”Mitä viallisuutta heidän puheessaan tai liikkeissään sitten onkin”

Anu Lahtinen
Helsingin yliopisto

1500-luvun ruotsalaislähteet eivät kovin usein puhu vammaisuudesta tai vammaisista, mutta lyhytkin maininta voi valottaa jotakin siitä, miten aikalaiset heihin suhtautuivat. Eräs Per Banérille keväällä 1551 lähetetty kirje antaa lyhyen välähdyksen aiheeseen.

Per Banér oli noin kymmenvuotias aatelispoika, joka kävi koulua Tanskassa. Oli tyypillistä, että lapset saatettiin lähettää oppiin kauas kotoa: Perin veli opiskeli samoihin aikoihin Turussa Mikael Agricolan valvonnassa. Yhteyttä pidettiin kirjeitse. Vanhemmat uskoivat, että oppivuodet olisivat pojan omaksi parhaaksi. Heitä huoletti silti, miten pieni poika selviäisi kaukana kotoa, kaukana vanhempien valvonnasta.

Vuonna 1551 äiti Margareta Bielke lähetti Per-pojalleen pitkän kirjeen, eräänlaisen hyvän ja jumalisen käytöksen pikaohjeen. Muutamalla tuhannella sanalla hän listasi nuoren aatelispojan tärkeät päivittäiset velvoitteet ja kehotti ”äidillisellä sydämellisyydellä, että painaisit mieleesi tämän kirjoitukseni ja toimisit sen mukaan, silloin olet suureksi iloksi Rakkaalle Isällesi ja minulle”.

Ohjeiden pääasialliset aiheet olivat jumalanpelko, paheiden karttaminen sekä ystävällinen suhtautuminen kaikkia vastaan tulevia ihmisiä kohtaan. Äiti Margareta tuli samalla antaneeksi ohjeet siitä, miten tuli suhtautua ihmisiin, joilla oli sairauksia tai vammoja:

Sinun ei pidä ottaa tavaksi sellaista, että tekisit pilkkaa kenestäkään, köyhästä tai rikkaasta, eikä myöskään sairaista, mitä viallisuutta heidän puheessaan tai liikkeissään sitten onkin. Älä myöskään pilkkaa niitä, jotka ovat sokeita. Jos voit, niin ota sokeaa kädestä ja johdata hänet minne hän tahtoo, se on oikea tapa toimia.

(thu schallt icke wennie tig att göre spe aff någen antingen fattig heller rick, icke heller thi som siucke ähre ehuat missfelle thi haffue antingen medh mååll heller gångan, heller them som äre blindh, kan tu, så tagh honom om hånden och leedh honom tidh han wiill, dett bör tig göre.)

Kuvan yläosassa on piirros vanhasta valkotukkaisesta ja valkopartaisesta miehestä. Miehen silmät ovat kiinni. Alapuolella on toinen kuva, jossa on rivi vanhanaikaisia, pieniä hirsirakennuksia.
Sokea ukko – Ulkohuonerivi lähellä Imatraa Falkman Severin, alkuperäisen kuvan tekijä ; Tilgmannin kirja- ja kivipaino, painaja 1885. Museovirasto – Musketti / Historian kuvakokoelma

Kirjeen maininta on lyhyt, eikä se määrittele tarkemmin muita sairauksia tai vammaisuuksia kuin sokeuden ja sokean tarvitseman avun. Luonnehdinta vie tulkinnat kahtaalle: yhtäältä sairaiden, epäselvästi puhuvien tai liikkuvien pilkkaaminen oli jotakin, mistä oli erityisesti varoitettava. Äidin luonnehdinta antaa vaikutelman, että suhtautuminen saattoi ajoittain olla sydämetöntä. Muuten ohjetta tuskin olisi tarvittu.

Toisaalta ohjeistus tuo selvästi esiin sen, että pilkallisuutta ei pidetty sopivana hyvässä asemassa olevalle, vaan vammaisiin ja vammautuneisiin oli suhtaduttava myötätuntoisesti ja avuliaasti. Kaukana asuva äiti piti tärkeänä, että tämä tieto tulisi esiin hänen tiiviissä elämäntapa-ohjeistuksessaan. Lisäksi ohje näyttää esittävän välähdyksen julkisesta tilasta, jossa sokea saattoi tapailla tietään lähimmäistensä apua tarviten.

