Terveyspalvelut keskiajan ja uuden ajan alun kaupungeissa

Kirjoittanut Maija Ojala-Fulwood

Parhaillaan yritetään Suomessa vielä läpi suurta sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistusta. Pohjimmiltaan tässä mittavassa SOTE-uudistuksessa on kyse siitä, kuka saa tuottaa sosiaali- ja terveyspalveluita ja millä ehdoilla. Uudistuksen laajuus on jotain ennen kokematonta. Samantyyppisiä asioita on kuitenkin pohdittu monissa Itämeren alueen valtakunnissa ja kaupungeissa läpi vuosisatojen.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen, mitkä tahot ja toimijat tarjosivat terveyspalveluita Tukholman asukkaille 500–600 vuotta sitten. Moderneja termejä käyttäen kaupunkilaisille oli tarjolla (eritasoisia) lääkärin ja kansanparantajien palveluita, laitoshoitoa sekä vanhuspalveluita.

Keskiajan Tukholmassa ns. laitoshoitoa tarjosivat ainakin Helgeandshuset, Själagård ja St. Görans hospital sekä mahdollisesti luostarijärjestöt. Periaatteena oli, että laitoshoitoa tarjoavat instituutit noudattivat kristillisiä periaatteita, olivat raadin valvonnan alaisuudessa ja vastasivat itse rahoituspohjastaan.

Helgeandshuset mainitaan ensimmäistä kertaa kirjallisissa lähteissä testamenttilahjoituksen yhteydessä vuonna 1301. Sinne otettiin kahdenlaisia asiakkaita. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluivat rikkaat vanhukset, jotka kivitalon hinnalla pystyivät ostamaan itselleen ”vanhainkotipaikan” täydellä ylläpidolla kuolemaansa saakka. Toisena ryhmänä Helgeandhusetissa olivat köyhät sairaat, jotka eivät millään mulla keinolla pystyneet huolehtimaan itsestään. Molemmissa ryhmissä asiakaspaikkoja arvioidaan olleen 20−25.

Själagården, joka perustettiin 1400-luvun alkupuoliskolla, tarjosi maksua vastaan lyhytaikaista majoitusta ja ruokaa heikompiosaisille sekä muutamia vanhainkotipaikkoja. Sitä ylläpidettiin lähinnä yksityisten lahjoitusten turvin.

Pyhän Yrjön mukaan nimetty sairaala, nk. Örjansgården, oli puolestaan leprasairaala, jonka valtakunnan suurmiehet perustivat ensi kertaa 1278. Leprasairaalan myöhempi historia on varsin monipolvinen ja sisältää useampia lakkautuksia, uudelleenperustamisia ja tulipaloja.

Parturi-kirurgit

Lisensoiduista, tai nk. virallisista lääkärinpalveluista vastasivat monissa keskiajan ja uuden ajan kaupungeissa ensisijaisesti joko yliopistokoulutuksen saaneet lääkärit (physicians) tai käsityöläisiksi lukeutuneet parturi-kirurgit. Muiden käsityöammattien tapaan parturi-kirurgit olivat Eurooppalaisissa kaupungeissa järjestäytyneet ammattikunniksi ja killoiksi keskiajalta aina 1800-luvulle saakka. Ammattiin kouluttautuminen noudatteli perinteistä käsityöläismallia, jossa oppipojasta edettiin ensin kisälliksi ja lopulta mestariksi.

Myös Itämeren alueen suuremmissa kaupungeissa kuten Tukholmassa, Lyypekissä ja Riiassa parturi-kirurgit olivat järjestäytyneet ja näiden ammattikuntien säännöt ovat säilyneet. Lyypekin parturi-kirurgien sääntö vuodelta 1480 on julkaistu Constatin Wehrmannin toimittamassa ammattikuntasääntöjen kokoelmassa Die älteren Lübekischen Zunftrollen (Lübeck 1872). Riian parturi-kirurgien sääntö vuodelta 1494 on editoitu kokoelmassa Schragen der Gilden und Aemter der Stadt Riga bis 1621,jonka ovat toimittaneet W. Stieda ja C. Mettig (1896).

Tukholmassa parturi-kirurgit järjestäytyivät ammattikunnaksi niin ikään 1400-luvun lopulla. Heidän sääntönsä mainitaan kaupungin raadin pöytäkirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1484. Tämä sääntö ei ole säilynyt mutta se on mitä todennäköisemmin ollut seuraavan, vuoden 1571 säännön pohjana. Tämä on julkaistu G.E. Klemmingin toimittamassa kokoelmassa Skrå-ordingar (Stockholm 1856). Turusta ei tiettävästi ole säilynyt parturi-kirurgien sääntöä, ja on todennäköistä, että siellä toimineet parturi-kirurgit kuuluivat virallisesti Tukholman ammattikunnan alaisuuteen.

