kaltaiset vanhat köyhäinavun muodot jäisivät vähitellen historiaan. Varsinkin elätehoitoon liittyneet tilaisuudet, joissa köyhät annettiin hoidettaviksi pienintä rahallista korvausta pyytäville, olivat alkaneet herättää pahennusta, sillä ”vaivaishuutokauppoja” pidettiin ihmisarvoa loukkaavina.

Köyhäintaloihin koottaisiin sekä työkyvyttömät että työkykyiset köyhät – ensin mainituille köyhäintalo olisi hoivalaitos, jälkimmäisille puolestaan työlaitos. Avunsaajien keskittäminen saman katon alle tulisi halvaksi etenkin, kun työkykyiset hoidokit suorittaisivat laitoksen toimintaan liittyvät taloudenhoito- ja maataloustyöt. Kun lisäksi ajatus laitokseen joutumisesta ja sen johtajan määräysvaltaan alistumisesta luultavasti karkottaisi kokonaan osan avunanojista, kuntien köyhäinhoitomenot pienenisivät ajan mittaan tätäkin kautta. Kunnat omaksuivat tällaisen myyntipuheen verrattain innokkaasti, ja vuoteen 1905 mennessä perustettiin yli 130 köyhäintaloa.

Köyhäintalo toimi kunnan veronmaksajien varoilla, joiden käyttöä valvoi kunnallislautakunta tai erillinen vaivaishoitohallitus. Käytännössä laitokset sijaitsivat kunnallisen itsehallinnon reuna-alueella, sillä myös valtiovalta kontrolloi köyhäintalojen toimintaa. Tätä valvontatehtävää varten perustettiin senaatin alaisuuteen vaivaishoidontarkastajan virka vuonna 1888, ja myöhemmin koneistoa täydennettiin kolmella vaivaishoidonneuvojalla.

   Padasjoen vaivaistalon asukkaita aterialla. Kuva: Einar Fieandt 1903–1904, Historian kuvakokoelmat, Museovirasto.

Valtion köyhäinhoitoviranomaiset pyrkivät myötävaikuttamaan siihen, että kunnat valitsisivat köyhäintalojensa johtoon päteviä henkilöitä. Tällaisia olivat viranomaisten käsityksen mukaan sivistyneet naiset, jolla ei ollut perhettä ja joiden oli mahdollista antautua tehtäväänsä koko ”äidillisellä tarmollaan”. Kutsumuksen lisäksi alalle aikovilta vaadittiin tietoja taloudenhoidosta, sairaanhoidosta, mielisairaanhoidosta, lastenhoidosta ja kirjanpidosta. Kunnat olivat innokkaita palkkaamaan etenkin pienempiin laitoksiin naisjohtajia, sillä nämä olivat halpaa työvoimaa. Suuremmissa kaupunkiköyhäintaloissa oli yleensä miesjohtaja eivätkä johtajapariskunnatkaan olleet harvinaisia.

Köyhäintalojen kausi kesti noin neljä vuosikymmentä, joiden aikana kävi selväksi, että laitoksista ei syntynyt säästöä. Ylläpitokustannukset olivat korkeat ja köyhäintaloihin oli usein palkattava ulkopuolista työvoimaa, sillä valtaosa hoidokeista oli vanhoja ja sairaita. Kun laitokset kuitenkin oli kerran perustettu, niistä ei yleensä kannattanut hankkiutua eroonkaan – vain toimintamuodot muuttuivat hiljalleen lainsäädännön uudistuessa.

Vuoden 1922 köyhäinhoitolaki merkitsi askelta takaisin kohti köyhien avohuoltoa. Köyhäintalot lakkautettiin kaikille hoidokeille tarkoitettuna yhteisinä laitoksina ja niistä tuli kunnalliskoteja, joiden asukkaiksi jäivät varattomat vanhukset ja osa mielisairaista. 1950-luvun lopulta lähtien kunnalliskoteihin otettiin myös itse maksavia hoidettavia, mikä väljensi laitoksen kytköstä vaivaistalojen kauteen. Vähitellen kunnalliskodeista ryhdyttiinkin käyttämään neutraalimpaa nimitystä vanhainkoti.

Mitä Edvin pelkäsi?

Edvinin vanhemmat valittiin erään uusimaalaisen köyhäintalon johtajiksi vuonna 1897, pojan ollessa viisivuotias. On todennäköistä, että mikäli Edvin ei olisi päätynyt itsemurhaan ja mikäli kukaan sukulaisista ei olisi ollut halukas ottamaan nuorta miestä luokseen, hänet olisi sijoitettu tähän nimenomaiseen laitokseen. Vanhempiensa hoidettavaksi Edvin ei kuitenkaan olisi tällöin päätynyt, sillä hänen isänsä oli kuollut vuonna 1907 ja äiti luopunut johtajan toimestaan vuonna 1914, noin vuosi ennen Edvinin sairastumista.

Ei ole mahdotonta kuvitella, että pelkkä ajatus laitoselämän yksitoikkoisuudesta ahdisti nuorta Edviniä. Köyhäintalon arki pyöri kurinalaistamisen ympärillä. Tämä johtui ennen kaikkea valtion viranomaisten käsityksestä, jonka mukaan laitoksessa oleskelevat työkykyiset köyhät olivat moraalittomia laiskureita. Säännöt ja aikataulut tähtäsivät ennen kaikkea ”laiskureiden” koulimiseen kunnon kansalaisiksi.

Pyrkimys kurinalaistamiseen näkyi jo köyhäintalojen ulkoisissa puitteissa. Edvinin vanhempien johtamassa köyhäintalossa oli päärakennus, jossa oli johtajan asunnon lisäksi keittiö, ruokasali sekä hoidokkien asuinhuoneita. Toisessa rakennuksessa oli sairasosasto ja kolmannessa seitsemän lukollista koppia ”houruja” eli mielisairaita hoidokkeja varten. Erilliset rakennukset ja niiden sisällä toteutettu huonejako mahdollistivat hoidokkien luokittelun: köyhäintaloissa miehet oli erotettava naisista, lapset aikuisista ja terveet sairaista, jotta järjestys säilyisi ja jotta nuoremmat hoidokit eivät omaksuisi vanhemmilta pahoja tapoja.

Erottelu ei yleensä miellyttänyt hoidokkeja, sillä se pirstoi heidän totutun elinpiirinsä. Samankaltainen vaikutus oli laitoksen päiväjärjestyksellä, joka saneli, milloin oli noustava ylös, peseydyttävä, tultava aterialle, tehtävä työtä tai käytävä nukkumaan. Laitoksen työt olivat sinänsä tuttuja useimmille hoidokeille: miehet tekivät pelto- ja metsätöitä ja naiset huolehtivat ruuanlaitosta, siivoamisesta ja karjanhoidosta kuten missä tahansa maalaistalossa. Uutta oli kuitenkin se, että päiväjärjestyksen osa-alueet tai niiden rytmitys saattoivat poiketa hoidokkien aiemmasta elämästä sekä ennen kaikkea se, että arjesta muodostui monotoninen jatkumo. Elämän yksitoikkoisuutta lisäsi ruokajärjestys, jossa peruna, leipä ja silakka vuorottelivat keiton, puuron ja vellin kanssa viikosta ja vuodesta toiseen.

Yksitoikkoisuuden lisäksi Edvin lienee kavahtanut sitä, että halvaantuneena hän olisi todennäköisesti tarvinnut jatkuvasti toisten apua mutta sitä ei välttämättä ollut saatavilla. Kunnanlääkärit saattoivat toki vierailla köyhäintaloissa, ja – kuten edellä on esitetty – laitosten johdossa olevilta naisilta edellytettiin jonkinlaista sairaanhoitotaitoa, mutta kiireisen arjen keskellä liikuntakyvyttömät ja heikot hoidokit jäivät silti helposti vaille huomiota. Mikäli köyhäintalon siisteys jätti toivomisen varaa, huonoimmassa asemassa olivat yleensä sänkypotilaat. Surkeimmissa tapauksissa he makasivat päivätolkulla omissa eritteissään syöpäläisten kiusaamina.

Nyt puheena olevan köyhäintalon tapauksessa ainakin sinne sijoitettujen mielisairaiden hoito jätti toivomisen varaa. Kun eräs vaivaishoidonneuvojista tarkasti laitoksen vuonna 1911, hän joutui toteamaan, että mielisairaiden hoito oli uskottu naiselle, joka toimi päivisin myös laitoksen leipurina ja pyykkärinä. Yönsä nainen nukkui päärakennuksessa pienen lapsensa luona, joten oli varsin selvää, että häneltä ei liiennyt aikaa mielisairaille. Seuraavana vuonna samainen neuvoja raportoikin, että eräs maatalouspuolen työntekijöistä oli omin lupineen avannut Amanda K. -nimisen mielisairaan kopin oven ja päästänyt sisään tämän sukulaiset, jotta nämä voisivat väkisin juottaa naiselle ”tietäjältä” saamaansa ”parannusjuomaa”. Olisiko siis myös liikuntakyvytön Edvin jäänyt oman onnensa nojaan tai mielivaltaisten parannusyritysten uhriksi?

Kolmas Edvinin ratkaisuun mahdollisesti vaikuttanut seikka oli köyhäintaloihin liittynyt häpeän kulttuuri. Sukulaisten mukaan sekä Edvin että hänen nuoremmat sisaruksensa pyrkivät kouluttautumaan ja kohoamaan sitä kautta ylöspäin sosiaalisessa hierarkiassa. Ilmeisesti pelkästään se seikka, että vanhemmat olivat olleet työssä köyhäinhoitolaitoksessa, hävetti heitä. Miten tällaisella elämänkatsomuksella varustettu yksilö olisi voinut taipua köyhäintalon hoidokiksi, kun suuri osa aikalaisista piti laitoksia ”kurjaloina”, joissa toisten armoleivän varaan joutuneet (tai jättäytyneet) hylkiöt elivät lian ja luteiden keskellä?

Vain huonoja kokemuksia?