Kuten muissakin Per Banérin saamissa perhekirjeissä, myös äidin kirjeessä korostui ajatus, että hyvään asemaan syntyneen herraslapsen piti osata paljon ja hallita käytöksensä. Hän oli aikuisena vastuussa monista ihmisistä ja hänen tuli ymmärtää asioita paremmin kuin ”rahvaan lasten”. Margareta Bielke korosti nimenomaan, että lapsen tuli totuttautua kaikessa elämässään hyvään ja hurskaaseen toimintaan ja välttää pahoja tottumuksia kuten haavoittuvassa asemassa olevien lähimmäisten pilkkaamista.

Kirjallisuutta

Hall, B. Rud. ”Adelssöners fostran.”  Pedagogiska källskrifter II. Årsböcker I Svensk Undervisningshistoria 49. Lund: Aktiebolaget Skånska centraltryckeriet, 1936.

Hanska, Jussi & Anu Lahtinen. ”Keskiajalta 1500-luvun lopulle.” Huoneentaulun maailma. Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle. Toim. Jussi Hanska & Kirsi Vainio-Korhonen, ss. 17-111. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2010.

Lahtinen, Anu. ”Perheen, kuninkaan ja valtakunnan kunniaksi: 1500-luvun aatelismiesihanne.” Näkymätön sukupuoli. Mieheyden pitkä historia. Toim. Pirjo Markkola, Ann-Catrin Östman & Marko Lamberg, ss. 25-48. Tampere: Vastapaino, 2014.

Vammaisuus ja työ myöhäiskeskiajalla

Kirjoittanut Jenni Kuuliala

Viime blogipostauksessani kirjoitin vammaisten ihmisten asemasta erityisesti kristillisen armeliaisuuden kohteina ja samalla sivusin hieman heidän työntekoaan. Nyt kesälomien loppuessa on hyvä hetki palata kirjaimellisesti työn äärelle. Tekivätkö vammaiset keskiajalla töitä ja mitä aiheesta tiedetään?

Ensimmäiseen kysymykseen on helppo antaa itsestään selvä vastaus: kyllä tekivät, niin keskiajalla kuin myöhemmilläkin vuosisadoilla. Sivustomme aineisto-osuudessa on tästä hyvinä esimerkkeinä Guillot le Potencierista sekä William Morrow’sta kertovat lähdetekstit. Vastaavanlaisia esimerkkejä ovat lähteemme täynnä, mutta ongelmana on pitkään ollut se, ettei vammaisten työntekoa ole niistä juurikaan yritetty etsiä. Joidenkin aineistojen kohdalla työnteko on myös asia, jonka selvittelemiseksi on luettava rivien välistä.

Oma aineistoni, eli keskiaikaiset ihmekertomukset, on tästä hyvä esimerkki. Erilaisissa ihmeparanemisiin liittyvissä teksteissä oli olennaista osoittaa tilanteen toivottomuus ennen ihmettä, ja maininnat työstä tai työkyvystä eivät yleensä palvelleet tätä tarkoitusta kovinkaan hyvin. Toisaalta myöskään kyvyttömyys tehdä töitä vamman takia ei nouse esiin ollenkaan niin usein, kuin nykyihminen helposti olettaisi. Tästä voikin päätellä, ettei työkyvyttömyys itsessään ollut vammaisuuden merkki, vaan tilanteet vaihtelivat suuresti ihmisen taustan ja vamman laadun mukaan.

Muutamia esimerkkejä vammaisten työnteosta olen kuitenkin onnistunut löytämään. Jo aiemmissa blogikirjoituksissani olen maininnut Ranskan kuningas Ludvig IX Pyhän ihmeet 1200–1300-lukujen taitteesta. Eräs ihmeen kokija oli kankaantekijä Richart de Briqueville, joka asui Pariisin lähellä. Jossakin vaiheessa uraansa hän sairastui niin, että pystyi enää kävelemään vaivalloisesti kainalosauvojen avulla. Teksti sanoo suoraan, että tästä huolimatta Richart ei kerjännyt, vaan teki kangasta entiseen tapaan. Sairaus tai vamma ilmeisesti kuitenkin vaikutti Richartin työn tuottavuuteen, sillä tekstissä myös mainitaan, että hänen sisarensa, jonka luona Richart asui, auttoi häntä. Kyseessä saattaa olla keino varmistaa, ettei Richartilla niin sanotusti mennyt liian hyvin, mikä olisi voinut vaikeuttaa ihmeen todistamista, mutta oman perheen sekä saman sosiaalisen piirin jäsenten tuki oli luonnollinen osa ihmisten elämää.