Esimodernin ajan kaupungeissa parturi-kirurgit tarjosivat monenlaisia palveluita: he suorittivat parranajoa ja hiustenleikkuutta sekä suorittivat erilaisia lääkärinpalveluita. He sitoivat haavoja, hoitivat murtumia, revähdyksiä ja nyrjähdyksiä, valmistivat ja käyttivät sidoksia sekä salvoja. Lisäksi he suorittivat kuppausta ja suoneniskentää, leikkasivat paiseita sekä amputoivat jäseniä. Keskeisin ero lääkäreihin oli se, että parturi-kirurgien toimialaan kuuluivat erityisesti kaikki ulkoiset vammat, eivätkä he periaatteessa saaneet määrätä sisäisesti otettavia rohtoja.

Ammatinharjoittamista sääteli ammattikunnan sääntö. Tukholman parturi-kirurgien sääntö sisältää yhteensä 27 pykälää. Ne käsittelevät mestariksi pääsyn vaatimuksia, ammatin harjoittamisen valvontaa, potilassuhteita, mestarien välisiä ammattisuhteita, yhteisöllistä toimintaa, lesken oikeuksia ja mestarinoikeuksien myymistä.

Ensimmäiseksi säännössä määrätiin, että samanaikaisesti kaupungissa sai toimia vain kuusi mestaria. Vuosittain tuli Valpurin päivänä valita ammattikunnan vanhin, oltermanni, ja uuden oltermannin piti käydä esittäytymässä myös kaupungin raadille.

Ammattikunnan säännön mukaan sen, joka [muualta tulevana] halusi asettua kaupunkiin ja harjoittaa parturi-kirurgin ammattia sekä pyrkiä mestariksi, tuli esittää pätevät todisteet siitä, että hän oli rehellisesti ja sääntöjä noudattaen harjoittanut ammattiaan ulkomailla (uthländes) ja siitä, miten hän oli suorittanut oppivuotensa.

Lisäksi vaadittiin, että ulkomailta tulevan parturi-kirurgin on ensin kaksi vuotta palveltava Tukholmassa jonkun mestarin alaisuudessa ja osoitettava pätevyytensä. Jos mestari, jonka alaisuudessa vieras on palvellut, sekä kaikki ammattiveljet toteavat hänet päteväksi ja antavat hänelle luvan, voi hän ryhtyä mestariksi. Lisäksi pormestareita ja raatia oli tiedotettava asiasta.

Ylipäänsä säännön mukaan, ketään ei saanut hyväksyä ammattikunnan jäseneksi, ennen kuin on varmistuttu kokelaan taustoista ja että hän on kunnollinen. Lisäksi jäsenyys tuli aina hyväksyttää pormestarilla ja raadilla.

Parturi-kirurgin mestarinoikeuksien oli kallista: kokelaan oli maksettava mestarikassan 100 markkaa, (nykyrahassa yli 1000 euroa) ja järjestettävä juhlakestit. Sääntö jättää tulkinnanvaraa, oliko hinta Tukholmassa syntyneille halvempi.

Nämä pykälät osoittavat, että ammattikunnan lisäksi myös kaupungin raadin tuli valvoa, että parturi-kirurgit olivat koulutettuja ammattilaisia ja ettei kuka tahansa ”itseoppinut parturi-kirurgi” hoitanut sairaita ja loukkaantuneita. Käytännössä valvonta oli usein hankalaa ja monista kaupungista tunnetaan oikeustapauksia, joissa kiistellään parturi-kirurgin ammattilisenssistä.

Parantajat ja puoskarit

Lääkäreiden ja parturi-kirurgien lisäksi erilaiset (kansan)parantajat ja puoskarit tarjosivat erihintaisia ja erilaatuisia palveluitaan, voiteitaan ja rohdoksiaan kaupunkilaisille. Erityisesti suurissa kaupungeissa valinnanvaraa oli runsaasti ja eri palveluntarjoajat yrittivät parhaansa mukaan hankkia itselleen asiakkaita. Englanninkielisessä tutkimuksessa tästä moninaisuudesta ja kilpailusta käytetään usein termiä medical market-place.

Tutkijat ovat korostaneet, että jako viralliseen ja epäviralliseen tai vaihtoehtoiseen lääketieteeseen ei kuvasta todellisuutta, sillä eri lääkärinpalveluita tarjoavat henkilöt jakoivat yhtenäisen lääketieteellisen ajatusmaailman, vaikka hoidoissa oli eroavaisuuksia. Voisi ajatella, että kyseessä oli toisiaan täydentäviä palveluita. Puoskarit ja parantajat olivat myös hyväksyttyjä yhteisön jäseniä ja saattoivat olla sekä menestyneitä että arvostettuja. 