Tampereen kunnalliskodin asukkaita kahvilla. Kuva: Historian kuvakokoelmat, Museovirasto.

Edvinin tarina on surullinen ja uusintaa meidän päiviimme saakka säilynyttä käsitystä köyhäintalosta murheen tyyssijoina. ”Vaivaistaloon minä en lähde” lienee lause, jota kuulee myös nykyään. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että sata vuotta sittenkään puhdas inho ei ollut ainoa tapa suhtautua kunnalliseen laitoshoitoon. Asenteissa on mahdollista hahmottaa erilaisia sävyjä, koska kysymys on instituutiosta, joiden taso vaihteli pitäjästä toiseen ja kehittyi ajan kuluessa.

Vaikuttaa siltä, että 1900-luvun puolella laitoshoito saattoi tuottaa hoidokeille myös positiivisia kokemuksia. On todennäköistä, että myönteiset kokemukset lisääntyivät 1920-luvulta lähtien, kun laitosten painopistealueeksi nousi vanhusten huolto ja valtiovalta käynnisti kunnalliskotien johtajiksi aikoville naisille suunnatun systemaattisen koulutuksen. Kurinpitotarpeesta nouseva aikatauluttaminen sai hiljalleen väistyä varsinaisen hoivan tieltä, hoidokkien ruokavalio monipuolistui ja uudenlaiset puhtaanapitomenetelmät valtasivat alaa. Muisteluaineistosta nouseekin esiin tarinoita vanhuksista, jotka olivat ensin vastustelleet ”vaivaistaloon” joutumista mutta muuttaneet mieltään todettuaan laitoksen olot mukiinmeneviksi. Osa jopa harmitteli, ettei ollut tullut aiemmin.

Laitoksen vastakohdaksi asettuivat tällöin vanhusten alkeelliset kotiolot, joista eräs kertojista totesi seuraavaa: ”Kun [vanhukset] ovat olleet vähän aikaa, hämmästyvät, että näinkö hyvä täällä on olla. Kotona voi olla vaikeaa, kun ei ole mitään mukavuuksia, voi olla ulkovessa ja puulämmitys”. Toinen mainitsi, että vanhukset saattoivat jopa viihtyä kunnalliskodissa, koska ”siellä sai sentään ruuan ja puhtauden”. Kolmas totesi käyneensä katsomassa tuttaviaan laitoksessa ja todenneensa näiden olevan tyytyväisiä, sillä ”siellä oli hyvä puhtaus ja aika hyvä ruoka, ja muuten sitten se hoito semmonen ystävällinen”. Lopulta tarinat palautuvat siis kysymykseen riittävästä ravinnosta, riittävästä puhtaudesta, riittävästä vapaudesta sekä riittävän ammattitaitoisesta ja empaattisesta huolenpidosta. Näillä seikoilla lienee merkitystä myös nykypäivän hoivatyössä.

Lähteet:

Anna Vainikaisen haastattelu, 1980, haastattelijana Päivi Pasanen. Kansanperinteen Arkisto.

Edvinin (nimi muutettu) sukulaisen haastattelu, 2007, haastattelijana Johanna Annola. Nauha haastattelijan hallussa.

Eenilä, Jukka 1971 (toim): Ruotiukkoja ja huutolaisia: muistelmia entisajan vaivaishoidosta. Helsinki: Tammi.

Kuntien köyhäinhoitoa koskeva kirjeenvaihto, Vaivaishoidontarkastajan arkisto, Kansallisarkisto.

Maija Pennasen haastattelu, 1974, haastattelijana Marjatta Happonen. Kansanperinteen Arkisto.

Nestori Viitasen haastattelu, 1967, haastattelijana Marjaliisa Wainio. Kansanperinteen Arkisto.

Paavo Nikkilän haastattelu, 1978, haastattelijana Hannele Manninen. Kansanperinteen Arkisto.

Vaivaishoidonneuvojat 1908: Suomen vaivaistalojen matrikkeli. Helsinki: Suomalaisen Kansan Kirjapaino.

Kirjallisuutta:

Annola, Johanna 2013: Valtiovalta köyhäintalon johtajattaren ammatin rakentajana. Janus 2013,21 (2), 192–205. (Linkki: https://journal.fi/janus/article/view/50700/15403)

Annola, Johanna 2015: Joulupidot Kissankulmassa ja inhimillisen vanhustyön haaste. Tietysti.fi. (Linkki: http://www.aka.fi/fi/tietysti/blogit/suomalaisen-yhteiskunnan-historia—meniko-se-niin/joulupidot-kissankulmassa-ja-inhimillisen-vanhustyon-haaste/)

Jaakkola, Jouko et al. 1994: Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva: suomalaisen sosiaalisen turvan historia. Helsinki: Sosiaaliturvan keskusliitto.

Pulma, Panu 1994: Valtio, vaivaiset ja kuntien itsehallinto: Gustaf Adolf Helsingius valtion ja kuntien välisen suhteen muokkaajana. Teoksessa Seppo Tiihonen (toim.) Virkanyrkit ja muita hallintohistorian tutkielmia. Helsinki: Painatuskeskus, 99–126.

Vammaisuuden historia, vammaistutkimus ja eriskummallisten teoreettisten mallien oikeuttamisen taito

Historiantutkimuksen merkitys vammaistutkimukselle on ollut perinteisesti puhtaan välineellinen. Historian tehtävänä on ollut osoittaa kuinka huonosti kohdeltuja vammaiset ovat olleet eri aikoina eri kulttuureissa. Tämä historiallinen esiymmärrys on toiminut poliittisena, eettisenä ja älyllisenä ärsykkeenä niin vammaisliikkeelle kuin –tutkimuksellekin. Ehkä selkein ja myös ongelmallisin vammaisuuden historiaan nojautuva ’teoreettinen’ kehys on brittiläinen vammaisuuden sosiaalinen, tai materialistinen malli. Se selittää vammaisuuden yhteiskunnallisena ilmiönä marxilaisen historiakäsityksen kautta, jossa historialliset kehityslinjat nähdään ennemmin taloudellisten kuin ideologisten tekijöiden määrääminä.

Niinpä vammaisten kokema syrjinnän ja sorron selittäväksi tekijäksi tuli teollinen vallankumous ja sen varaan rakentunut kapitalistinen yhteiskuntajärjestys, jossa ihmisen arvo määräytyi hänen taloudellisen panoksensa perusteella. Marxilaiset brittisosiologit kertoivat meille, että ennen teollistumista ja kapitalismia kaikki oli paljon paremmin vammaisten elämässä – he olivat luonnollinen osa yhteisöjä, joissa elettiin pitkälti luonnon kiertokulun mukaisesti, ilman sen kummempia tuottavuuspaineita. Teollistumisen kautta työlle asetettiin tiukat vaatimukset, jotka sulkivat vammaiset ulos työmarkkinoilta yhteiskunnallisen hyväntekeväisyyden armoille. Vammaisuudesta tuli yhteiskunnallinen ongelma, joka loi pohjan hyvinvointivaltiolle mutta myös vammaisten sulkemiselle laitoksiin, yhteiskunnan ulkopuolelle, vailla kansalaisuutta ja sen suomia oikeuksia ja velvollisuuksia.

Vammaisuuden sosiaalinen malli on monin tavoin järkeenkäypä ja uskottava selitys vammaisuuden ilmiölle ei vain siksi, että se istui mainiosti 1970- ja 80-lukujen räyhävasemmistolaiseen sosiologiantutkimukseen. Huonompi homma oli vain se, että mallille esitetty empiirinen evidenssi oli luvattoman heikko ja monet sen teesit olivat virheellisiä. Ensinnäkin on virheellistä väittää, ettei vammaisilla olisi ollut sijaa työmarkkinoilla teollistuneissa yhteiskunnissa. Esimerkiksi David Turnerin ja Dan Blackien tutkimuksesta Disability in the Industrial Revolution: Physical impairment in British coalmining, 1780-1880käy ilmi, että brittiläisten kaivostyöntekijöiden parissa jonkinasteiset vammat olivat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Sosiaalinen malli selittää tendenssimäisesti vammaisuuden historian 1800-luvulta lähtien yksinomaan syrjinnän ja sorron aikakautena. Menneinä vuosina elämässään onnistuneiden ja kukoistaneiden vammaisten tarinat eivät istu sosiaalisen mallin sorron tarinaan, joten ne jätetty kertomatta. 

Toinen sosiaalisen mallin heikkous on se, että se jättää vammojen ja sairauksien merkityksen vammaisten ihmisten elämässä vaille asianmukaista huomiota (niin nykyisten kuin menneidenkin ihmisten kohdalla). Työntekijöiden, orjien ja sotilaiden vaivana olivat sairaudet, jotka kehittyivät usein pysyviksi vammoiksi. Sairaudet olivat sodankäynnin ja työn ohella merkittävä vammoja aiheuttanut tekijä aikoina ennen rokotuksia, antibiootteja tai muita nykyaikaisen lääketieteen hoitokeinoja (ja ovat sitä edelleen monissa maailman kolkissa). Ja vielä, sosiaalinen malli (kuten vammaistutkimus yleensäkin) ei ota tarpeeksi huomioon vammaisuuden kontekstuaalista luonnetta. Vammaisten sorrosta keskiajalla ja 1900-luvulla puhutaan sujuvasti ikään kuin ne olisivat rinnastettavissa. Tai ehkä ne ovat, mutta syytä olisi ottaa huomioon, että vammaisuus ja vammat ovat eri aikoina tarkoittaneet hyvin eri asioita. Esimerkiksi kehitysvammaisuuden historia on vaikea alue jo pelkästään siksi, että kehitysvammaisuus sellaisena ilmiönä kuin me sen nykyään ymmärrämme, alkoi (C.F. Goodeyn mukaan) muotoutua vähitellen vasta 1600-luvulta alkaen. 