Samassa ihmekokoelmassa on myös toinen, vammaisuuden työnteon kannalta erittäin kiinnostava tapaus, jota lukuisat tutkijat ovat analysoineet. Joskus 1270-luvulla eteläranskalaisen, Auxerren kreivin ja kreivittären omistaman linnan portaille ilmestyi tai tuotiin 8-vuotias, kuuro poika. Linnan seppä otti hänet hoteisiinsa ja opetti hänelle oman ammattinsa salat niin, että poika pystyi auttamaan seppää työssään. Myöhemmin Auxerren kreivitär Alix de Bourgogne-Auxerre (1251–90) otti pojan linnan keittiöön, missä hän työskenteli useamman vuoden. Parikymppisenä nuorukaisena poika päätyi erinäisten sattumusten jälkeen Ludvig IX:n haudalle ja alkoi kuulla ja otti myöhemmin pyhimyksen kunniaksi nimen Loÿs. (Ihmeparaneminen muuten järkytti ja pelästytti häntä suuresti, mikä on kiinnostavaa erilaisten identiteettikysymysten kannalta.) Halki tekstin käy ilmi, että poikaa neuvottiin hänen töissään viittomin, mutta tuohon aikaan viittomakieli ei ollut niin hienostunutta kuin nykyään, ja siksi esimerkiksi uskonopit jäivät häneltä ymmärtämättä. Joka tapauksessa kommunikaatio oli riittävää siihen, että poika saattoi oppia erilaisia työtehtäviä ja olla yhteisönsä tuottava jäsen.

Götz von Berlichingenin käyttämä rautakäsi.
Kuva: Wikimedia Commons

Näistä esimerkeistä Richart oli porvari ja Loÿs palkollinen. Meillä on myös esimerkkejä muunlaisista työtehtävistä, joita vammainen ihminen saattoi tehdä. Tuomas Akvinolaisen kanonisaatioprosessissa on tapaus, jossa kainalosauvoilla kävelevä kirurgi Raynaldus parani Tuomaan haudalla italialaisen Fossanovan luostarissa. Raynaldus ei kuitenkaan ollut tullut paikalle paranemisen toivossa, vaan hoitaakseen sairastunutta munkkia. Myös vammaisista taiteilijoista on jäänyt merkintöjä. Yksi keskiajan kuuluisimmista muusikoista, 1300-luvulla elänyt firenzeläinen säveltäjä ja urkuri Francesco Landini, oli lapsesta saakka sokea. Myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun Italiasta on myös säilynyt tietoja useista sokeista runoilijoista. Sokeuden tiedostettiin johtavan helposti köyhyyteen, ja tämän vuoksi perustettiin eräänlaisia sokeiden uskonnollisia veljeskuntia, jotka takasivat heille tietyn yhteiskunnallisen aseman ja joissa he saattoivat erilaisten tekstien kirjoittamista vastaan saada elatusta. Moni heistä kuitenkin päätyi ammatillisesti pidemmälle ja tuli tunnetuksi puhtaasti kirjallisista ansioistaan. Eikä sovi unohtaa yhtä sydänkeskiajan merkittävimmistä tiedemiehistä, Hermann von Reichenauta (1013–1054), joka tunnetaan nimellä Hermannus Contractus (eli Hermannus Rampa). Hermannus oli Altshausenin kreivin poika ja syntymästään saakka vaikeasti liikuntavammainen. Vanhemmat lähettivät hänet lapsena Reichenaun luostariin, jossa hänestä tuli yksi aikansa merkittävimmistä tiedemiehistä, säveltäjistä, musiikin teoreetikoista, matemaatikoista ja astronomeista. Ja tietysti voidaan myös mainita erilaiset hallitsijat ja sotilaat. Tunnetuin esimerkki lienee Götz von Berlichingen tai Götz Rautakäsi (1480–1562), saksalainen korkea-arvoinen ritari, joka menetti toisen kätensä taistelussa mutta jatkoi osallistumista erilaisiin sotilaallisiin kampanjoihin. Lukuisilla keskiajan ja uuden ajan alun hallitsijoilla on myös johonkin fyysiseen vammaan viittaava liikanimi, mutta kaikkien kohdalla sen laadusta ei ole tietoa. Hyvin dokumentoitu esimerkki on sokea Böömin kuningas ja Luxembourgin kreivi Johannes (1296–1346), joka tunnetaan myös nimellä Jean l’Aveugle. Hän hallitsi maitaan pitkään näkönsä menetettyään ja myös johti armeijaansa taisteluissa (mikä lopulta koitui hänen kohtalokseen). Toisin kuin monien muiden esimerkkiemme kohdalla, hänestä kerrotaan ihaillen, miten hän onnistui teeskentelevään näkevää. Todennäköisesti hallitsijan kohdalla sokeus katsottiin sen verran haitalliseksi, että se oli syytä piilottaa.