Kiistat eri ammatinharjoittajien välillä johtuivat usein kilpailusta ja kateudesta sekä rajanvedosta siitä, mitkä toimenpiteet kuuluivat kenellekin. Esimerkiksi vuonna 1599 eräät Lyypekin parturi-kirurgit olivat rikkoneet leski Catharina Catoniksen työvälineet ja syyttivät häntä toimivaltuuksien ylittämisestä ja asiakkaiden haalimisesta. Lesken kaupungin raadille lähettämästä valituskirjelmästä selviää, että raati oli myöntänyt Catharinan aviomielle lisenssin parantaa vanhoja haavoja ja murtumia. Monissa Euroopan kaupungeissa viranomaiset myönsivät puoskareille lisenssejä, jonka turvin he saattoivat harjoittaa ammattiaan.

Tukholman parturi-kirurgit suhtautuivat äärimmäisen kielteisesti ammattikunnan ulkopuolella lääkärinpalveluita tarjoaviin puoskareihin ja ”vale-lääkäreihin”, joita säännössä kutsutaan fuskareiksi.  Sääntö määräsi, että kukaan ammattiveljistä tai mestarikisälleistä ei saa olla missään tekemisissä fuskareiden kanssa, eikä liioin sellaisille joukolle välittää sidostarpeita tai salvoja. Jos jäi kiinni itse teosta tuli maksaa sakkoja 40 markkaa (n. 460 euroa) ja sen jälkeen vastoin sääntöä toiminutta ammattiveli laskettiin itse fuskariksi.

Lisäksi pykälän 26 mukaan ”Ei sovi kenenkään fuskarin uskaltaa väittää olevansa lääkäri (Artz eller Läkare), ei Tukholmassa tai esikaupungeissa, sillä sellaisen niljakkaan joukon takia on moni menettänyt terveytensä. Sitä, jonka tavataan harjoittamasta niljakasta fuskausta, ammattikunta rankaisee, koska muuten tapa saattaa levitä.” Nämä sääntökohdat ovat kiistaton todiste siitä, että keskiajan Tukholmassa lääkärinpalveluita tarjosivat myös muut kuin virallisella lisenssillä toimivat parturi-kirurgit ja lääkärit.

Kirjallisuus:

Förvaltningshistorisk ordbok ”Bardskärare” http://fho.sls.fi/uppslagsord/5494/bardskarare/

Jarmo Kuronen ja Jarmo Heikkinen: “Barber-Surgeons in Military Surgery and Occupational Health in Finland, 1324−1944,” aikakauskirjassa Military Medicine, 21.08.2018, https://doi.org/10.1093/milmed/usy202, luettu 26.11.2018.

Göran Dahlbäck. I Medeltidens Stcokholm. Stockholm: Stockholms Medeltidsmuseum 1987.

Klemming, G. E. Skrå-ordningar. Samlingar utgifna af Svenska Fornskirft –sällskapet. Stockholm: Kungliga boktryckeriet, P. A. Norstedt and Söner, 1856.

Wehrmann, Constantin. Die älteren Lübeckischen Zunftrollen. Lübeck: Grautoff, 1872.

Lindström, Dag. Skrå, stad och stat, Stockholm, Malmö och Bergen ca.1350–1622. Studia Historica Upsaliensia 163. Uppsala, 1991.

Edvinsson, Rodney och Söderberg, Johan: ”A Consumer Price Index for Sweden 1290─2008.” The Review of Income and Wealth, 2011 vol. 57 (2) s. 270─292.

Lindberg, Bo S.,Kirurgernas historia. Om badare, barberare och fältskärer. Förlag: Medicinhistoriska museet Uppsala, 2017. ISBN 978-91-506-2655-1,http://www.diva-portal.org/smash/get/diva2:1146123/FULLTEXT01.pdf (26.11.2018).

Stieda, Wilhelm ja Constantin Mettig. Schragen der Gilden und Aemter der Stadt Riga bis 1621. Gesellschaft für Geschichte und Alterthumskunde der Ostseeprovinzen Russlands. Riga: Buchdruckerei von W. F. Häcker, 1896.