Sosiaalisen mallin dogmaattisimpia puolustajia (jotka alkavat olla jo uhanalainen laji) tällaiset tosiasiat eivät hetkauta, koska he näkevät vammaisuuden puhtaasti yhteiskunnallisten tekijöiden synnyttämänä sosiaalisena ilmiönä jonka ymmärtämisessä vammoilla tai sairauksilla ei ole merkitystä. Tämä ei tietenkään tee oikeutta vammaisten elämälle sen kummemmin menneinä kuin nykyisinäkään aikoina. Monien tutkijoiden mielestä vammaisuuden materialistinen malli onkin antanut kyseenalaisen mallin vammaistutkimukselle laajemminkin: olennaista ei ole selitysmallien ja löydösten empiirinen evidenssi tai teoreettinen pätevyys vaan niiden poliittinen käyttökelpoisuus. 

Itse huomaan soutavani ja huopaavani edes takaisin poliittisten motiivien merkityksestä vammaistutkimuksessa. Välillä pahoitan mieleni etuoikeutettujen akateemisten tyyppien harrastamassa masturbatorisesta teoreettisesta pyörittelystä, joka ei ota huomioon kyseisen puuhastelun mahdollisia historiallisia sidonnaisuuksia tai poliittisia ja eettisiä seuraamuksia. Ja välillä minua korpeaa ulkopuolisten hyväntahtoisuudesta tai asianomaisten aktivismista kumpuava, poliittisesti korrekti hymistely tai kauhistelu, joka ei todellisuudessa sano mitään muuta kuin ”ihanan voimaannuttavaa!” tai ”eiks oo kauheeta!” 

Voisinko olla hyvä ja tarkentaa kuka moiseen oman navan kaiveluun tai epä-älylliseen hymistelyyn ja kauhisteluun oikein syyllistyy? En voisi. Ne jotka tunnistivat heidän päihinsä heittämäni kiven, tutkailkoon kuhmujansa ja etsikööt minun päähän sopivan kiven tulevaa varten. Ne jotka eivät huomanneet päissänsä kiven kylmäävää kosketusta, jatkakoon autuaan tietämätöntä eloaan.

Simo Vehmas

Professori

Tukholman yliopisto

Terveyspalvelut keskiajan ja uuden ajan alun kaupungeissa

Kirjoittanut Maija Ojala-Fulwood

Parhaillaan yritetään Suomessa vielä läpi suurta sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistusta. Pohjimmiltaan tässä mittavassa SOTE-uudistuksessa on kyse siitä, kuka saa tuottaa sosiaali- ja terveyspalveluita ja millä ehdoilla. Uudistuksen laajuus on jotain ennen kokematonta. Samantyyppisiä asioita on kuitenkin pohdittu monissa Itämeren alueen valtakunnissa ja kaupungeissa läpi vuosisatojen.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen, mitkä tahot ja toimijat tarjosivat terveyspalveluita Tukholman asukkaille 500–600 vuotta sitten. Moderneja termejä käyttäen kaupunkilaisille oli tarjolla (eritasoisia) lääkärin ja kansanparantajien palveluita, laitoshoitoa sekä vanhuspalveluita.

Keskiajan Tukholmassa ns. laitoshoitoa tarjosivat ainakin Helgeandshuset, Själagård ja St. Görans hospital sekä mahdollisesti luostarijärjestöt. Periaatteena oli, että laitoshoitoa tarjoavat instituutit noudattivat kristillisiä periaatteita, olivat raadin valvonnan alaisuudessa ja vastasivat itse rahoituspohjastaan.

Helgeandshuset mainitaan ensimmäistä kertaa kirjallisissa lähteissä testamenttilahjoituksen yhteydessä vuonna 1301. Sinne otettiin kahdenlaisia asiakkaita. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluivat rikkaat vanhukset, jotka kivitalon hinnalla pystyivät ostamaan itselleen ”vanhainkotipaikan” täydellä ylläpidolla kuolemaansa saakka. Toisena ryhmänä Helgeandhusetissa olivat köyhät sairaat, jotka eivät millään mulla keinolla pystyneet huolehtimaan itsestään. Molemmissa ryhmissä asiakaspaikkoja arvioidaan olleen 20−25.

Själagården, joka perustettiin 1400-luvun alkupuoliskolla, tarjosi maksua vastaan lyhytaikaista majoitusta ja ruokaa heikompiosaisille sekä muutamia vanhainkotipaikkoja. Sitä ylläpidettiin lähinnä yksityisten lahjoitusten turvin.

Pyhän Yrjön mukaan nimetty sairaala, nk. Örjansgården, oli puolestaan leprasairaala, jonka valtakunnan suurmiehet perustivat ensi kertaa 1278. Leprasairaalan myöhempi historia on varsin monipolvinen ja sisältää useampia lakkautuksia, uudelleenperustamisia ja tulipaloja.

Parturi-kirurgit

Lisensoiduista, tai nk. virallisista lääkärinpalveluista vastasivat monissa keskiajan ja uuden ajan kaupungeissa ensisijaisesti joko yliopistokoulutuksen saaneet lääkärit (physicians) tai käsityöläisiksi lukeutuneet parturi-kirurgit. Muiden käsityöammattien tapaan parturi-kirurgit olivat Eurooppalaisissa kaupungeissa järjestäytyneet ammattikunniksi ja killoiksi keskiajalta aina 1800-luvulle saakka. Ammattiin kouluttautuminen noudatteli perinteistä käsityöläismallia, jossa oppipojasta edettiin ensin kisälliksi ja lopulta mestariksi.

Myös Itämeren alueen suuremmissa kaupungeissa kuten Tukholmassa, Lyypekissä ja Riiassa parturi-kirurgit olivat järjestäytyneet ja näiden ammattikuntien säännöt ovat säilyneet. Lyypekin parturi-kirurgien sääntö vuodelta 1480 on julkaistu Constatin Wehrmannin toimittamassa ammattikuntasääntöjen kokoelmassa Die älteren Lübekischen Zunftrollen (Lübeck 1872). Riian parturi-kirurgien sääntö vuodelta 1494 on editoitu kokoelmassa Schragen der Gilden und Aemter der Stadt Riga bis 1621,jonka ovat toimittaneet W. Stieda ja C. Mettig (1896).

Tukholmassa parturi-kirurgit järjestäytyivät ammattikunnaksi niin ikään 1400-luvun lopulla. Heidän sääntönsä mainitaan kaupungin raadin pöytäkirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1484. Tämä sääntö ei ole säilynyt mutta se on mitä todennäköisemmin ollut seuraavan, vuoden 1571 säännön pohjana. Tämä on julkaistu G.E. Klemmingin toimittamassa kokoelmassa Skrå-ordingar (Stockholm 1856). Turusta ei tiettävästi ole säilynyt parturi-kirurgien sääntöä, ja on todennäköistä, että siellä toimineet parturi-kirurgit kuuluivat virallisesti Tukholman ammattikunnan alaisuuteen.

Esimodernin ajan kaupungeissa parturi-kirurgit tarjosivat monenlaisia palveluita: he suorittivat parranajoa ja hiustenleikkuutta sekä suorittivat erilaisia lääkärinpalveluita. He sitoivat haavoja, hoitivat murtumia, revähdyksiä ja nyrjähdyksiä, valmistivat ja käyttivät sidoksia sekä salvoja. Lisäksi he suorittivat kuppausta ja suoneniskentää, leikkasivat paiseita sekä amputoivat jäseniä. Keskeisin ero lääkäreihin oli se, että parturi-kirurgien toimialaan kuuluivat erityisesti kaikki ulkoiset vammat, eivätkä he periaatteessa saaneet määrätä sisäisesti otettavia rohtoja.

Ammatinharjoittamista sääteli ammattikunnan sääntö. Tukholman parturi-kirurgien sääntö sisältää yhteensä 27 pykälää. Ne käsittelevät mestariksi pääsyn vaatimuksia, ammatin harjoittamisen valvontaa, potilassuhteita, mestarien välisiä ammattisuhteita, yhteisöllistä toimintaa, lesken oikeuksia ja mestarinoikeuksien myymistä.

Ensimmäiseksi säännössä määrätiin, että samanaikaisesti kaupungissa sai toimia vain kuusi mestaria. Vuosittain tuli Valpurin päivänä valita ammattikunnan vanhin, oltermanni, ja uuden oltermannin piti käydä esittäytymässä myös kaupungin raadille.

Ammattikunnan säännön mukaan sen, joka [muualta tulevana] halusi asettua kaupunkiin ja harjoittaa parturi-kirurgin ammattia sekä pyrkiä mestariksi, tuli esittää pätevät todisteet siitä, että hän oli rehellisesti ja sääntöjä noudattaen harjoittanut ammattiaan ulkomailla (uthländes) ja siitä, miten hän oli suorittanut oppivuotensa.

Lisäksi vaadittiin, että ulkomailta tulevan parturi-kirurgin on ensin kaksi vuotta palveltava Tukholmassa jonkun mestarin alaisuudessa ja osoitettava pätevyytensä. Jos mestari, jonka alaisuudessa vieras on palvellut, sekä kaikki ammattiveljet toteavat hänet päteväksi ja antavat hänelle luvan, voi hän ryhtyä mestariksi. Lisäksi pormestareita ja raatia oli tiedotettava asiasta.

Ylipäänsä säännön mukaan, ketään ei saanut hyväksyä ammattikunnan jäseneksi, ennen kuin on varmistuttu kokelaan taustoista ja että hän on kunnollinen. Lisäksi jäsenyys tuli aina hyväksyttää pormestarilla ja raadilla.

Parturi-kirurgin mestarinoikeuksien oli kallista: kokelaan oli maksettava mestarikassan 100 markkaa, (nykyrahassa yli 1000 euroa) ja järjestettävä juhlakestit. Sääntö jättää tulkinnanvaraa, oliko hinta Tukholmassa syntyneille halvempi.

Nämä pykälät osoittavat, että ammattikunnan lisäksi myös kaupungin raadin tuli valvoa, että parturi-kirurgit olivat koulutettuja ammattilaisia ja ettei kuka tahansa ”itseoppinut parturi-kirurgi” hoitanut sairaita ja loukkaantuneita. Käytännössä valvonta oli usein hankalaa ja monista kaupungista tunnetaan oikeustapauksia, joissa kiistellään parturi-kirurgin ammattilisenssistä.

