Erilaiset sukulaiset 1800-luvun lopun sukukirjassa

Kirjoittanut Tiina Miettinen

Axel Bergholmin vuosina 1899–1901 toimittama teos Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja I-II esittelee aikakauden tunnettuja suomalaisia sivistyssukuja. Teokseen kelpuutettiin säätyläissukuja, joiden jäsenet olivat kunnostautuneet tieteen, taiteen ja kulttuurin saroilla. Nouseva suomenmielinen keskiluokka oli innostunut sukututkimuksesta, ja laajassa teoksessa haluttiin ensi sijassa korostaa sivistyssukujen suomalaisuutta ja suomalaista alkuperää.

Sukukirja Suomen aatelittomista suvuista syntyi Suomen Muinaismuistoyhdistyksen sihteerin, valtionarkeologi J. R. Aspelinin toimesta. Hän pyysi lehti-ilmoituksilla lähettämään yhdistykselle tietoja eri suvuista. Saadun aineiston perusteella lehtori Axel Bergholm toimitti kaksiosaisen sukukirjan, jonka Suomen Muinaismuistoyhdistys kustansi. Perheiden lähettämät selvitykset painettiin lähes sellaisenaan ilman suurempaa karsimista. Kirja esittelee sukuja ja niiden yksittäisiä jäseniä painottuen 1700-luvun lopulle ja 1800-luvulle. Osa ihmisistä oli elossa, kun kirja tuli painosta.

Bergholmin toimittamassa teoksessa on yllättävän runsaasti luonnehdintoja sairauksista ja vammaisuudesta. Ne voi nähdä kahdella tapaa: oliko niiden merkitseminen yksilöä leimaavaa? Olisiko ollut inhimillisempää jättää ne mainitsematta? Kysymys on erittäin mielenkiintoinen. Itse koen, että vammaisuudesta ja sairauksista mainitseminen kertoo siitä, että heidät hyväksyttiin vammoineenkin sukupiirinsä jäseniksi. Sukujen jäsenet itse kokosivat ja lähettivät tiedot kirjaa varten. Sukuja ei siis tarkastellut ulkopuolinen tutkija. Tiedot omien sukulaisten psyykkisistä sairauksista tai vammaisuudesta olisi ollut helppo jättää kertomatta, jos niitä olisi hävetty. Vastaavasti tuotiin avoimesti esiin omien esivanhempien ja sukulaisten erikoisia luonteenpiirteitä tai poikkeuksellisia elämänkohtaloita. Tehdyt rikokset ja itsemurhatkin ovat toisinaan päätyneet Sukukirjan sivuille.

Nykylukijaa kauhistuttaa kirjan luonnehdinnat kuten mielenvikainen, heikkomielinen tai hourupäinen. Yhtä puistattavia ovat kehitysvammaisia kuvaavat termit tylsämielinen ja tylsä. Nimitykset ovat nykyihmisen silmissä äärimmäisen loukkaavia, mutta aikakauden kielenkäytössä neutraalimpia. Kirjaa tuleekin ensi sijassa tarkastella ilmestymisaikansa kontekstissa ja tuon ajan suomen kieltä ymmärtäen. Tietoja lähettäneet ovat kaikesta huolimatta katsoneet vammaiset ja mieleltään sairaat osaksi sukuaan ja sen tarinaa. Tietysti on mahdollista, että teoksen ilmestymisen jälkeen monen suvun piirissä on käyty kiukkuista keskustelua siitä, kuka toimitti Muinaismuistoyhdistykselle tiedon vaikkapa isoisän mielisairaudesta.

Sukukirja tuo esiin pieniä, mutta kiinnostavia välähdyksiä erilaisuudesta 1700- ja 1800-lukujen säätyläisperheissä. Aikakauden merkittäviin kulttuurisukuihin kuului paljon vammautuneita tai kroonisesti sairaita ihmisiä, joita ei piiloteltu, mutta jotka jäivät varjoon. Kirkkomaalari Mikael Toppeliuksen poika Karl Mikael Topelius (1765–1827) oli ”kivulloinen” ja kuoli naimattomana. Hänen veljenpoikansa oli tunnettu kirjailija Zachris Topelius. Kivulloisuus on terminä epäselvä, mutta ainakin tässä tapauksessa se vaikeutti normaalia elämää.

