Hämmentävät miehet romaaneissa

Luin viime syksynä sattumalta peräkkäin kaksi romaania, joissa keskeisessä osassa on aikuinen kehitysvammainen perheenjäsen. Romaanit ovat tietysti fiktiota, mutta niiden taustalla on enemmän tai vähemmän todellinen käsitys tosiasioista. 

Tommi Kinnusen Pintti sijoittuu 1940- ja 50-lukujen vaihteen lasitehtaaseen Nuutajärvelle. Teos kertoo kolmesta sisaruksesta, joista Jussi voisi nykytermein kuvaillen olla kehitysvammainen tai autismin kirjossa. Jussi tekee tarkkoja havaintoja, näkee yksityiskohtia tarkemmin kuin useimmat muut. Hän on hidas ja onnettomuusaltis. Jussin on vaikea ymmärtää muita ihmisiä ja muiden ihmisten on vaikea ymmärtää häntä. 

Majgull Axelssonin Ditt liv och mitt (teosta ei käsittääkseni ole suomennettu) hyppii 1950-luvun alusta 2010-luvulle. Ollaan Ruotsissa, Lundissa. Minäkertoja Märit muistelee veljeään Larsia, joka on kehitysvammainen. Axelsson, kuten Kinnunenkin, varoo antamasta hahmolle nykyaikaista diagnoosia. 

Molemmissa teoksissa eletään yhteiskunnallisen murroksen aikaa: Ruotsissa rakennetaan hyvinvointivaltiota, Suomessa sodanjälkeistä Suomea. Uusi yhteiskunta tarjoaa paremmat mahdollisuudet kouluttautumiseen ja työhön. Larsin ja Jussin kaltaisille ihmisille ei siitä yhteiskunnasta tahdo löytyä luontevaa paikkaa. Ihmiset heidän ympärillään ovat ihmeissään, kun miehistä huolehtineet äidit ovat kuolleet.

Kumpikaan romaani ei mairittele aikansa lääkärikuntaa. Lääkärien asenne on tyly: Lars ja Jussi ovat ei-toivottua ainesta. He suosittelevat veljen lähettämistä laitokseen. Siskoja varoitellaan lisääntymisestä: veljen ominaisuudet saattavat periytyä. Lääkärien auktoriteetti on niin voimakas, että Märit päättää ryhtyä lääkäriksi: lääkärit ovat ainoita, joita hän ei ole kuullut isänsä ja isoäitinsä koskaan kyseenalaistavan.

Lasitehtaan kovassa työtahdissa Jussi koetaan hidasteena, ylimääräisenä rasitteena. Häntä pitää valvoa, hän on huolimaton. Jotkut työläiset toivovat jopa Jussin kuolemaa – vaikkei ehkä täysin tosissaan. On niitäkin, jotka pitävät Jussista ja auttavat häntä. Yhtä kaikki, Jussi asuu siskojensa luona, häntä ei lähetetä laitokseen. Hänelle löytyy pieniä askareita, hän saa palkkapussin, vaikka tyhjän, yhdessä muiden kanssa. Jussilla on jonkinlainen paikka maailmassa joka on suunniteltu toisenlaisille ihmisille.

Larsin kohdalla noudatetaan lääkärien neuvoa: hänet lähetetään laitokseen. Sen jälkeen on kuin häntä ei olisi. Laitoksesta ei kerrota mitään ulospäin, se on oma suljettu maailmansa. Hänestä ei enää puhuta. Märit käy kerran katsomassa häntä. Kokemus on voimakas ja hirveä: hän näkee että Lars on kauhun vallassa, että häntä kohdellaan julmasti. Vuosikymmeniä myöhemmin paljastuu, että laitoksessa on kohdeltu vammaisia ihmisiä äärimmäisen väkivaltaisesti. Märit päättelee, että Larsinkin kuolema oli väkivaltainen. Larsin kohtalo jyskyttää Märitin takaraivossa läpi elämän niin kuin omatunto vain voi. 

Märit kysyy, pettikö kaikille hyvinvointia lupaava kansankoti Larsin. Ainakaan se ei ollut valmis kohtaamaan Larsin kaltaisia ihmisiä, niitä joille sen standardipolku ei sopinut. 

Amu Urhonen

projektipäällikkö