Entä sitten sukupuoli? Kaikki esimerkkini ovat olleet miehiä. Yleensä naisten työnteosta on vähemmän lähteitä ajan sukupuolirooleista johtuen, mutta kuten edellisen blogitekstini esimerkki Alicia de Lonesdalesta osoittaa, myös vammainen nainen saattoi hyvin tehdä töitä. Yleensä ihmekertomuksissakin naisten mahdollinen työkyvyttömyys mainitaan huomattavasti harvemmin kuin miesten, koska heillä ei ainakaan ihanteiden tasolla ollut samanlaista velvollisuutta elättää perhettä ja miesten kohdalla kykenemättömyys työhön on todennäköisesti ollut suurempi sosiaalinen stigma. Lisäksi ainakin perheissä naisten tärkein työtehtävä oli nimenomaan äidin ja perheenemännän. Tästä Ludvig IX:n ihmeet tarjoavat jälleen hyvän esimerkin. Yksi Ludvigin kanonisaatioprosessin tutkimista ihmeparanemisista oli Lucia de Ruimilli -nimisen perheenäidin paraneminen vuosia kestäneestä sokeudesta. Todistajanlausunnoista käy ilmi, että sokeutensa aikana Lucia sai useita lapsia ja hoiti heitä niin hyvin kuin taisi. Ihmettä tutkineet komissaarit pitivät mitä ilmeisimmin tätä merkillisenä ja kenties epäilyttävänä (voimme arvailla, kuinka suuri merkitys tälle oli heidän asemallaan selibaatissa eläneinä kirkonmiehinä). Lucia itse sekä hänen miehensä että vanhin tyttärensä selittivät, että Lucia hoiti lapset itse niin pitkälle kuin pystyi, ja mies ja tytär auttoivat häntä niissä asioissa, jotka olivat vaikeita. Lucia ei varmasti ollut minkäänlainen poikkeus. Keskiajalla perheiden tarkoituksena oli toimia yksikkönä, joissa perheenjäsenet toimivat yhteisen edun nimissä, kukin voimiensa ja kykyjensä mukaan.

Samaa voidaan oikeastaan sanoa koko yhteiskunnasta. Vammaisuutta nykyisenkaltaisena kulttuurisena konstruktiona ei ollut, eikä vammaisuus myöskään näin ollet ollut sellaisenaan ihmisen työntekoon tai työkykyyn vaikuttava tekijä. Mikäli olosuhteet ja resurssit sen sallivat, vammaisen ihmisen oletettiin työskentelevän ja toimivan yhteisönsä hyväksi oman sosiaalisen asemansa puitteissa.

 

Lähteitä ja kirjallisuutta:

Fontes vitae S. Thomae Aquinatis 1–4. Fasciculus IV, Processus canonizationis S. Thomae, Neapoli, toim. M.-H. Laurent (Saint-Maximin: Revue Thomiste, 1911)

Fragments de l’enquête faite à Saint-Denis en 1282 en vue de la canonisation de Saint Louis, Mémoires de la Société de l’Histoire de Paris de l’Ile-de-France, 23, toim. H.-François Delaborde (1896), 1–71

Guillaume de Saint-Pathus, Les Miracles de Saint Louis, toim. Percival B. Fay (Pariisi: Librairie Ancienne Honoré Champion, 1931)

Laura Carnelos, ‘Cecità. La percezione di una (dis)abilità nella prima età moderna’, teoksessa Alter-habilitas. Percezione della disabilità nei popoli, toim. Silvia Carraro (Verona 2018), 235–256.

Sharon Farmer, Surviving Poverty in Medieval Paris. Gender, Ideology, and the Daily Lives of the Poor, Conjunctions of Religion and Power in the Medieval Past (Ithaca & London: Cornell University Press, 2005)

Bianca Frohne, Leben mit “kranckhait”. Der gebrechliche Körper in der häuslichen Überlieferung des 15. und 16. Jahrhunderts. Überlegungen zu einer Disability History der Vormoderne (Affalterbach: Didymos-Verlag, 2014).

Julie Singer, ‘Playing by Ear: Compensation, Reclamation, and Prosthesis in Fourteenth-Century Song’, teoksessa Disability in the Middle Ages. Reconsiderations and Reverberations, toim. Joshua R. Eyler (Aldershot: Ashgate, 2010), 39–52

Edward Wheatley, Stumbling Blocks before the Blind. Medieval Constructions of a Disability, Corporealities. Discourses of Disability (Ann Arbor: University of Michigan Press, 2010)