Beata Fredrika Nervanderin (1812–1891) kohdalla on kehitysvammaan viittaava merkintä ”tylsämielinen, vihdoin sokea”. Hänen isänsä oli lahjakas fyysikko Johan Jakob Nervander, joka lukeutui Johan Ludvig Runebergin ystäviin. Beata Nervanderin veljenpoika taas oli taidehistorioitsija Emil Nervander, joka oli Aleksis Kiven hyvä ystävä. Beata eli elämänsä kiinteänä osana laajempaa perhe- ja ystäväpiiriä. Perhe oli köyhä, joten Beataa ei ollut varaa hoidattaa muualla. Naimattomat sisaret huolehtivat hänestä.

Valtionarkeologi J. R. Aspelinin sedän Johannes Fredrik Aspelinin kerrotaan kuolleen Hämeenlinnassa 20-vuotiaana vuonna 1833 ”lankeematautiin”, jolla tarkoitettiin epilepsiaa. Vastaavia esimerkkejä vammaisista perheenjäsenistä löytyy paljon. Axel Wilhelm Montin (s.1862) oli ”kivulloinen ja halvattu aina syntymästään asti”. Tobias Simelius (s. 1758) oli ”kuuromykkä” ja samoin kirkkoherra Jacob Frosteruksen kaksi lasta: Klara Maria (s.1759) ja Efraim (s.1770). Anna Sofia Stenius (s.1800) oli sokea. Kristina Juliana Roschier (s.1747) oli tullut sokeaksi ”rokkotaudista” ja kuollut vain 11-vuotiaana.

Kirkkoherran poika Karl Aejmelaeus (s.1734) oli kirjan mukaan ”lapsuudessa raajarikko imettäjän huolimattomuudesta, jotta kävi kahdella kainalosauvalla, siksikun joi terveysvettä Turussa 1755; sen jälkeen tuli toimeen vaan yhdellä kepillä”. Karl Aejmaleus opiskeli Turun Akatemiassa ja toimi kotiopettajana. Esimerkki kertoo, kuinka sairauden ja terveyden ero oli 1800-luvulla hiuksen hieno: Kuka tahansa saattoi koska tahansa sairastua tai vammautua loppuiäkseen ja tarvita muiden apua.

Suhtautuminen vammaisiin ja eri tavoin sairaisiin muuttui sukukirjoissa. Mainintoja sairauksista tai vammoista ei löydy 1900-luvun alussa, jolloin sukutaulut muokattiin tiettyyn kaavaan vailla mitään persoonallisia piirteitä. Sairauksien, itsemurhien ja vammojen avointa kertomista ei pidetty enää sopivana. Niiden salaamiseen oli muukin syy kuin hienotunteisuus, sillä kaukaisenkin esivanhemman vamma, itsemurha, krooninen sairaus tai mielisairaus alkoi olla ongelma 1900-luvun alussa. Tuolloin kiinnostus alkoi kohdistua mahdollisuuksiin parantaa ja jalostaa ihmisrotua, jonka pelättiin olevan hyvää vauhtia rappeutumassa. Francis Galton antoi opille vuonna 1883 nimeksi eugeniikka. Hän määritteli sen tieteeksi, joka tähtäsi ihmiskunnan ja erityisesti valkoisen rodun parantamiseen ja pelastamiseen. Vammaisuus, psyykkiset sairaudet, aviottomat lapset ja rikollisuus nähtiin suvuissa periytyvinä rappeutumisen merkkeinä. Tiukimpien tulkintojen mukaan tällaisia yksilöitä oli estettävä jatkamasta sukua.

Kukapa siis olisi halunnut tunnustaa kuuluvansa degeneroituneeseen sukuun levittelemällä julkisuuteen tietoja sukulaistensa sairauksista ja vammaisista? Niistä oli syytä vaieta, etteivät myös terveiksi katsotut jälkeläiset päätyisi sukuperimänsä vuoksi leimatuiksi. Bergholmin toimittama Sukukirja on siksi mielenkiitoinen teos, jossa myös erilaisuudella on paikkansa.

 

Kirjallisuutta

Markku Mattila: Kansamme parhaaksi. Rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki. Jyväskylä 1999.

Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja, osat I-II. Toimittanut Axel Bergholm. Helsinki 1899–1901.

Leena Valkeapää: Vapaa kuin taivaan lintu. Emil Nervanderin elämä. Taidehistoriallisia tutkimuksia 47. Helsinki 2015.