Julkisen vammaishistorian mahdollistamisesta

Kirjoittanut Daniel Blackie

Alkuperäinen englanninkielinen julkaisu Daniel Blackie (2017): Unleashing Public Disability History. 
In: Public Disability History 2 (2017) 17.

Suomenkielinen versio julkaistu Public Disability History -blogin toimittajien luvalla.

Kuvittele seuraava tilanne: olet ollut järjestämässä mahtavaa workshopia vammaishistoriasta paikallisessa kotiseututalossa. Kaikki sujuu hienosti. Paikalla on suuri joukko ihmisiä – äitejä, isiä, lapsia, isovanhempia – ja he ovat uteliaita ja innostuneita kuulemaan vammaisuuden vaietusta historiasta.

Workshopin ”human interest” -elementti – vaikkapa yksijalkaisen, kauan sitten unohdetun kaivostyöläisen värikäs elämä – on saanut aikaan toivotun tuloksen. Ihmiset ovat aiheesta niin kiinnostuneita, että he kyselevät vinkkejä, miten voisivat löytää lisätietoja tämän henkilön elämästä. Kerrot heille, että löysit tarinan digitoidusta historiallisesta sanomalehdestä, jonka luit British Newspaper Archiven -internetsivuilla.

”Ah, tämä on huippua – tarkoitatko, ettei meidän tarvitse matkata satoja kilometrejä British Libraryyn lukeaksemme sen?”

”Ei tarvitse, mutta teidän pitää maksaa 20 puntaa lukuoikeudestanne neljäänkymmeneen sivuun.”

Äiti kääntyy kahden lapsensa puoleen ja sanoo: ”Miltä kuulostaa, lapset? Mitä jos emme menisikään katsomaan uutta Lego Movieta huomenna, vaan käyttäisin rahat saadakseni lukuoikeuden vanhaan sanomalehteen?”

Yhtäkkiä lapset eivät näytä yhtään niin innostuneilta. Ja siinä hetkessä tajuat, että tämän perheen kohdalla todennäköisyys vammaishistorian tarkempaan tutkiskeluun katoaa.

Asioiden ei kuitenkaan tarvitse olla näin. Erinomaisia ilmaisia internetaineistoja, jotka tukevat vammaishistoriaa, on olemassa. Vammaisuuden historian tutkijoiden täytyy vain pitää huolta siitä, että he käyttävät niitä puhuessaan suurelle yleisölle. Esimerkiksi Walesin kansalliskirjaston ‘Welsh Newspapers Online’ (WNO) on upea vanhoja sanomalehtiä sisältävä alusta, ja yksi niistä, jotka voivat auttaa välttämään hyytävän Lego Movie -hetken kaltaiset tilanteet. Se itse asiassa sisältää monet niistä materiaaleista, joita maksullinen British Newspaper Archivekin säilyttää.

National Library of Walesin mahtavan ‘Welsh Newspapers Online”:n hakusivu.

Palatkaamme siis yksijalkaiseen kaivostyöläiseen, joka niin kiinnosti kuvitteellisen workshopimme osallistujia, sillä hän on ainoa todellinen henkilö tässä tarinassa. Hänen nimensä on Billy Davy Richards. Toukokuussa 1858 Merthyr Telegraph julkaisi kertomuksen edesmenneen Richardsin elämästä. Sanomalehti kertoi kuinka “hänestä tuli mainari, hän menetti jalkansa, loukkasi kätensä ja sitten, hyvin viisaasti, hylkäsi epämiellyttävän kutsumuksensa tulla opettajaksi.”

Dokumentti on monipuolinen, täynnä kiehtovia yksityiskohtia Richardsista ja siitä, miten muut muistivat hänet. Se myös herättää lukuisia todella kiinnostavia kysymyksiä vammaisuudesta menneisyydessä. Millaisia vaikutuksia fyysisillä vammoilla oli työelämään? Miten yhteisöt näkivät vammaiset ihmiset? Miksi jotkut liikuntavammaiset ihmiset kuten Richards katsottiin muistamisen arvoiseksi sanomalehdissä, kun toiset taas eivät? Minkälaista kieltä viktoriaanisessa Britanniassa käytettiin vammoista kirjoitettaessa?

