”Vaivaistaloon minä en lähde”: laitoshoitoa sata vuotta sitten

Johanna Annola
Tampereen yliopisto

Edvin oli kunnianhimoinen nuorukainen, joka opiskeli 1910-luvun puolivälissä Helsingin teollisuuskoulussa valmistuakseen rakennusmestariksi. Opintojensa loppusuoralla Edvin sairastui polioon ja halvaantui liikuntakyvyttömäksi. Kun vielä kotipitäjässä odotellut morsian päätti purkaa kihlauksen, nuoren miehen elämä romahti. Eräänä iltana Edvin kuljetutti itsensä saunaan ja ampui siellä itsensä. Tapausta todistaneet kertoivat, että ennen epätoivoista tekoaan nuori mies oli todennut yksikantaan: ”Vaivaistaloon minä en lähde.” Muistelijoiden mukaan Edvin tiesi mistä puhui, sillä hän oli asunut lapsuutensa vaivaistalolla, jonka johtajina hänen vanhempansa niihin aikoihin työskentelivät.

Mikä vaivaistalo?

Gustaf Adolf Helsingius hoiti vaivaishoidontarkastajan virkaa vuosina 1889–1915. Kuva: Gösta Florman 1886, Historian kuvakokoelmat, Museovirasto.

Vaivaistalo, toiselta nimeltään köyhäintalo, oli 1800-luvun köyhäinhoidon monumentti niin Englannissa, Tanskassa, Ruotsissa kuin Suomessakin. Suomessa varhaisimmat köyhäintalot perustettiin 1860- ja 1870-luvuilla Turkuun, Mikkelin maalaiskuntaan, Helsinkiin ja Kuopioon, mutta varsinaisesti laitosverkosto sai alkunsa 1880-luvulla. Sen syntyyn vaikutti vuonna 1879 annettu uusi vaivaishoitoasetus, jonka tarkoituksena oli hillitä kuntien köyhäinhoitomenojen kasvua.

Vaivaishoitoasetuksen mukaan kunnat olivat velvollisia avustamaan vain työkyvyttömiä köyhiä eli käytännössä lapsia, vanhuksia, vammaisia ja sairaita, joilla ei ollut elättäjää. Muille anojille vastikkeetonta köyhäinapua ei annettu, sillä jokaisen työkykyisen aikuisen oli kyettävä ansaitsemaan itse elantonsa. Heitä varten kuntien oli perustettava työlaitoksia, joissa ylläpidon sai työntekoa vastaan.

Tässä vaiheessa valtiovalta nosti esiin köyhäintalot kompaktina ratkaisuna, jonka avulla kunnat pystyisivät täyttämään vaivaishoitoasetuksessa mainitut velvoitteet. Ajatuksena oli myös, että ruotu- ja elätehoidon kaltaiset vanhat köyhäinavun muodot jäisivät vähitellen historiaan. Varsinkin elätehoitoon liittyneet tilaisuudet, joissa köyhät annettiin hoidettaviksi pienintä rahallista korvausta pyytäville, olivat alkaneet herättää pahennusta, sillä ”vaivaishuutokauppoja” pidettiin ihmisarvoa loukkaavina.

Köyhäintaloihin koottaisiin sekä työkyvyttömät että työkykyiset köyhät – ensin mainituille köyhäintalo olisi hoivalaitos, jälkimmäisille puolestaan työlaitos. Avunsaajien keskittäminen saman katon alle tulisi halvaksi etenkin, kun työkykyiset hoidokit suorittaisivat laitoksen toimintaan liittyvät taloudenhoito- ja maataloustyöt. Kun lisäksi ajatus laitokseen joutumisesta ja sen johtajan määräysvaltaan alistumisesta luultavasti karkottaisi kokonaan osan avunanojista, kuntien köyhäinhoitomenot pienenisivät ajan mittaan tätäkin kautta. Kunnat omaksuivat tällaisen myyntipuheen verrattain innokkaasti, ja vuoteen 1905 mennessä perustettiin yli 130 köyhäintaloa.

Köyhäintalo toimi kunnan veronmaksajien varoilla, joiden käyttöä valvoi kunnallislautakunta tai erillinen vaivaishoitohallitus. Käytännössä laitokset sijaitsivat kunnallisen itsehallinnon reuna-alueella, sillä myös valtiovalta kontrolloi köyhäintalojen toimintaa. Tätä valvontatehtävää varten perustettiin senaatin alaisuuteen vaivaishoidontarkastajan virka vuonna 1888, ja myöhemmin koneistoa täydennettiin kolmella vaivaishoidonneuvojalla.