Parantajat ja puoskarit

Lääkäreiden ja parturi-kirurgien lisäksi erilaiset (kansan)parantajat ja puoskarit tarjosivat erihintaisia ja erilaatuisia palveluitaan, voiteitaan ja rohdoksiaan kaupunkilaisille. Erityisesti suurissa kaupungeissa valinnanvaraa oli runsaasti ja eri palveluntarjoajat yrittivät parhaansa mukaan hankkia itselleen asiakkaita. Englanninkielisessä tutkimuksessa tästä moninaisuudesta ja kilpailusta käytetään usein termiä medical market-place.

Tutkijat ovat korostaneet, että jako viralliseen ja epäviralliseen tai vaihtoehtoiseen lääketieteeseen ei kuvasta todellisuutta, sillä eri lääkärinpalveluita tarjoavat henkilöt jakoivat yhtenäisen lääketieteellisen ajatusmaailman, vaikka hoidoissa oli eroavaisuuksia. Voisi ajatella, että kyseessä oli toisiaan täydentäviä palveluita. Puoskarit ja parantajat olivat myös hyväksyttyjä yhteisön jäseniä ja saattoivat olla sekä menestyneitä että arvostettuja. 

Kiistat eri ammatinharjoittajien välillä johtuivat usein kilpailusta ja kateudesta sekä rajanvedosta siitä, mitkä toimenpiteet kuuluivat kenellekin. Esimerkiksi vuonna 1599 eräät Lyypekin parturi-kirurgit olivat rikkoneet leski Catharina Catoniksen työvälineet ja syyttivät häntä toimivaltuuksien ylittämisestä ja asiakkaiden haalimisesta. Lesken kaupungin raadille lähettämästä valituskirjelmästä selviää, että raati oli myöntänyt Catharinan aviomielle lisenssin parantaa vanhoja haavoja ja murtumia. Monissa Euroopan kaupungeissa viranomaiset myönsivät puoskareille lisenssejä, jonka turvin he saattoivat harjoittaa ammattiaan.

Tukholman parturi-kirurgit suhtautuivat äärimmäisen kielteisesti ammattikunnan ulkopuolella lääkärinpalveluita tarjoaviin puoskareihin ja ”vale-lääkäreihin”, joita säännössä kutsutaan fuskareiksi.  Sääntö määräsi, että kukaan ammattiveljistä tai mestarikisälleistä ei saa olla missään tekemisissä fuskareiden kanssa, eikä liioin sellaisille joukolle välittää sidostarpeita tai salvoja. Jos jäi kiinni itse teosta tuli maksaa sakkoja 40 markkaa (n. 460 euroa) ja sen jälkeen vastoin sääntöä toiminutta ammattiveli laskettiin itse fuskariksi.

Lisäksi pykälän 26 mukaan ”Ei sovi kenenkään fuskarin uskaltaa väittää olevansa lääkäri (Artz eller Läkare), ei Tukholmassa tai esikaupungeissa, sillä sellaisen niljakkaan joukon takia on moni menettänyt terveytensä. Sitä, jonka tavataan harjoittamasta niljakasta fuskausta, ammattikunta rankaisee, koska muuten tapa saattaa levitä.” Nämä sääntökohdat ovat kiistaton todiste siitä, että keskiajan Tukholmassa lääkärinpalveluita tarjosivat myös muut kuin virallisella lisenssillä toimivat parturi-kirurgit ja lääkärit.

Kirjallisuus:

Förvaltningshistorisk ordbok ”Bardskärare” http://fho.sls.fi/uppslagsord/5494/bardskarare/

Jarmo Kuronen ja Jarmo Heikkinen: “Barber-Surgeons in Military Surgery and Occupational Health in Finland, 1324−1944,” aikakauskirjassa Military Medicine, 21.08.2018, https://doi.org/10.1093/milmed/usy202, luettu 26.11.2018.

Göran Dahlbäck. I Medeltidens Stcokholm. Stockholm: Stockholms Medeltidsmuseum 1987.

Klemming, G. E. Skrå-ordningar. Samlingar utgifna af Svenska Fornskirft –sällskapet. Stockholm: Kungliga boktryckeriet, P. A. Norstedt and Söner, 1856.

Wehrmann, Constantin. Die älteren Lübeckischen Zunftrollen. Lübeck: Grautoff, 1872.

Lindström, Dag. Skrå, stad och stat, Stockholm, Malmö och Bergen ca.1350–1622. Studia Historica Upsaliensia 163. Uppsala, 1991.

Edvinsson, Rodney och Söderberg, Johan: ”A Consumer Price Index for Sweden 1290─2008.” The Review of Income and Wealth, 2011 vol. 57 (2) s. 270─292.

Lindberg, Bo S.,Kirurgernas historia. Om badare, barberare och fältskärer. Förlag: Medicinhistoriska museet Uppsala, 2017. ISBN 978-91-506-2655-1,http://www.diva-portal.org/smash/get/diva2:1146123/FULLTEXT01.pdf (26.11.2018).

Stieda, Wilhelm ja Constantin Mettig. Schragen der Gilden und Aemter der Stadt Riga bis 1621. Gesellschaft für Geschichte und Alterthumskunde der Ostseeprovinzen Russlands. Riga: Buchdruckerei von W. F. Häcker, 1896.

Ojala, Maija. Protection, Continuity and Gender: Craft trade culture in the Baltic Sea region (14th−16th centuries), Acta Universitatis Tamperiensis 1974. Tampere: Tampere University Press 2014. Open Access julkaisu, ladattavissa osoitteessa   urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9574-8

Gentilcore, David. ”Was there a ”popular medicine“ in early modern Europe? Folklore 115:2 (2004), 151−166, https:/doi.org/10.1080/0015587042000231255.

Gentilcore, David. “The ‘Golden Age of Quackery’ or ‘Medical Enlightment’? Licenced Charlatanism in Eighteenth-Century Italy.” Cultural and Social History, 3:3 (2006), 250−263, https:/doi.org/10.1191/1478003806cs064oa.

Porter, Roy. “The People’s Health in Georgian England.” Teoksessa Tim Harris (toim.) Popular Culture in England, c. 1500−1800, 124−142. London 1995.

Jütte Robert. “”A seventeenth-century German Barber-Surgeon and his patients,” Medical History 33 (1989), 184−198.

Miten mielen toiminta ymmärrettiin psykologiassa ja psykiatriassa 1900-luvun loppupuolen Suomessa?

Kirjoittanut Annastiina Mäkilä

Masennuksen lähihistorian tutkimuksessa turhauttavinta on asioiden määrittelyn moninaisuus. Kulttuurihistorian alan väitöskirjatutkimuksessani lähden liikkeelle kysymällä, mitä masennus tarkoitti Turun yliopiston lääketieteen ja psykologian opetuksessa 1900-luvun lopulla. Voidakseni vastata tähän kysymykseen, olen joutunut etsimään vastauksia myös paljon laajempiin kysymyksiin mielen toiminnan määrittelyistä aina psykologian ja psykiatrian tieteellisiin eroihin. Metsän näkeminen puilta on vaatinut jatkuvan epävarmuuden sietämistä, sillä vastaukset eivät paljastu yksittäisistä teksteistä ja poikkeuksia löytyy kaikkeen.

Tässä blogitekstissä en etsi vastausta masennuksen määrittelyyn – sen jätän väitöskirjan huoleksi – mutta sen sijaan kysyn ensinnäkin, miten vammaisuus liittyy suomalaisiin psykotieteisiin ja toisekseen, mikä pohjimmiltaan erotti 1900-luvun loppupuolen psykiatrisen ja psykologisen ajattelutavan Suomessa.

Käydään ensin käsitteiden kimppuun ja pohditaan, miten vammaisuus suhteutuu mielen määrittelyyn. Käsitteille tyypillisesti vammaisuus voidaan määritellä monin tavoin, ja tässäkin blogissa on nähty vammaisuuden ja vamman historiallinen ja kulttuurinen muuntuvuus. Nykyään Maailmanterveysjärjestö (WHO) määrittelee vammaisuuden hyvin avoimesti. Se toimii sateenvarjoterminä yksilön terveydentilan aiheuttamille moninaisille yhteiskunnallisille ja sosiaalisille rajoitteille ja yksilön kohtaamalle negatiiviselle suhtautumiselle. Tällaisen määrittelyn alle mahtuvat myös mielenongelmat ja masennus, mutta näin väljä määritelmä ei vielä auta meitä lähestymään tarkemmin mielen ongelmiin historiallisesti liitettyjä käsitteitä, kuten terve/sairas ja normaali/epänormaali. Suomen kielitoimiston sanakirja antaa jo hieman rajatumman määritelmän ja painottaa vammaisuuden ja vamman ruumiillisuutta, vaikka kertookin vammaisuutta käytettävän myös kuvaannollisesti psyykkisestä vammasta tai tunnevammasta.

Ruumiillisuus puhuttelee jo paremmin omaa intuitiivista arkiymmärrystäni vammaisuudesta ja liittää sen vahvasti biologiaan. Vaikka itse en omassa aineistossani muista oikeastaan kertaakaan nähneeni puhuttavan mielenongelmista vammaisuutena, niin tällaisen määritelmän perusteella 1900-luvun alun psykologian ja psykiatrian, ja erityisesti yhteiskunnan, näkemys mielen poikkeavuudesta oli nimenomaan vammaisuutta. Normaalista epämieluisasti poikkeavan mielen toimintaa ei 1900-luvun alussa nähty ainoastaan biologisperäisenä, vaan myös periytyvänä. Tässäkään ei tosin voida puhua tieteenaloista täysin yhtenäisinä ääninä, ja toisaalta Suomessa moderni psykiatria ja psykologia hakivat vielä ylipäätään paikkaansa tieteiden kentällä.

