Ei yksi vaan monta – historian luonteesta

Amu Urhonen

Hankepäällikkö

Hankkeemme on herättänyt paljon kiinnostusta. Yhteydenottoja on tullut niin vammaisilta ihmisiltä kuin toimittajiltakin. Monesti meiltä hankkeen jäseniltä kysytään, oliko ennen vammaisten kannalta paremmin vai huonommin? Tästä kysymyksestä kumpuavat sellaiset raflaavat tulkinnat kuin että keskiajalla kaikki vammaiset lapset olisi tapettu heti syntymänsä jälkeen – mikä ei pidä paikkaansa. 

Tarinat viehättävät ihmisiä, sen havaitsee jo siitä kuinka suosittuja romaanit, elokuvat ja näytelmät ovat. Historiantutkimuksen tuloksetkin esitetään usein tarinan muodossa. Se on ymmärrettävää, koska historiantutkimus on kiinnostunut muutoksesta. Muutosten esittäminen tarinan muodossa tekee siitä helposti ymmärrettävää ja kiinnostavaa. 

Tarinallisuudessa on kuitenkin vaaransa: se yksinkertaistaa kehityskulkuja, jotka eivät aina ole suoraviivaisia ja yksinkertaisia. Syntyy käsitys, että historiassa olisi kysymys yhdestä pitkästä tarinasta, joka on vienyt tiettyyn suuntaan: huonosta hyvään, hyvästä huonoon, barbariasta sivistykseen, alkeellisuudesta yltäkylläisyyteen ja niin edelleen. Tätä suurten tarinoiden kaipuuta kuvastaa yleinen toteamus: tietysti nykyäänkin on epäkohtia, mutta sentään meidän aikanamme vammaisten asema on parempi kuin muina aikoina! Todellisuudessa satojen vuosien mittaista aikakautta, saati kokonaista ihmiskunnan, koko maailman historiaa, on mahdoton tiivistää yhteen adjektiiviin, julistaa paremmaksi tai huonommaksi kuin joku toinen aikakausi. 

Jenni Kuulialan kirjoitus varhaisista opaskoirista on valaiseva esimerkki siitä, miten sama asia voidaan eri aikoina ja eri yhteiskunnissa kokea eri tavalla. Nyky-yhteiskunnassa opaskoira on haluttu ja arvostettu asia muun muassa siksi että se lisää käyttäjänsä riippumattomuutta muista ihmisistä. Keskiajalla sitä pidettiin viimeisijaisena ratkaisuna ihmisille, joilla ei syystä tai toisesta ollut mahdollisuutta toisen ihmisen antamaan apuun. On mahdotonta ja tarpeetontakin väittää ykskantaan, että toinen aika olisi ollut parempi kuin toinen. 

Historiantutkijan tehtävä ei ole asettaa eri aikoja paremmuusjärjestykseen, vaan tuottaa tosiasioihin perustuvaa tietoa menneisyydestä. Yksi tosiasia on, että samaankin aikakauteen mahtuu paljon ilmiöitä, ihmisiä, yhteiskuntia, kehityslinjoja. Yksi hankkeemme tavoitteista on tuoda esiin tätä monipuolisuutta.    

 Historiasta voi tehdä laajempia johtopäätöksiä, siitä voi oppia niin kuin omista tai muiden kokemuksista opitaan, kunhan varoo yksinkertaistavaa ylitulkintaa. Historiasta voi etsiä yhden suuren sijaan lisäksi monia pieniä tarinoita. Niille ainoa yhteinen opetus lienee, että mikään aika – edes tämä meidän aikamme – ei ole vain yksi, vaan monta. 

Jätä kommentti