   Padasjoen vaivaistalon asukkaita aterialla. Kuva: Einar Fieandt 1903–1904, Historian kuvakokoelmat, Museovirasto.

Valtion köyhäinhoitoviranomaiset pyrkivät myötävaikuttamaan siihen, että kunnat valitsisivat köyhäintalojensa johtoon päteviä henkilöitä. Tällaisia olivat viranomaisten käsityksen mukaan sivistyneet naiset, jolla ei ollut perhettä ja joiden oli mahdollista antautua tehtäväänsä koko ”äidillisellä tarmollaan”. Kutsumuksen lisäksi alalle aikovilta vaadittiin tietoja taloudenhoidosta, sairaanhoidosta, mielisairaanhoidosta, lastenhoidosta ja kirjanpidosta. Kunnat olivat innokkaita palkkaamaan etenkin pienempiin laitoksiin naisjohtajia, sillä nämä olivat halpaa työvoimaa. Suuremmissa kaupunkiköyhäintaloissa oli yleensä miesjohtaja eivätkä johtajapariskunnatkaan olleet harvinaisia.

Köyhäintalojen kausi kesti noin neljä vuosikymmentä, joiden aikana kävi selväksi, että laitoksista ei syntynyt säästöä. Ylläpitokustannukset olivat korkeat ja köyhäintaloihin oli usein palkattava ulkopuolista työvoimaa, sillä valtaosa hoidokeista oli vanhoja ja sairaita. Kun laitokset kuitenkin oli kerran perustettu, niistä ei yleensä kannattanut hankkiutua eroonkaan – vain toimintamuodot muuttuivat hiljalleen lainsäädännön uudistuessa.

Vuoden 1922 köyhäinhoitolaki merkitsi askelta takaisin kohti köyhien avohuoltoa. Köyhäintalot lakkautettiin kaikille hoidokeille tarkoitettuna yhteisinä laitoksina ja niistä tuli kunnalliskoteja, joiden asukkaiksi jäivät varattomat vanhukset ja osa mielisairaista. 1950-luvun lopulta lähtien kunnalliskoteihin otettiin myös itse maksavia hoidettavia, mikä väljensi laitoksen kytköstä vaivaistalojen kauteen. Vähitellen kunnalliskodeista ryhdyttiinkin käyttämään neutraalimpaa nimitystä vanhainkoti.

Mitä Edvin pelkäsi?

Edvinin vanhemmat valittiin erään uusimaalaisen köyhäintalon johtajiksi vuonna 1897, pojan ollessa viisivuotias. On todennäköistä, että mikäli Edvin ei olisi päätynyt itsemurhaan ja mikäli kukaan sukulaisista ei olisi ollut halukas ottamaan nuorta miestä luokseen, hänet olisi sijoitettu tähän nimenomaiseen laitokseen. Vanhempiensa hoidettavaksi Edvin ei kuitenkaan olisi tällöin päätynyt, sillä hänen isänsä oli kuollut vuonna 1907 ja äiti luopunut johtajan toimestaan vuonna 1914, noin vuosi ennen Edvinin sairastumista.

Ei ole mahdotonta kuvitella, että pelkkä ajatus laitoselämän yksitoikkoisuudesta ahdisti nuorta Edviniä. Köyhäintalon arki pyöri kurinalaistamisen ympärillä. Tämä johtui ennen kaikkea valtion viranomaisten käsityksestä, jonka mukaan laitoksessa oleskelevat työkykyiset köyhät olivat moraalittomia laiskureita. Säännöt ja aikataulut tähtäsivät ennen kaikkea ”laiskureiden” koulimiseen kunnon kansalaisiksi.

Pyrkimys kurinalaistamiseen näkyi jo köyhäintalojen ulkoisissa puitteissa. Edvinin vanhempien johtamassa köyhäintalossa oli päärakennus, jossa oli johtajan asunnon lisäksi keittiö, ruokasali sekä hoidokkien asuinhuoneita. Toisessa rakennuksessa oli sairasosasto ja kolmannessa seitsemän lukollista koppia ”houruja” eli mielisairaita hoidokkeja varten. Erilliset rakennukset ja niiden sisällä toteutettu huonejako mahdollistivat hoidokkien luokittelun: köyhäintaloissa miehet oli erotettava naisista, lapset aikuisista ja terveet sairaista, jotta järjestys säilyisi ja jotta nuoremmat hoidokit eivät omaksuisi vanhemmilta pahoja tapoja.