Älä kuitenkaan usko minua vaan katso itse! Voit lukea Richardsin elämäntarinan ilmaiseksi ja tulla omiin johtopäätöksiisi täällä (artikkeli, jonka otsikko on “THE BARD OF PEN-HEOL-GERRIG”). Tai voit käyttää kaksikymmentä puntaa ja lukea saman jutun British Newspaper Archiven sivuilla yhdessä 39 vapaavalintaisen muun jutun ohella. Mutta toisaalta, kuulin että uusia Star Wars -tuoteperheen osia on taas julkaistu…

Ilmaisina internetissä luettavissa olevat lähteet kuten ”Welsh Newspapers Online” ovat toisin sanoen erinomainen perusta vammaishistorian popularisoinnille. Niillä ei ole ainoastaan potentiaalia saada suuri yleisö kiinnostumaan vammaishistoriasta vaan ne myös tarjoavat ihmisille mahdollisuuden tutustua itse historiallisiin lähteisiin vammaisuudesta. Näin ne kasvattavat mahdollisuutta, että vammaishistoriasta tulee oikeasti julkista – jotakin sellaista, jonka parissa kuka tahansa voi tehdä asioita, eivät vain ammattihistorioitsijat.

Jos siis löydät jostakin digitaalisesta arkistosta kiinnostavan ja mielikuvia herättävän lähteen, jonka uskot kiinnostavan ihmisiä, mutta joka on maksumuurin takana, tee hieman etsintätyötä. Saatat löytää saman tekstin jostain muualta, missä sen näkemisestä ei tarvitse maksaa. Jos et löydä, etsi toinen hyvä lähde, joka on luettavissa ilmaiseksi ja liitä sen sijaan se osaksi popularisoimishankettasi. Voitot saattavat olla huomattavat.

Vieraillaanpa vielä kuvitteellisessa skenaariossamme. Tällä kertaa kerrommekin innokkaalle äidille lapsineen, että he voivat lukea tarinan yksijalkaisesta kaivostyöläisestä ilmaiseksi Welsh Nespapers Onlinen internetsivuilla maksullisen, kaupallisen sivuston sijaan.

Palattuaan kotiin ja luettuaan Merthyr Telegraphin jutun Richardsin elämästä (ilmaiseksi!) on mahdollista, että lehden viittaus Richardsin ”puujalkaan” kiinnittää heidän huomionsa.

”Äiti, oliko monilla ihmisillä ennen vanhaan puujalka?”

”En tiedä mutta hyvä kysymys. Katsotaanko, löydämmekö lisää tarinoita ihmisistä, jotka käyttivät niitä?”

”Joo!”

Äiti siirtää kursorin WNO:n etsintälomakkeeseen ja kirjoittaa siihen ”puujalka”, painaa ”etsi”, ja ruudulle ilmestyy 2 569 viittausta sanaan alle sekunnissa. Se on varsin suuri määrä vammaishistoriaa tutkittavaksi – ja silti lapset pääsevät katsomaan Lego Movien.

Vammaishistorian popularisoinnista

Kirjoittanut Daniel Blackie

Julkaistu alunperin otsikolla "Doing Public Disability History." In: Public Disability History 1 (2016) 16.
  Käännös julkaistu toimittajien luvalla.

Vammaisuuden historian popularisoinnin tai ns. julkisen vammaishistorian (engl. public disability history) pyrkimyksenä on ennen kaikkea saada ihmiset ajattelemaan vammaisuuden historiaa. Mutta se ei olekaan aivan niin yksinkertaista, eihän? Kuten olen huomannut viimeisten vuosien aikana, vammaishistorian popularisointi on itse asiassa varsin haastavaa.