Moderni psykiatria oli 1900-luvun alkupuoliskolla vannoutunut etsimään mielen ongelmien biologisia syitä, ja Turun yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa hermo- ja mielitautiopin professuuri jakautuikin neurologiaan ja psykiatriaan vasta vuonna 1967. Toisaalta psykologialla oli ollut oma itsenäinen laboratorionsa jo vuodesta 1922, mutta samalla mielisairaudet eivät ole koskaan kuuluneet Turun yliopiston psykologian laitoksen tutkimuskohteiden keskiöön. Masennuksesta kuitenkin sekä luettiin että kirjoitettiin myös psykologiassa, joten on selvää, että mielen ongelmia käsiteltiin kummassakin oppiaineessa.1

1900-luvun alkupuolen jälkeen biologiakeskeisyydestä siirryttiin kohti huomattavasti holistisempaa tulkintaa. Masennusta koskevissa teksteissä sekä psykiatriassa että psykologiassa nojattiin paljolti psykoanalyyttisiin teorioihin, kuten Melanie Kleinin teoriaan kaikkien lasten läpikäymästä depressiivisestä psykoosista, Tor-Björn Hägglundin teoriaan nuorten masennuksesta lapsuudesta luopumisen suruprosessina ja ehkä vaikutusvaltaisimpana Sigmund Freudin melankoliakäsitykseen. Lisäksi aineistossa tunnettiin hyvin René Spitzin ja Katherine Wolfin teoria varhaislapsuuden äidistä eroon joutumisen aiheuttamasta anakliittisesta depressiosta, jota voidaan pitää edellisiä selvärajaisemmin nimenomaan sairautena. Tässäkin tosin selkein tunnistustapa oli samalla parannuskeino: kyse oli anakliittisesta depressiosta, jos lapsen oireet katosivat lyhyen ajan sisällä siitä, kun hän pääsi takaisin äitinsä luo.

Tässä kohden on muistettava, että tieteellisen yhteisön käsitykset eivät ole täysin sama asia kuin käytännön työ. Tästä hyvänä osoituksena on suomalaisen mielenterveydenhoidon historia 1900-luvun puolenvälin jälkeen. Tuolloin psykotieteiden sisällä vallitsi näiden tieteiden historian ehkä holistisin kausi, jossa sairauden ja terveyden rajoja pidettiin häilyvinä veteen piirrettyinä viivoina. Juuri tähän samaan aikaan Suomessa rakennettiin historiamme suurinta ja kokonaisuutena eristäytyneintä mielisairaanhoitoa massiivisine mielisairaaloineen ilman avohoitoa muussa kuin jälkihoitotarkoituksessa.

Lähestyttäessä vuosituhannen vaihdetta palattiin vahvaan uskoon luonnontieteellisten selitysmallien voimasta. 1980- ja 1990-luvuilla sekä psykiatriassa että psykologiassa tunnettiin samoja tutkimuksia ja teorioita, jotka 1900-luvun puolenvälin jälkeen perustuivat ennemmin ympäristön kuin perimän ja biologian vaikutukseen. Turun yliopistossa psykologian opiskelijat kävivät kuuntelemassa myös psykiatrian luentoja, ja toisaalta lääketieteellisessä oli psykologiaa opettamassa myös psykologian oppiaineesta valmistunutta henkilökuntaa. Lääketieteellisessä opetettiin tieteelle tyypillisesti myös ruumiiseen kajoavia hoitomuotoja, kuten psyykelääkkeiden käyttöä, mutta näistä hoitomuodoista mainittiin myös psykologian opetuksessa. Kummankin opetuksessa käytiin läpi myös erilaisia ei-ruumiiseen-kajoavia terapiamuotoja, mikä tarkoitti puheterapian lisäksi myös mm. taideterapiamuotoja.

Mikä sitten pohjimmiltaan erotti 1900-luvun loppupuolen psykiatrian psykologiasta? Aloitellessani tutkimustani ajattelin, että psykiatria on psykologiaa kiinnostuneempi diagnooseista. Vasta tutkimuksen edetessä huomasin anakronismini, jossa en ollut kyennyt erottamaan omaa diagnostisen kulttuurin kyllästämää ymmärrystäni tutkimuskohteestani. Nykyään mielen ongelmia lähestytään diagnooseista lähtöisin, mutta vielä pitkälle1980-lukua myös psykiatrian sisällä diagnoosit olivat vain yksi luokittelutapa muiden joukossa.

Psykiatrit Paul McHugh ja Phillip Slavney ovat kuvanneet muutosta diagnosoinnin prosessin siirtymiseksi alhaalta ylös etenevästä ylhäältä alas kulkevaksi. Toisin sanoen vielä 1980-luvun alussa ensisijaista oli tutustua yksilön historiaan, ihmissuhteisiin sekä somaattisiin ja psyykkisiin olotiloihin diagnoosin jäädessä toissijaiseksi. Nykyään oleellisinta on alkuun määrittää niin sanotusti oikea diagnoosi tai diagnoosit, jonka jälkeen yksilöä lähestytään tätä kautta. Siinä missä vielä muutama vuosikymmen sitten sekä psykiatria että psykologia pitivät erinäisiä tautiluokkia pelkkinä käytännöllisinä nimityksinä, niin nykyään kummatkin tieteenalat operoivat yhteen ja samaan tautiluokitusjärjestelmään pohjaavien diagnoosien kanssa. Näin ollen emme voi siis etsiä psykologian ja psykiatrian perimmäistä eroa niiden suhteesta diagnooseihin.2

Olen tutkimukseni edetessä joutunut heittämään roskakoriin monet psykiatrian ja psykologian eroavaisuuksiin liittyvät olettamani. Ainakaan Turun yliopiston oppiaineista tällaisia yleistyksiä ei 1900-luvun lopun opintojen perusteella voida sanoa. Kuitenkin lukiessani psykiatrian ja psykologian tekstejä ja keskustellessani eri koulutuksien saaneiden kanssa vaikuttaa siltä, että jokin hyvin perustavanlaatuinen ero näissä on, ja vaikuttaa olleen läpi vuosisadan.

Luulen, että tässä minun tulisi uskoa edessäni olevien tenttikirjojen selkämyksiä. Siinä missä mielen ongelmia käsittelevä psykiatrian perusteos oli nimeltään yksinkertaisesti Psykiatria, niin psykologiassa kahdenkin vastaavan oppikirjan nimi oli 1980-luvulla Abnormal psychology. Vaikka kummassakin tieteessä voidaan käsitellä samoja asioita, niin psykiatriassa keskitytään sairauteen siinä missä psykologiassa poikkeavuuteen normaalista.

Erityisen hyvin tämä näkyy ikäkausiajattelussa. Psykiatriassa keskityttiin etsimään neljälle ikäkaudelle tyypillisiä sairauksia siinä missä psykologiassa tällaista jaottelua ei tehty, vaan luotiin teorioita elämänkaaren normaalille kululle. Vaikka lääketieteen ja psykologian opinnoissa luettiin samaa teoriaa esimerkiksi jostakin lapsuuden masennustilasta, niin psykiatriassa tätä lähestyttiin juuri tietyssä iässä mahdollisesti ilmenevänä tilana, kun taas psykologiassa samaa tilaa lähestyttiin ennemmin lapsen ikävaiheen normaalin etenemisen epäonnistumisena.

Voidaanko siis sanoa, että moderni psykiatria on keskittynyt mielen sairauksien biologisten syiden tutkimiseen ja hoitamiseen? Voidaanko vastaavasti väittää, että psykologia tieteenalana on lähestynyt ihmisen mielentoimintaa elämänhistorian kautta? Kun tarkastellaan suomalaista psykiatriaa ja psykologiaa tieteenaloina läpi 1900-luvun väittäisin, että ei, tällaisia kategorisointeja ei voida tehdä. Yllä antamani esimerkki erilaisesta suhtautumisesta ikäkausiin ei vielä kerro mitään tieteen suhtautumisesta jonkin tilan syntymekanismeihin, etenemiseen tai suhteutumiseen ympäristöön tai biologiaan. Se osoittaa ainoastaan sen, että psykiatriassa lähestyttiin tilan määrittelyä mahdollisesti hoitoa vaativana sairautena tai psyykkisenä kärsimyksenä, kun taas psykologia oli kiinnostuneempi poikkeamasta normaaliin elämänkaareen, jossa tulisi tapahtua tietyssä järjestyksessä tiettyjä elämäntapahtumia.

Tästäkään ei voida vielä vetää johtopäätöstä, että sama tila olisi psykiatriassa tulkittu mielisairaudeksi siinä missä psykologiassa epänormaaliksi reaktioksi. Voitaneen kuitenkin väittää, että siinä missä psykiatrian tavoitteena oli mieleltään terve ja psyykkisestä kärsimyksestä vapaa yksilö, niin psykologian tavoitteena oli normaali mielen toiminta.

Viitteet:

1) Alanen, 183; Hakkarainen; Niitemaa ja Uotila, 23; Tarmio,9, 85, 103, 175

2) Shorter, 13–14.

Lähteet:

Alanen, Yrjö O.: Psykiatrian Kehitys Turussa. Teoksessa Kalle Achté, Jaakko Suominen ja Tapani Tamminen (toim.): Seitsemän Vuosikymmentä Suomalaista Psykiatriaa. Helsinki: Suomen Psykiatriyhdistys r.y., 1983. 181–186.

Hakkarainen, Pekka: Turun Yliopiston Psykologian Laitoksen Historia, 1922–1972. Psykologian Tutkimuksia 71. Turku: Turun yliopiston Filosofian, psykologian ja menetelmätieteiden laitos, 1984.

Niitemaa, Timo ja Saara Uotila: Tieteen Ja Terveyden Kiinamylly : Turun Yliopiston Lääketieteellinen Tiedekunta 1943–2013. Turun yliopisto, 2013.

Shorter, Edward: Chapter 1. The History of DSM. In J. Paris and J. Phillips (ed.): Makingthe DSM-5: Concepts and Controversies. New York: Springer Science+Business Media, 2013. 3–19.