Erottelu ei yleensä miellyttänyt hoidokkeja, sillä se pirstoi heidän totutun elinpiirinsä. Samankaltainen vaikutus oli laitoksen päiväjärjestyksellä, joka saneli, milloin oli noustava ylös, peseydyttävä, tultava aterialle, tehtävä työtä tai käytävä nukkumaan. Laitoksen työt olivat sinänsä tuttuja useimmille hoidokeille: miehet tekivät pelto- ja metsätöitä ja naiset huolehtivat ruuanlaitosta, siivoamisesta ja karjanhoidosta kuten missä tahansa maalaistalossa. Uutta oli kuitenkin se, että päiväjärjestyksen osa-alueet tai niiden rytmitys saattoivat poiketa hoidokkien aiemmasta elämästä sekä ennen kaikkea se, että arjesta muodostui monotoninen jatkumo. Elämän yksitoikkoisuutta lisäsi ruokajärjestys, jossa peruna, leipä ja silakka vuorottelivat keiton, puuron ja vellin kanssa viikosta ja vuodesta toiseen.

Yksitoikkoisuuden lisäksi Edvin lienee kavahtanut sitä, että halvaantuneena hän olisi todennäköisesti tarvinnut jatkuvasti toisten apua mutta sitä ei välttämättä ollut saatavilla. Kunnanlääkärit saattoivat toki vierailla köyhäintaloissa, ja – kuten edellä on esitetty – laitosten johdossa olevilta naisilta edellytettiin jonkinlaista sairaanhoitotaitoa, mutta kiireisen arjen keskellä liikuntakyvyttömät ja heikot hoidokit jäivät silti helposti vaille huomiota. Mikäli köyhäintalon siisteys jätti toivomisen varaa, huonoimmassa asemassa olivat yleensä sänkypotilaat. Surkeimmissa tapauksissa he makasivat päivätolkulla omissa eritteissään syöpäläisten kiusaamina.

Nyt puheena olevan köyhäintalon tapauksessa ainakin sinne sijoitettujen mielisairaiden hoito jätti toivomisen varaa. Kun eräs vaivaishoidonneuvojista tarkasti laitoksen vuonna 1911, hän joutui toteamaan, että mielisairaiden hoito oli uskottu naiselle, joka toimi päivisin myös laitoksen leipurina ja pyykkärinä. Yönsä nainen nukkui päärakennuksessa pienen lapsensa luona, joten oli varsin selvää, että häneltä ei liiennyt aikaa mielisairaille. Seuraavana vuonna samainen neuvoja raportoikin, että eräs maatalouspuolen työntekijöistä oli omin lupineen avannut Amanda K. -nimisen mielisairaan kopin oven ja päästänyt sisään tämän sukulaiset, jotta nämä voisivat väkisin juottaa naiselle ”tietäjältä” saamaansa ”parannusjuomaa”. Olisiko siis myös liikuntakyvytön Edvin jäänyt oman onnensa nojaan tai mielivaltaisten parannusyritysten uhriksi?

Kolmas Edvinin ratkaisuun mahdollisesti vaikuttanut seikka oli köyhäintaloihin liittynyt häpeän kulttuuri. Sukulaisten mukaan sekä Edvin että hänen nuoremmat sisaruksensa pyrkivät kouluttautumaan ja kohoamaan sitä kautta ylöspäin sosiaalisessa hierarkiassa. Ilmeisesti pelkästään se seikka, että vanhemmat olivat olleet työssä köyhäinhoitolaitoksessa, hävetti heitä. Miten tällaisella elämänkatsomuksella varustettu yksilö olisi voinut taipua köyhäintalon hoidokiksi, kun suuri osa aikalaisista piti laitoksia ”kurjaloina”, joissa toisten armoleivän varaan joutuneet (tai jättäytyneet) hylkiöt elivät lian ja luteiden keskellä?

Vain huonoja kokemuksia?

Tampereen kunnalliskodin asukkaita kahvilla. Kuva: Historian kuvakokoelmat, Museovirasto.

Edvinin tarina on surullinen ja uusintaa meidän päiviimme saakka säilynyttä käsitystä köyhäintalosta murheen tyyssijoina. ”Vaivaistaloon minä en lähde” lienee lause, jota kuulee myös nykyään. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että sata vuotta sittenkään puhdas inho ei ollut ainoa tapa suhtautua kunnalliseen laitoshoitoon. Asenteissa on mahdollista hahmottaa erilaisia sävyjä, koska kysymys on instituutiosta, joiden taso vaihteli pitäjästä toiseen ja kehittyi ajan kuluessa.