Ensimmäinen ja kaikkein tärkein huomioon otettava seikka on kysymys siitä, millä tavoin suuri yleisö saavutetaan. Disability and Industrial Society -projektin aikana opin, että tämän tekemiseen on useita keinoja, ja paras strategia on yhdistellä mahdollisimman monia julkaisemisen ja yhteistyön muotoja.

Projektimme public engagement programme sisälsi kiertävän museonäyttelyn, yleisöluentoja, paneelikeskusteluja ja workshopeja, sekä lisäksi säännöllisiä blogipostauksia, tweettejä, podcasteja ja juttuja populaarimediassa. Vaikka nämä kaikki ovat keskenään kovin erilaisia tiedonvälityksen tapoja, ne sisälsivät vaihtelevassa määrin kirjoittamista: muun muassa näyttelytekstejä, luentomuistiinpanoja ja sähköpostivaihtoa toimittajien kanssa. Kirjoittamista, kirjoittamista, kirjoittamista. Vammaisuuden historian tutkijoiden tuleekin jatkuvasti pohtia kirjoittamisen tapoja ja muotoja pyrkiessään suuren yleisön tietoistamiseen.

Disability and Industrial Society -projektin sivusto.
Blogipostaukset olivat tärkeä osa Disability and Industrial Society -projektin työtä.

Kenties kaikkein selkein huomioon otettava asia on tekstin pituus. 140:n merkin tweetti, 150:n sanan näyttelyteksti, tuhannen sanan blogikirjoitus, tunnin luento: kaikissa on rasitteena pituuteen tai aikaan liittyviä rajoitteita, jotka tarkoittavat, että sanat täytyy valita tarkasti. Tiiviiseen ilmaisuun kannustaa myös ihmisten lyhyt huomiojänne.

Oli viesti miten kiinnostava tai tärkeä tahansa, on sillä rajansa, miten kauan voi realistisesti odottaa säilyttävänsä yleisönsä mielenkiinnon. Lyhyt ja ytimekäs viesti on ehdottomasti paras historian yleistajuistamisessa. Kieli on myös tärkeää. On turha esittää vammaishistoriaa termein, joita kukaan muu kuin asiantuntija ei ymmärrä. Selkeä, ilman turhaa jargonia oleva kieli on välttämätöntä silloin, kun haluaa saavuttaa mahdollisimman laajan yleisön.

Ihmisten huomion saaminen on toinen haaste. Siinä kuvat ja esineet voivat olla avuksi. Vierailin museonäyttelyssämme muutaman kerran sen avauduttua National Waterfront Museumissa Walesissa. Kilpailimme ihmisten huomiosta usean tahon kanssa, sillä näyttelymme oli vain yksi osa museon laajaa tarjontaa. Joka kerta kun kävin paikalla, huomasin joidenkin vierailijoiden alkavan kiirehtiä ”meidän alueemme” ohi, moni luultavasti matkallaan nauttimaan museon muusta tarjonnasta. Monet kuitenkin pysähtyivät nopeasti reitiltään, kun jokin näyttelymme kuva tai esine kiinnitti heidän huomionsa. Suurin osa jäikin paikalle hetkeksi ja alkoi tutkia näyttelyn muita kohteita, toisinaan pitkänkin aikaa.

‘Falling in of a Mine’ (1869)
Yksi Disability and Industrial Society -projektin museonäyttelyn kuvista.

Näkökulmat ja tarinat, joita päätämme korostaa, voivat myös toimia ”koukkuina”, jotka houkuttelevat suurta yleisöä pysähtymään ja ajattelemaan vammaisuuden historiaa. Dramaattiset historialliset vaiheet tai tapahtumat voivat olla tässä mielessä erityisen hyödyllisiä.