Tarmio, Timo: Tiedekunta Hyvinvointivaltiossa – Turun Yliopiston Lääketieteellinen Tiedekunta 1943–1993.Turun yliopisto, 1993.


Vallankumousten vammauttaminen

Kirjoittanut Daniel Blackie

Kaikenlaiset ihmiset tekevät vallankumouksia – merkittävät, hyvät, köyhät, riistetyt ja orjuutetut. Mutta entä vammaiset ihmiset?

Monet perinteisesti marginalisoidut ja syrjäytetyt ryhmät, kuten naiset, työläiset ja siirtolaiset, ovat nykyään näkyvästi esillä vallankumousten historiaa käsittelevässä laajassa historiallisessa kirjallisuudessa. Vammaiset ihmiset tällaisesta kirjoitetusta historiasta kuitenkin yhä puuttuvat. Toisinaan saatetaan mainita, että tietyn vallankumouksen ”suurmiehellä”, kuten esimerkiksi Amerikan vallankumouksellisella ja Yhdysvaltain ”perustajaisällä” Gouverneur Morrisilla (1752–1816) tai Josiah Wedgwoodilla (1730–1795), joka oli englantilainen keraamikko ja Britannian teollisen vallankumouksen uranuurtaja, oli fyysinen vamma. Sekä Morris että Wedgwood käyttivät kumpikin puujalkaa, ja nykypäivän näkökulmasta heitä todennäköisesti pidettäisiin ”vammaisina” ihmisinä.

Kaiverrus Gouverneur Morrisista vuodelta 1863, pohjautuu Alonzo Chappelin maalaukseen. (Kuva: New York Public Library)

Ryhmänä vammaisten ihmisten on kuitenkin katsottu vaikuttaneen harvoin, jos ollenkaan, maailmaa muuttaneisiin lukuisiin vallankumouksiin. He kuitenkin ovat sekä osallistuneet että vaikuttaneet niihin!

Ihmiset, joilla on ollut fyysisiä tai psyykkisiä vammoja, ovat osallistuneet aktiivisesti maailman merkittävimpiin vallankumouksiin, kuten esimerkiksi teolliseen vallankumoukseen, vaikka sitä ei nykypäivänä usein muistetakaan. Ajatellaan vaikka teollista vallankumousta. Esimerkiksi Britannian teollistumista käsittelevät aikaisemmat esitykset ovat suurimmilta osin jättäneet huomiotta tavalliset vammaiset ihmiset. Lisäksi on vaikea löytää kirjallisuutta, jossa heidät oltaisiin esitetty muussa kuin passiivisen sivustakatsojan roolissa tässä merkittävässä muutosprosessissa. Kuitenkin jo nopea katsaus 1800-luvun lähteisiin, jotka kuvaavat elämää Britannian varhaisissa teollisuusyhteisöissä, antavat hyvin toisenlaisen kuvan vammaisten osallisuudesta.

Esimerkiksi vuonna 1842 julkaistu virallinen raportti, joka käsittelee olosuhteita Britannian kaivostoiminta-alueilla, osoittaa, että monet vammaiset ihmiset todella olivat aktiivisia osallistujia teollisessa vallankumouksessa. Raportissa on paljon näyttöä siitä, kuinka britit, joilla oli merkittäviä vammoja (heitä on kuvattu esimerkiksi termeillä ”rampa” (lame), ”kuuro ja mykkä” (deaf and dumb) tai ”sokea”) työskentelivät monissa merkittävissä tehtävissä, jotka olivat elintärkeitä kehittyvälle teollistumiselle ja sen myötä kehittyvälle taloudelle. Oikeastaan ei ole liioiteltua sanoa, että ”vammaiset” työntekijät auttoivat, kirjaimellisesti, rakentamaan modernia Britanniaa.

Kun Rhys William Jones vieraili merkittävällä Penydarrenin rautatehtaalla eteläisessä Walesissa ja keräsi aineistoa raporttia varten, eräs todistaja kertoi hänelle, että tehtaalla oli mahdollisesti jopa ”30–40 miestä nyt töissä… jotka ovat vammautuneita (maimed) tai rampautuneita (lamed) ja joilla on ’puujalka tai yksi käsi’”.

Sivuuttamalla tällaisia todisteita (joita todellakin on paljon) historioitsijat ovat jättäneet tunnustamatta vammaisten ihmisten osuuden todennäköisesti modernin aikakauden tärkeimmässä taloudellisessa kehityksessä. Nämä laiminlyönnit ovat myös vaikuttaneet vammaisten ihmisten elämiin nykypäivänä, sillä ne ovat omalta osaltaan vieneet heiltä historiallisen toimijuuden ja vahvistaneet yleistä käsitystä siitä, että he olisivat pohjimmiltaan avuttomia ja muista riippuvaisia.

Penydarren rautatehtaalla 1840-luvulla työskennelleet “vammautuneet” (maimed) tai “rampautuneet” (lamed) eivät olleet tosiaankaan ainoaa laatuaan. Vammaiset ihmiset ovat osallistuneet myös muina aikoina ja muissa paikoissa maailmaa muuttaneisiin ”vallankumouksellisiin” toimintoihin. Esimerkiksi Amerikan vallankumouksen aikana Lewis Nicolan komennossa toimineet ”invalidit” sotilaat suorittivat tärkeitä tehtäviä George Washingtonin siirtokuntien armeijalle. Näin ollen he olivat osa sitä sotilaallista voittoa, joka helpotti Yhdysvaltojen itsenäistymistä. Tätäkään ei tosin ole mainittu suurimmassa osassa aihetta käsitteleviä teoksia.

Kaikki nämä esimerkit osoittavat, kuinka vallankumouksia tutkivat historioitsijat voisivat tehdä paljon parempaa työtä ja sisällyttää myös vammaisten ihmisten kokemuksia kirjoittamiinsa historioihin. Tämä sekä syventäisi menneisyyden vallankumouksellisen muutoksen ymmärtämistä että tukisi nykyistä muutosta horjuttamalla vammaisiin ihmisiin liitettyjä haitallisia stereotypioita. ”Vammauttamalla” monet vallankumoukset voisivat historioitsijat tuottaa yhä vallankumouksellisimpia historioita.

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Fertig, Henry H. ‘Josiah Wedgwood, Medallions, and Physicians’. Bulletin of the History of Medicine, 28 (1954): 127–139.

Foster, Thomas A. ‘Recovering Washington’s Body-Double: Disability and Manliness in the Life and Legacy of a Founding Father’. Disability Studies Quarterly, 32 (2012).

Haggard, Robert F. ‘The Nicola Affair: Lewis Nicola, George Washington, and American Military Discontent during the Revolutionary War’. Proceedings of the American Philosophical Society, 146 (2002): 139–169.

Turner, David M. and Blackie, Daniel. Disability in the Industrial Revolution: Physical Impairment in British Coalmining, 1780–1880 (Manchester: Manchester University Press, 2018).

UK Parliamentary Papers 1842 (381, 382), Children’s Employment Commission. Appendix to the First Report of the Commissioners. Mines. Parts I & II.

Opaskoirien historiasta

Kirjoittanut Jenni Kuuliala

Opaskoirien systemaattinen kouluttaminen alkoi länsimaissa ensimmäisen maailmansodan aikoihin, kun suuri joukko miehiä palasi rintamalta näkövammaisina. Saksalaiset aloittivat koirien kouluttamisen jo sodan aikana. Muualle ajatus levisi amerikkalaisen, Sveitsissä asuneen koirankasvattaja Dorothy Harrison Eustisin mukana. Hänen myötävaikutuksellaan Yhdysvaltoihin perustettiin ensimmäinen opaskoirakoulu vuonna 1929 ja Britanniaan opaskoirien koulutus levisi 1930-luvulla. Suomessa opaskoirien järjestelmällisen koulutuksen pani alulle Mannerheim vuonna 1940 toimiessaan Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana. Alkuvaiheessa opaskoirat olivat pääasiassa saksanpaimenkoiria, mutta myöhemmin pääasialliseksi roduksi valikoitui labradorinnoutaja.

Nämä opaskoirien koulutuksen myöhemmät, järjestäytyneet vaiheet tunnetaan yleisesti hyvin. Mutta miten oli historiassa? Käytettiinkö koiria näkövammaisten oppaina jo ennen 1900-lukua, ja miten laajaa tällainen toiminta kenties oli?

Kiinnostuin itse aiheesta vuosia sitten – ja kimmokkeena oli jälleen eräät todistajanlausunnot pyhimyksen kanonisaatioprosessissa. Vuonna 1331 Tréguierissa Bretagnessa käytiin pyhän Yves de Tréguierin kanonisaatiokuulustelu. Usea paikallinen ihminen todisti näkemästään ihmeestä, jossa Yvesin haudalle tullut, heille ennestään tuntematon mies oli parantunut sokeudesta. Kuulustelua hoitaneet komissaarit kysyivät todistajilta, mistä he tiesivät, että mies todellakin oli sokea. Esimerkiksi mies nimeltä Herveus Glovie vastasi, että hän tiesi miehen olleen sokea, koska ”se näytti ilmeiseltä, ja koska mies antoi koiran johdattaa itseään, niin kuin sokeat tekevät”. Toinen todistaja, Johannes Radulphi, puolestaan vastasi samaan kysymykseen, että ”koska koira johdatti häntä, ja hän käveli kuten sokea”. Usea muu todistaja antoi samantapaisen lausunnon.

Vaikka ihmeparanemisen kokeneen miehen henkilöllisyys jää arvoitukseksi meille samaan tapaan kuin kanonisaatiokuulustelun toimeenpanijoille, näissä lausunnoissa merkittävää on, että todistajat pitivät opastavaa koiraa selvästi sokeuden merkkinä. Mies ja hänen koiransa siis tuskin olivat ensimmäinen tai ainoa tämänkaltainen koirakko, jonka he kohtasivat.