Vaikuttaa siltä, että 1900-luvun puolella laitoshoito saattoi tuottaa hoidokeille myös positiivisia kokemuksia. On todennäköistä, että myönteiset kokemukset lisääntyivät 1920-luvulta lähtien, kun laitosten painopistealueeksi nousi vanhusten huolto ja valtiovalta käynnisti kunnalliskotien johtajiksi aikoville naisille suunnatun systemaattisen koulutuksen. Kurinpitotarpeesta nouseva aikatauluttaminen sai hiljalleen väistyä varsinaisen hoivan tieltä, hoidokkien ruokavalio monipuolistui ja uudenlaiset puhtaanapitomenetelmät valtasivat alaa. Muisteluaineistosta nouseekin esiin tarinoita vanhuksista, jotka olivat ensin vastustelleet ”vaivaistaloon” joutumista mutta muuttaneet mieltään todettuaan laitoksen olot mukiinmeneviksi. Osa jopa harmitteli, ettei ollut tullut aiemmin.

Laitoksen vastakohdaksi asettuivat tällöin vanhusten alkeelliset kotiolot, joista eräs kertojista totesi seuraavaa: ”Kun [vanhukset] ovat olleet vähän aikaa, hämmästyvät, että näinkö hyvä täällä on olla. Kotona voi olla vaikeaa, kun ei ole mitään mukavuuksia, voi olla ulkovessa ja puulämmitys”. Toinen mainitsi, että vanhukset saattoivat jopa viihtyä kunnalliskodissa, koska ”siellä sai sentään ruuan ja puhtauden”. Kolmas totesi käyneensä katsomassa tuttaviaan laitoksessa ja todenneensa näiden olevan tyytyväisiä, sillä ”siellä oli hyvä puhtaus ja aika hyvä ruoka, ja muuten sitten se hoito semmonen ystävällinen”. Lopulta tarinat palautuvat siis kysymykseen riittävästä ravinnosta, riittävästä puhtaudesta, riittävästä vapaudesta sekä riittävän ammattitaitoisesta ja empaattisesta huolenpidosta. Näillä seikoilla lienee merkitystä myös nykypäivän hoivatyössä.

Lähteet:

Anna Vainikaisen haastattelu, 1980, haastattelijana Päivi Pasanen. Kansanperinteen Arkisto.

Edvinin (nimi muutettu) sukulaisen haastattelu, 2007, haastattelijana Johanna Annola. Nauha haastattelijan hallussa.

Eenilä, Jukka 1971 (toim): Ruotiukkoja ja huutolaisia: muistelmia entisajan vaivaishoidosta. Helsinki: Tammi.

Kuntien köyhäinhoitoa koskeva kirjeenvaihto, Vaivaishoidontarkastajan arkisto, Kansallisarkisto.

Maija Pennasen haastattelu, 1974, haastattelijana Marjatta Happonen. Kansanperinteen Arkisto.

Nestori Viitasen haastattelu, 1967, haastattelijana Marjaliisa Wainio. Kansanperinteen Arkisto.

Paavo Nikkilän haastattelu, 1978, haastattelijana Hannele Manninen. Kansanperinteen Arkisto.

Vaivaishoidonneuvojat 1908: Suomen vaivaistalojen matrikkeli. Helsinki: Suomalaisen Kansan Kirjapaino.

Kirjallisuutta:

Annola, Johanna 2013: Valtiovalta köyhäintalon johtajattaren ammatin rakentajana. Janus 2013,21 (2), 192–205. (Linkki: https://journal.fi/janus/article/view/50700/15403)

Annola, Johanna 2015: Joulupidot Kissankulmassa ja inhimillisen vanhustyön haaste. Tietysti.fi. (Linkki: http://www.aka.fi/fi/tietysti/blogit/suomalaisen-yhteiskunnan-historia—meniko-se-niin/joulupidot-kissankulmassa-ja-inhimillisen-vanhustyon-haaste/)

Jaakkola, Jouko et al. 1994: Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva: suomalaisen sosiaalisen turvan historia. Helsinki: Sosiaaliturvan keskusliitto.