Ojala, Maija. Protection, Continuity and Gender: Craft trade culture in the Baltic Sea region (14th−16th centuries), Acta Universitatis Tamperiensis 1974. Tampere: Tampere University Press 2014. Open Access julkaisu, ladattavissa osoitteessa   urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9574-8

Gentilcore, David. ”Was there a ”popular medicine“ in early modern Europe? Folklore 115:2 (2004), 151−166, https:/doi.org/10.1080/0015587042000231255.

Gentilcore, David. “The ‘Golden Age of Quackery’ or ‘Medical Enlightment’? Licenced Charlatanism in Eighteenth-Century Italy.” Cultural and Social History, 3:3 (2006), 250−263, https:/doi.org/10.1191/1478003806cs064oa.

Porter, Roy. “The People’s Health in Georgian England.” Teoksessa Tim Harris (toim.) Popular Culture in England, c. 1500−1800, 124−142. London 1995.

Jütte Robert. “”A seventeenth-century German Barber-Surgeon and his patients,” Medical History 33 (1989), 184−198.

Lepra ja keskiajan yhteisöt

Kirjoittanut Jenni Kuuliala

Olemme tämän projektin puitteissa puhuneet ja kirjoittaneet useaan otteeseen siitä, että vammaisuus sosiaalisena ilmiönä (disability) on kulttuurillinen konstruktio, joka vaihtelee ajassa ja paikassa. Tästä yksi kenties valaisevimmista esimerkeistä on lepra, tuo pahamaineinen spitaaliksikin kutsuttu sairaus, joka etenkin populaarikulttuurissa tavataan yhdistää vahvasti keskiaikaan ja sen synkkiin puoliin. Lepraan sairastumista voisi hyvällä syyllä kutsua keskiajan ’äärimmäiseksi vammaisuudeksi’. Se, miten sairauden historiakuva on muodostunut, on kuitenkin kiinnostava esimerkki virheellisten historiakäsitysten syntymisestä.

Lepra on infektiosairaus, jonka aiheuttaa mycobacterium leprae -niminen bakteeri. Sen löysi norjalainen tiedemies ja lääkäri Gerhard Armauer Hansen vuonna 1873, ja löytäjänsä mukaan lepra on saanut tieteelliseksi nimekseen Hansenin tauti. Mycobacterium leprae on tuberkuloosibakteerin sukulainen. Se leviää verrattain huonosti – eli lepra ei keskiajallakaan ollut erityisen yleinen saatikka levinnyt kulovalkean lailla, vaikka toki tartuntoja pelättiin. Nykyään yli 95%:lla eurooppalaisia on sitä vastaan immuniteetti. Tauti etenee melko hitaasti. Bakteeri vahingoittaa vähitellen hermostoa ja limakalvoja, mutta tautia esiintyy kolmena eri muunnoksena: tuberkuloidina, lepromaattisena sekä näiden sekamuotona. Tuberkuloidi lepra on ilmenemismuodoltaan lievempi. Lepra itsessään ei saa ruumiinosia irtoamaan, mutta pitkälle edetessään elimistön puolustusmekanismit voivat aiheuttaa kudosten liikakasvua ja irtoamista.

Vaikka keskiajalla ei tiedetty bakteereista taudinaiheuttajina, lepran oireisto oli hyvin tunnettu. Leprahospitaalien hautausmailla tehdyt arkeologiset kaivaukset ovat osoittaneet, että valtaosa sinne haudatuista oli todellakin sairastanut meidän Hansenin taudiksi kutsumaamme tautia. Lepra ei toisin sanoen ollut kattokäsite ihotaudeille eikä keino päästä epätoivotuista ihmisistä eroon, niin kuin joskus esitetään.

Lepradiagnoosia ei annettu kevein perustein. Suuressa osassa eurooppalaisia kaupunkeja oli käytäntö, että virallisen diagnoosin saaneiden tuli muuttaa leprahospitaaliin. Ihmisiä kuitenkin harvoin karkotettiin yhteisöistään lain täytäntöönpanovoiman avulla: pakkokarkotus koski ennen kaikkea niitä, jotka kieltäytyivät ilmoittamasta saamastaan diagnoosista. Lepradiagnoosin antoi yleensä joko papisto tai kaupunginraati huolellisen harkinnan jälkeen, ja he keskustelivat myös lääkäreiden kanssa. Lääkärit itse varoittivat ihmisiä liian hätäisen diagnoosin tekemisestä. Oireiden hidas ilmaantuvuus siis tunnettiin, mutta toisaalta sairautta pelättiin ja yhteisöt tarkkailivat tältä osin jäseniään. Monenlaiset iho-oireet saatettiin lukea sairauksiksi jotka saattaisivat kehittyä lepraksi, ja tällöin myös ajateltiin, että alkuvaiheen tauti saattoi olla hoidettavissa.