Tehdessämme tutkimusta Disability and Industrial Society -projektissa löysimme esimerkiksi tarinan kahdesta eteläwalesilaisesta kaivostyöläisveljeksestä nimeltään Davy ja Griffith Ellis. Griffithillä oli liikuntavamma ja hän käytti puujalkaa. Joulukuussa 1865 molemmat veljet olivat työskentelemässä maan alla Gethin Collieryssa, kun sattui kauhea räjähdys. Peläten tukehtuvansa tästä seuranneisiin tappaviin kaasuihin he yrittivät päästä ulos kaivoksesta niin pian kuin mahdollista. Vammansa takia Griffithillä oli kuitenkin vaikeuksia pysyä veljensä perässä ja hän jäi jälkeen. Koska Griffith oli huolissaan, ettei selviäisi maanpinnalle ajoissa, hän huusi apua, ja hänen lojaali veljensä kääntyi takaisin auttaakseen häntä. Se oli kohtalokas päätös, sillä molemmat miehet menehtyivät myrkyllisiin kaasuihin, joita olivat niin kovasti yrittäneet paeta.

Tämänkaltaisissa historiallisissa tapahtumissa on selkeä human interest -elementti, joka vetoaa sekä journalisteihin että suureen yleisöön. Niiden korostaminen yleisön osallistamiseen tähtäävissä tapahtumissa voi auttaa tekemään vammaisuuden historiasta kiinnostavaa akateemisen maailman ulkopuoliselle yleisölle edistäen näin alan laajempia tavoitteita. Kukapa ei pitäisi hyvästä tarinasta? Hyvillä tarinoilla (jopa niillä, joissa on surullinen loppu) on voima viihdyttää ja säilyttää ihmisten mielenkiinto, mutta parhaat tekevät paljon enemmänkin, erityisesti historian popularisoinnin kontekstissa.

Draama, jännitys ja tragedia, joka sisältyy Ellisin veljesten taisteluun päästäkseen turvaan on vangitsevaa, mutta se herättää myös uteliaisuuden ja lukuisia vammaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Miten esimerkiksi miehet, joilla oli selkeä vamma kuten Griffithillä, pystyivät työskentelemään fyysisesti niin vaativissa ja vaarallisissa töissä kuten 1800-luvun hiilikaivoksella? Nostamalla esiin tämän kysymyksen Griffith Ellisin tapaus horjuttaa vallalla olevia ajatuksia vammaisten ihmisten kyvystä työntekoon. Tämä on nimenomaan niitä asioita, joita vammaishistorian on tarkoitus tehdä: haastaa vallitsevia vammaisuuteen liittyviä stereotypioita ja saada ihmiset pohtimaan ja kyseenalaistamaan omia asenteitaan.

Tämä lähtökohta ei kuitenkaan ole vailla vaaran paikkoja. Dramaattisten, jännittävien, traagisten, inspiroivien tai häiritsevien ”koukkujen” käyttäminen yleisön mielenkiinnon saamiseksi sisältää myös riskin, että nimenomaan vahvistetaan joitakin niistä stereotypioista, joita julkinen vammaishistoria pyrkii haastamaan. Esimerkiksi Griffith Ellisin tarina voisi ilman kunnollista taustoitusta muodostua jälleen yhdeksi kertomukseksi sanakarillisesta vaikeuksien voittamisesta, mikä ruokkii vammaisaktivistien ja tutkijoiden kritisoimaa, vahingollista supercrip-stereotypiaa. Toisaalta taas keskittyminen hänen kuolemaansa saattaisi vain vahvistaa virheellistä käsitystä siitä, että vammaiset ihmiset ovat historiassa olleet tuskin muuta kuin passiivisia uhreja.

Loppujen lopuksi emme tietenkään voi kontrolloida tai päättää etukäteen tulkintoja, joita ihmiset tekevät kohdatessaan vammaisuuden historiaa. Voimme ehdottaa viitekehystä, joka auttaa järkeistämään ja ymmärtämään esittämiämme kuvia, tarinoita ja esineitä, mutta emme voi pakottaa ihmisiä omaksumaan sitä. Parhaimmillaan julkinen vammaishistoria kannustaa ihmisiä hankkimaan lisää tietoa tästä yhä varsin piilotetusta historian osa-alueesta ystäviensä ja perheidensä kanssa, ja antaa heille ideoita siitä, mistä ja miten sitä voisi alkaa etsiä.