Pulma, Panu 1994: Valtio, vaivaiset ja kuntien itsehallinto: Gustaf Adolf Helsingius valtion ja kuntien välisen suhteen muokkaajana. Teoksessa Seppo Tiihonen (toim.) Virkanyrkit ja muita hallintohistorian tutkielmia. Helsinki: Painatuskeskus, 99–126.

Erilaiset sukulaiset 1800-luvun lopun sukukirjassa

Kirjoittanut Tiina Miettinen

Axel Bergholmin vuosina 1899–1901 toimittama teos Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja I-II esittelee aikakauden tunnettuja suomalaisia sivistyssukuja. Teokseen kelpuutettiin säätyläissukuja, joiden jäsenet olivat kunnostautuneet tieteen, taiteen ja kulttuurin saroilla. Nouseva suomenmielinen keskiluokka oli innostunut sukututkimuksesta, ja laajassa teoksessa haluttiin ensi sijassa korostaa sivistyssukujen suomalaisuutta ja suomalaista alkuperää.

Sukukirja Suomen aatelittomista suvuista syntyi Suomen Muinaismuistoyhdistyksen sihteerin, valtionarkeologi J. R. Aspelinin toimesta. Hän pyysi lehti-ilmoituksilla lähettämään yhdistykselle tietoja eri suvuista. Saadun aineiston perusteella lehtori Axel Bergholm toimitti kaksiosaisen sukukirjan, jonka Suomen Muinaismuistoyhdistys kustansi. Perheiden lähettämät selvitykset painettiin lähes sellaisenaan ilman suurempaa karsimista. Kirja esittelee sukuja ja niiden yksittäisiä jäseniä painottuen 1700-luvun lopulle ja 1800-luvulle. Osa ihmisistä oli elossa, kun kirja tuli painosta.

Bergholmin toimittamassa teoksessa on yllättävän runsaasti luonnehdintoja sairauksista ja vammaisuudesta. Ne voi nähdä kahdella tapaa: oliko niiden merkitseminen yksilöä leimaavaa? Olisiko ollut inhimillisempää jättää ne mainitsematta? Kysymys on erittäin mielenkiintoinen. Itse koen, että vammaisuudesta ja sairauksista mainitseminen kertoo siitä, että heidät hyväksyttiin vammoineenkin sukupiirinsä jäseniksi. Sukujen jäsenet itse kokosivat ja lähettivät tiedot kirjaa varten. Sukuja ei siis tarkastellut ulkopuolinen tutkija. Tiedot omien sukulaisten psyykkisistä sairauksista tai vammaisuudesta olisi ollut helppo jättää kertomatta, jos niitä olisi hävetty. Vastaavasti tuotiin avoimesti esiin omien esivanhempien ja sukulaisten erikoisia luonteenpiirteitä tai poikkeuksellisia elämänkohtaloita. Tehdyt rikokset ja itsemurhatkin ovat toisinaan päätyneet Sukukirjan sivuille.

Nykylukijaa kauhistuttaa kirjan luonnehdinnat kuten mielenvikainen, heikkomielinen tai hourupäinen. Yhtä puistattavia ovat kehitysvammaisia kuvaavat termit tylsämielinen ja tylsä. Nimitykset ovat nykyihmisen silmissä äärimmäisen loukkaavia, mutta aikakauden kielenkäytössä neutraalimpia. Kirjaa tuleekin ensi sijassa tarkastella ilmestymisaikansa kontekstissa ja tuon ajan suomen kieltä ymmärtäen. Tietoja lähettäneet ovat kaikesta huolimatta katsoneet vammaiset ja mieleltään sairaat osaksi sukuaan ja sen tarinaa. Tietysti on mahdollista, että teoksen ilmestymisen jälkeen monen suvun piirissä on käyty kiukkuista keskustelua siitä, kuka toimitti Muinaismuistoyhdistykselle tiedon vaikkapa isoisän mielisairaudesta.

Sukukirja tuo esiin pieniä, mutta kiinnostavia välähdyksiä erilaisuudesta 1700- ja 1800-lukujen säätyläisperheissä. Aikakauden merkittäviin kulttuurisukuihin kuului paljon vammautuneita tai kroonisesti sairaita ihmisiä, joita ei piiloteltu, mutta jotka jäivät varjoon. Kirkkomaalari Mikael Toppeliuksen poika Karl Mikael Topelius (1765–1827) oli ”kivulloinen” ja kuoli naimattomana. Hänen veljenpoikansa oli tunnettu kirjailija Zachris Topelius. Kivulloisuus on terminä epäselvä, mutta ainakin tässä tapauksessa se vaikeutti normaalia elämää.