(c) British Library, Stowe MS 17, f. 135r

Opastava koira onkin varsin yleinen kuva-aihe etenkin keskiaikaisissa käsikirjoituksissa. Esimerkiksi yllä olevassa British Libraryn käsikirjoituksen kuvassa Jeesus parantaa sokean miehen, jolla on koira hihnassa. Koira siis selkeästi merkitsee katsojalle sitä, että kyseessä on nimenomaan sokea ihminen. Toinen tyypillinen kuva-aihe on sokea kerjäläinen, jolla on hihnassa koira. Kuten alla olevassa kuvassa, näillä koirilla on usein kulho suussa. Ne siis pitelevät kippoa, johon ohikulkijoiden oletettaan antavan almuja. Esimerkkejä koirasta sokean oppaana on myös myöhempien vuosisatojen taiteessa. 1600-luvulla tehdyssä kopiossa jo kadonneesta Baselin Totentanz– eli Kuolemantanssifreskosta hautaan Kuoleman johdattamana kävelevällä sokealla miehellä on narussa koira. Kuolemantansseja on säilynyt uuden ajan alusta muutamia. Niissä kuvataan eri yhteiskunnan kerrosten jäseniä aina paavista ja kuninkaasta kerjäläisiin matkalla hautaan, samanarvoisina kaiken voittavan kuoleman edessä. Jälleen kerran sokean, köyhän ihmisen attribuuttina on koira, joka tekee tämän maalauksen osan helpommin tulkittavaksi. Myös vaikkapa Tintorettolta, Rembrandtilta ja Gainsborough’lta löytyy töitä, joissa kuvataan opastava koira. Vastaavankaltaisia esimerkkejä tunnetaan muualtakin maailmasta, esimerkiksi keskiajan Kiinasta, ja onpa eräs Pompeijista löydetty freskokin tulkittu kuvaksi opaskoirasta.

Romance of Alexander (Oxford Library, Bodley 264), 1338-1344

 

Baselin Kuolemantanssi, kuparipiirros

Koirien käytöstä näkövammaisten oppaina on myös satunnaisia kirjallisia lähteitä jo keskiajalta yllä mainitsemieni ihmetodistusten lisäksi. Parissa tekstissä on viitteitä siitä, että koiria olisi pidetty epäluotettavina oppaina ja tämän vuoksi kaikki, joiden oli mahdollista käyttää oppaana ihmistä, tekivät niin. Koira olisi siis ollut vaihtoehto heille, joilla ei ollut varaa ihmisoppaaseen. Toisenkinlaisia näkemyksiä kuitenkin esitettiin. Konstantinopolissa 1100-luvulla kirjoittanut Nikephoros Basilakes ylisti koiria, ja yksi syy tähän oli nimenomaan niiden kyky opastaa sokeita. Kun tullaan ajassa eteenpäin 1800-luvulle, koirien potentiaali oppaina mainitaan siellä ja täällä jo aivan suorasanaisesti. Aivan 1800-luvun alussa kirjoittanut englantilainen luonnontieteilijä Thomas Bewick niinikään kiitti koirista kirjoittaessaan näiden kykyä opastaa sokeita. Samoin Wienissä vaikuttanut pappi kirjoitti vuonna 1819 sokeiden kouluttamisesta ja siinä ohessa mainitsi, että heille voi kouluttaa oppaiksi koiria – hänen mukaansa paimenkoirat ja villakoirat olivat tähän sopivimpia rotuja. 1800-luvun puolivälissä Jakob Birrer -niminen sokea mies puolestaan kirjoitti muistelmissaan, miten oli itse kouluttanut itselleen pystykorvasta opaskoiran ja antoi samalla ohjeita muille sokeille, jotta nämä voisivat seurata hänen esimerkkiään.

Koiran ja ihmisen yhteinen historia ulottuu tuhansien ja tuhansien vuosien taakse, ja koirat ja ihmiset ovat tehneet yhteistyötä mitä moninaisimmilla tavoilla aikojen kuluessa. Tästä näkökulmasta ei oikeastaan ole edes yllättävää, että koiria todella käytettiin näkövammaisten oppaina paljon ennen kuin moderni ”opaskoiran” käsite oli tunnettu. Todennäköisesti aiheesta olisi löydettävissä paljon enemmänkin tietoa; toivottavasti joku historioitsija vielä tarttuu aiheeseen.

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Chiens Guides d’Aveugles au Luxembourg: Auszug aus Erinnerungen, merkwürdige Lebensfahrten und besondere Ansichten des Jakob Birrer von Luthern http://www.chienguide.org/mmp/online/website/content/documentation/history/291_DE.html

Coon, Nelson, ’Dog Guides for the Blind’ (1959): http://www.deficienciavisual.pt/r-Dog_guides_for_the_Blind-Nelson_Coon.htm

Fishman, Gerald A. ‘When Your Eyes Have a Wet Nose: The Evolution of the Use of Guide Dogs and Establishing the Seeing Eye,’ Survey of Ophthalmology 48, no. 4 (2003): 452-58

History of Guide Dogs in Britain: https://www.guidedogs.org.uk/media/3919/the-history-of-guide-dogs-in-britain-1.pdf

Metzler, Irina, A Social History of Disability. Cultural Considerations of Physical Impairment, Routledge Studies in Cultural History (London and New York: Routledge, 2013)

Monuments originaux de l’histoire de Saint Yves, ed. by A. de La Borderie, J. Daniel, R. P. Perquis, and D. Tempier (Saint-Brieuc: Imprimerie L. Prud’homme, 1887)

Murchison, Krista A.: Guide Dogs in Medieval Art and Writing: https://kristamurchison.com/medieval-guide-dogs/

Opaskoirakoulu: historia http://opaskoirakoulu.fi/?page_id=25

911 päivää 1930-luvun mielisairaalassa

Kirjoittaneet Karoliina Maanmieli ja Anu Rissanen
Muistoihin kaivertuneet tilat (2017–2020) Koneen säätiö

Joulukuun alussa 1935 Routalan (nimi muutettu) kotiin tuli joukko tuttuja miehiä, jotka: ”rupesivat kovalla kiireen touhulla ajamaan rääsyjä päälleni, mitä sattui lähellä olemaan, eikä minulle ilmoitettu koko touhun tarkoitusta, eikä sitä mihin aiotaan mennä”. Kirjoittaja kuvaa, kuinka koko peli tuntui siltä, kuin oltaisiin lähdetty taluttamaan sonnimullia markkinoille. Niin kuin Routala matkan varrella oli jo epäillytkin, päämääränä oli mielisairaala.

Kuva: T. Norjavirta, Sotamuseo: Mielisairaalan aluetta. Heinäkuu 1943

Tämä 1930-luvun puoliväliin sijoittuva, yli sadan konekirjoitusliuskan mittainen potilaan kertomus kuvaa muutaman kuukauden pituista hoitojaksoa Seinäjoen piirimielisairaalassa ja sitä seuraavaa kahden ja puolen vuoden jaksoa Hattelmalan mielisairaalassa, jota siihen aikaan kutsuttiin Pöllöläksi. Routalan sairaalaan toimittaminen tapahtui tilakaupasta syntyneen eripuran seurauksena.

Routala oli sairaalajaksojensa aikaan jo ikämies ja sai ikänsä puolesta viettää päivänsä enimmäkseen sairaalan sisätöissä. Siksi hänelle jäi aikaa ja mahdollisuuksia tarkkailla sairaalan toimintaa ja hoitohenkilökunnan sekä potilaiden käyttäytymistä. Sairaalasta päästyään hän kirjoitti muistonsa ja muistiinpanonsa puhtaaksi kirjoituskoneella. Ne ovat säilyneet näihin päivin asti, ja onneksemme kirjoittajan sukulainen lähetti ne Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosina 2014 ja 2015 organisoimaan Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta –keräykseen. Routalan kirjoitus on vanhin keräykseen lähetetty teksti. Tätä rikasta muistelukirjoituskokoelmaa tutkimme monitieteisessä Muistoihin kaivertuneet tilat -hankkeessamme viiden tutkijan voimin.

Hoitokäytänteet ja puuttuva hoito

Routala tekee sairaalapäiväkirjassaan monenlaisia huomioita. Seinäjoen ajalta hän joutuu turvautumaan muistiinsa, koska ei kertomansa mukaan voinut siellä säilyttää kirjoituksiaan missään. Pöllölässä kirjoittaminen ja kirjoitusten säilytys sen sijaan onnistuivat. Routala paneutuu kirjoitelmissaan niin sairaalan maatilan hoitoon, taloudenpitoon, ruuan kehnoon laatuun, kirjanpidon epäilyttäviin epätarkkuuksiin ja ennen kaikkea hoitokäytänteisiin sekä hoitohenkilökunnan usein ivalliseen ja potilaita kunnioittamattomaan käytökseen. Routala pohtiikin kirjoituksessaan: ”onkohan kaikilla sairaaloilla erikseen omat omituiset oppinsa ja tapansa, eikä mitään samaan suuntaistakaan.” Tässä kahden sairaalan perusteella tekemässään havainnossa hän osuu oikeaan. Vaikka hoitomuodot, jotka kehitettiin Saksassa ja muualla Keski-Euroopassa, olivat kaikissa suomalaissa mielisairaaloissa samat, vaihtelivat piirimielisairaaloiden hoitokäytänteet suurestikin. Yksi tekijä tämän ilmiön taustalla oli sairaaloiden talous ja käytettävissä olevat resurssit.