Beata Fredrika Nervanderin (1812–1891) kohdalla on kehitysvammaan viittaava merkintä ”tylsämielinen, vihdoin sokea”. Hänen isänsä oli lahjakas fyysikko Johan Jakob Nervander, joka lukeutui Johan Ludvig Runebergin ystäviin. Beata Nervanderin veljenpoika taas oli taidehistorioitsija Emil Nervander, joka oli Aleksis Kiven hyvä ystävä. Beata eli elämänsä kiinteänä osana laajempaa perhe- ja ystäväpiiriä. Perhe oli köyhä, joten Beataa ei ollut varaa hoidattaa muualla. Naimattomat sisaret huolehtivat hänestä.

Valtionarkeologi J. R. Aspelinin sedän Johannes Fredrik Aspelinin kerrotaan kuolleen Hämeenlinnassa 20-vuotiaana vuonna 1833 ”lankeematautiin”, jolla tarkoitettiin epilepsiaa. Vastaavia esimerkkejä vammaisista perheenjäsenistä löytyy paljon. Axel Wilhelm Montin (s.1862) oli ”kivulloinen ja halvattu aina syntymästään asti”. Tobias Simelius (s. 1758) oli ”kuuromykkä” ja samoin kirkkoherra Jacob Frosteruksen kaksi lasta: Klara Maria (s.1759) ja Efraim (s.1770). Anna Sofia Stenius (s.1800) oli sokea. Kristina Juliana Roschier (s.1747) oli tullut sokeaksi ”rokkotaudista” ja kuollut vain 11-vuotiaana.

Kirkkoherran poika Karl Aejmelaeus (s.1734) oli kirjan mukaan ”lapsuudessa raajarikko imettäjän huolimattomuudesta, jotta kävi kahdella kainalosauvalla, siksikun joi terveysvettä Turussa 1755; sen jälkeen tuli toimeen vaan yhdellä kepillä”. Karl Aejmaleus opiskeli Turun Akatemiassa ja toimi kotiopettajana. Esimerkki kertoo, kuinka sairauden ja terveyden ero oli 1800-luvulla hiuksen hieno: Kuka tahansa saattoi koska tahansa sairastua tai vammautua loppuiäkseen ja tarvita muiden apua.

Suhtautuminen vammaisiin ja eri tavoin sairaisiin muuttui sukukirjoissa. Mainintoja sairauksista tai vammoista ei löydy 1900-luvun alussa, jolloin sukutaulut muokattiin tiettyyn kaavaan vailla mitään persoonallisia piirteitä. Sairauksien, itsemurhien ja vammojen avointa kertomista ei pidetty enää sopivana. Niiden salaamiseen oli muukin syy kuin hienotunteisuus, sillä kaukaisenkin esivanhemman vamma, itsemurha, krooninen sairaus tai mielisairaus alkoi olla ongelma 1900-luvun alussa. Tuolloin kiinnostus alkoi kohdistua mahdollisuuksiin parantaa ja jalostaa ihmisrotua, jonka pelättiin olevan hyvää vauhtia rappeutumassa. Francis Galton antoi opille vuonna 1883 nimeksi eugeniikka. Hän määritteli sen tieteeksi, joka tähtäsi ihmiskunnan ja erityisesti valkoisen rodun parantamiseen ja pelastamiseen. Vammaisuus, psyykkiset sairaudet, aviottomat lapset ja rikollisuus nähtiin suvuissa periytyvinä rappeutumisen merkkeinä. Tiukimpien tulkintojen mukaan tällaisia yksilöitä oli estettävä jatkamasta sukua.

Kukapa siis olisi halunnut tunnustaa kuuluvansa degeneroituneeseen sukuun levittelemällä julkisuuteen tietoja sukulaistensa sairauksista ja vammaisista? Niistä oli syytä vaieta, etteivät myös terveiksi katsotut jälkeläiset päätyisi sukuperimänsä vuoksi leimatuiksi. Bergholmin toimittama Sukukirja on siksi mielenkiitoinen teos, jossa myös erilaisuudella on paikkansa.

 

Kirjallisuutta

Markku Mattila: Kansamme parhaaksi. Rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki. Jyväskylä 1999.

Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja, osat I-II. Toimittanut Axel Bergholm. Helsinki 1899–1901.

Leena Valkeapää: Vapaa kuin taivaan lintu. Emil Nervanderin elämä. Taidehistoriallisia tutkimuksia 47. Helsinki 2015.