Useaan otteeseen Routala palaa ihmettelemään miksi mielisairaalaa kutsutaan sairaalaksi, vaikka siellä ei tarjota potilaille mitään hoitoa, edes somaattisten sairauksien hoidosta ei siellä huolehdita asianmukaisesti. Suomalaisissa sairaaloissa käytettiin 1930-luvun loppuvuosina kääre- ja kylpyhoitoja sekä rauhoittavia ja unilääkkeitä. Kardiasoli- ja insuliinisokkihoidot tulivat suomalaisiin sairaaloihin pääosin vuodesta 1937 alkaen. Näkemiään kääre- ja kylpyhoitoja Routala ei pidä hoitona vaan rankaisu- ja hallintakeinona. ”Eivät mielisairaalat mitään sairaaloita olekaan, eivät missään merkityksessä. Ne ovat ainoastaan yhteiskunnallisen roskan huonoja kaatopaikkoja.” Ainoa sairaalan tarjoama hoitomuoto on työterapia, joka sekin on Routalan näkemyksen mukaan yksipuolista ja tylsistyttävää pikemminkin kuin kuntouttavaa. Saksalainen psykiatri Hermann Simon kehitti 1920-luvun puolivälissä Güterslohn mielisairaalassa ”aktiivisen työterapian”, jonka myös suomalaiset mielisairaalat omivat hoitokäytänteihinsä. Mielisairaalat sijaitsivat pääosin maaseudulla, joten sairaaloiden tarjoama työterapia koostui maatilan töistä sekä metsätöistä. Sisätyöt koostuivat siivous- ja keittiötöistä.

Routala keskusteli paljon hoitohenkilökunnan ja harjoittelijoiden kanssa. Hänellä oli usein tapana ikään kuin koemielessä kysellä hoitohenkilökunnalta esimerkiksi kirjainyhdistelmien merkitystä. Useimmiten hoitajat eivät vastanneet todenmukaisesti kirjoittajan kysymykseen vaan väittivät esimerkiksi lyhenteen r.l kaupan nimen perässä tarkoittavan ”rahat loppuivat” tai hoitajan nimilapussa nimen perässä olevan p.h:n merkitsevän ”paha sisar”. Lyhenteiden todellinen merkitys jää tekstissä pimentoon. Kirjoittaja koki hoitohenkilökunnan puhetavan epäkunnioittavaksi ja useissa kohdin muistiinpanojaan hän ironisesti toteaakin mielisairaanhoidon perustuvan potilaan ”hassuttamiseen”.

Vapauden rajoittaminen ja pakkokeinot

Routalaa kummastuttaa potilaiden ylenmääräinen vapauden rajoittaminen. Hän tekee tästä seuraavan päätelmän: ”Mielisairaaloissa pelätään tavattomasti potilaan tekevän pahoja, siksi on hänen vapautensa supistettu mahdollisimman vähiin.” Omille henkilökohtaisille tavaroille ei ollut lukollista säilytyspaikkaa, teräesineet säilytettiin potilailta piilossa ja saapuva ja lähtevä posti tarkastettiin. Erityisen loukkaavana, ”luontokappaleen asemaan painamisena” Kantala näkee potilaan vihkisormuksen takavarikoimisen hoidon ajaksi. Routala mainitsee monesti olleensa muita potilaita onnekkaampi; hänellä oli muun muassa yksityishuone ja hän oli osastonsa ainoa ”vapaakävelijä” eli hänellä oli oikeus liikkua vapaasti sairaalan alueella. Hän sai myös joskus ylimääräisiä kahvitarjoiluja ja toisinaan onnistui ylipuhumaan harjoittelijat näyttämään itselleen omia potilasasiakirjojaan tai sairaalan ohjesääntöjä, joiden noudattamisessa hän huomasi vakavia puutteita. Routala tuntuu kriittisyydestään huolimatta olleen myös pidetty potilas, ainakin hän sai henkilökunnalta useita joululahjoja ja kävi heidän kanssaan kirjeenvaihtoa. Kriittisimmät huomionsa hän tosin säästi sairaalasta poispääsyn jälkeiseen aikaan, koska katsoi sen itselleen turvallisemmaksi. Kotoa käsin hän kertoo kirjoittaneensa henkilökunnalle useita kirjeitä.

Ruotala kuvaa, miten hoitomenetelmiä käytettiin pakkokeinoina ja rankaisuna. Hän luonnehtii, miten huonoa käytöstä seurasi Pöllölässä petihoitoa ja pahimmillaan käärehoitoa eli Pöllölän kielellä ”kapaloita”. Itse hän ei kapaloihin joutunut ajoittain provosoivasta puhetavastaan huolimatta. Hänen havaintojensa mukaan käärehoitoa käytettiin ohjesäännön vastaisesti: potilaan vointia ei tarkkailtu kapaloissa ollessa eikä kapaloimiseen kysytty aina lääkärin lupaa. Hoito myös miellettiin rangaistukseksi pikemminkin kuin hoitokeinoksi. Kapalot oli usein laitettu liian tiukalle. Jossain vaiheessa Pöllölän hoitojaksoaan Routala kuuli kahden hoitajan puhuvan, että käärehoito oli kielletty. Hän arvelee kiellon tulleen lääkintähallitukselta. Kieltoa ei kuitenkaan sairaalassa noudatettu. Seinäjoella ei Routalan mukaan käärehoitoa käytetty, vaan levottomimpia potilaita pidettiin ammeissa, jonne he saivat myös ruokansa. Kääre- ja petihoidon lisäksi Pöllölässä oli ns. ”karhunkoppi”, jonne väkivaltaisesti käyttäytyneet potilaat vietiin eristykseen, joskus kapaloihin käärittynä. Karhunkoppiin joutuminen ei edellyttänyt henkilöihin kajoavaa väkivaltaa, vaan esimerkiksi kukkamaljakon rikkominen johti eristykseen.

Routala kertoo, miten potilaat joutuivat sietämään hoitajien taholta paitsi henkistä, myös fyysistä väkivaltaa: hän oli muutamaan otteeseen todistamassa, miten hoitaja löi käskyä uhmannutta tai työhön viivytellen lähtevää potilasta. Näistä lyönneistä ei seurannut hoitajille puhuttelua kummempia seurauksia, vaikka ohjesäännön mukaan väkivaltaisesti potilasta kohtaan käyttäytyvä hoitaja voidaan erottaa. Routala tekeekin huomion, että lause on varsin ovelasti muotoiltu eikä velvoita sairaalaa mihinkään toimenpiteisiin hoitajan epäasiallisen käytöksen seurauksena.

80 vuotta myöhemmin

Yli 80 vuoden takaista muistoa lukiessa huomaa, miten toiset asiat psykiatrisessa hoidossa ja psyykkiseen sairauteen liittyvissä asenteissa ovat muuttuneet paljon ja toiset taas pysyneet hämmästyttävän ennallaan. Nykylukijan huomio saattaa kiinnittyä esimerkiksi tapaan, jolla kirjoittaja luonnehtii mielisairaalassa olleiden naisten sukupuolimoraalin puutetta ja pitää sitä selvänä merkkinä paitsi mielisairaudesta, myös sairauden toivottomuudesta. Routalan mielestä toivottomia tapauksia ei ole syytä hoitaa, vaan kuolema olisi heille itselleenkin armeliaampi vaihtoehto. Routalan ehdotus, että näille moraalinsa menettäneille naisille oikea hoito olisi sinihappo, saattaa olla nykyihmisen silmissä julma ja käsittämätön. Myöskin se tapa, jolla kirjoittaja kuvaa kehitysvammaisia potilaita on nykymittapuulla loukkaava. Oman aikakautensa kontekstissa kirjoittajan ilmaisutapa on luultavasti vaikuttanut huomattavasti neutraalimmalta.

Routalan muistoa lukiessa ja tulkitessa on muistettava sen kirjoittamisajankohdan asenneilmasto. Kokonaisuutena kirjoituksesta henkii ajatus siitä, että mielisairaat ansaitsisivat ihmisarvoista hoitoa ja heidän hyvinvointiinsa tulisi panostaa enemmän. Sairaalan siisteyteen panostetaan ja verhot ja pöytäliinat pidetään aina kunnossa, kun taas potilaat kulkevat loppuunkuluneissa vaatteissa, osastolla on vain yksi peili ja kello, eikä potilailla ole käsienpesumahdollisuutta ennen ateriaa. Ruokailuvälineinä potilailla on vain lusikat, ei veitsiä eikä haarukoita. Psykiatrisen hoidon aineelliset puitteet ovatkin noista ajoista kohentuneet huimasti. Mielisairaalamuistojen lukijan voi tehdä kuitenkin surulliseksi se, että monet Routalan huomiot mielisairaiden oikeusturvan heikkoudesta ja hoitajien kielteisestä asenteesta sen sijaan toistuvat lähes sellaisenaan myös 2010-luvulle sijoittuvissa potilaiden muistoissa.

Lähde:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto. Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta -muistokeruuaineisto. Koottu 2014–2015 Kulttuurisen mielenterveystutkimusverkoston ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston kanssa.

Kirjallisuutta

Ernst, Waltraud 2016 (toim.): Work, Psychiatry and Society c. 1750–201.Manchester: Manchester University Press.

Kuuva, Sari 2018: Mielisairaalan varjoista. Nostalgia ja melankolia mielisairaala-alueella asuneiden lapsuusmuistoissa. J@rgonia 16(31): 12–40.

Maanmieli, Karoliina 2018: Suomalaiset käenpesät. Väkivallan metaforat ja traumakokemuksen kuvaus mielisairaalamuistoissa. Psykoterapia 2018, 37 (1), 37–48.

Maanmieli, Karoliina 2018: Luovat terapiat ja empaattisen kohtaamisen kaipuu suomalaisten mielisairaalamuistoissaKirjallisuusterapia 2018 26 (1).

Pietikäinen, Petteri 2013: Hulluuden historia. Helsinki: Gaudeamus.

Rissanen, Anu 2018: Silmitön ja väkivaltainen. Erään mielisairaalapotilaan ura 1900-luvulla. J@rgonia 16(31): 41–66. http://jargonia.fi/wp-content/uploads/2018/06/4_Jargonia_31_artikkeli_Rissanen.pdf.

Rissanen, Anu 2018b: Treatment and Rehabilitation: Patients at Work in Finnish Mental Institutions. Teoksessa Laine-Frigren, Tuomas & Jari Eilola & Markku Hokkanen (toim.), Entercountering Crises of the Mind. Madness, Culture and Society, 1200s–1900s. Brill: Leiden & Boston, 196–221.