Keskaikainen maalaus Tanskasta, jossa leprasairas kerjäläinen soittaa kelloa herättääkseen ohikulkijoiden huomion, jotta nämä antaisivat almuja. Kuva: Wikimedia Commons

Kiinnostavinta vammaisuuden sosiaalisen mallin osalta lienee se, miten niihin ihmisiin, joilla ajateltiin olevan lepratartunta, suhtauduttiin. Keskiaikaisia käsityksiä kyseisestä taudista leimaa kahtalaisuus. Lepra oli vakava, tarttuva sairaus, joka aiheutti erittäin tuskallisia ja vaikeita oireita, joille ajan lääketiede pystyi hyvistä yrityksistään huolimatta tekemään hyvin vähän. Lepratartuntoja myös pelättiin. Lepraa saatettiin pitää kirouksena ja synnin palkkana. Raamatussa viitataan sairauksiin nimeltä lepra ja elephantiasis synnin vertauskuvina, mutta tutkijoiden keskuudessa ei vallitse täyttä yksimielisyyttä, onko kyseessä myöhempien aikojen lepra. Todennäköisesti ei. Lepraa käytettiin myöhemminkin harhaoppien metaforana, ja sen aiheuttamat epämuodostumat kasvoissa saatettiin yhdistää syntiin tai epämiellyttäviin luonteenpiirteisiin. Jotkin rippi-isien ohjekirjat myös varoittivat, että kiellettyyn aikaan siitetty lapsi saattoi syntyä spitaalisena. Toisaalta lepra oli myös siunaus. Lepraan sairastuneiden ajateltiin kärsivän kiirastulen tuskista jo maan päällä, jolloin heidän kuolemanjälkeinen kohtalonsa oli muita parempi. Vahvana eli myös ajatus leprasairaista Kristuksen kärsimyksen uudelleen kokijoina. Tällöin heidän auttajansa erityisesti hospitaaleissa seurasivat Magdalan Marian esimerkkiä tämän pestyä ristillä roikkuvan Kristuksen jalat. Lukuisat pyhimykset ja muut hurskasta elämää viettävät vierailivat leprahospitaaleissa.

Millaista elämä leprahospitaaleissa sitten oli? Suuren yleisön mielissä elää usein vahvana kuvaus Ben Hur -elokuvasta, jossa sairastuneet elävät kurjuudessa ja muista eristettyinä maakuopassa. Tämä ei voisi olla paljoa kauempana totuudesta. Brittiläiset tutkijat Carole Rawcliffe ja Elma Brenner sekä ranskalainen François-Olivier Touati ovat tutkineet leprahospitaalien asemaa osana yhteisöitänsä niin Englannin kuin Ranskan alueilla. He ovat osoittaneet, että monissa kaupungeissa leprahospitaalit olivat erottamaton osa yhteisön elämää. Ne ensinnäkin rakennettiin parhaille mahdollisille paikoille aivan kaupunginmuurien läheisyyteen ja lähelle kaupunkien pääportteja. Hospitaalien asukkailla oli näin aitiopaikka almujen pyytämiseen ja myös erityislupa siihen. Toki heidän asemansa hospitaalien asukkaina ja kerjäläisinä oli yhteisön marginaalissa, mutta samanaikaisesti heillä oli erityisasema. Rawcliffe on myös selvittänyt englantilaisten leprahospitaalien taloudellisia olosuhteita ja osoittanut, että esimerkiksi niiden asukkaiden ruokavalio oli huomattavasti monipuolisempi ja runsaampi kuin tavallisen maanviljelijän. Monet tahot rahoittivat leprahospitaaleja, ja ne saivat järjestää esimerkiksi markkinoita ja myyjäisiä, joista kaupunkien väki teki ostoksia.

Tiedetään, että sen sijaan että leprahospitaaleihin olisi väkipakolla kannettu ihmisiä, kaikki halukkaat eivät päässeet niihin. Tähän on syynä niiden tarjoama hoiva ja ylläpito erittäin vaikean sairauden aikana sekä myös niiden osittain uskonnollinen asema. Pitkään on elänyt harhakäsitys siitä, että lepraan sairastuneille olisi pidetty jonkinlainen ”lepramessu”, jossa heidät olisi siirretty pysyvästi syrjään yhteiskunnasta uskonnollisen rituaalin kautta. Tästä ei ole minkäänlaisia historiallisia lähteitä, eli käsitys on täyttä hölynpölyä. Leprahospitaalit olivat kuitenkin uskonnollisia yhteisöitä, joiden mallina luostarit toimivat, ja asukkaiden tehtävänä oli muun muassa rukoilu lahjoittajien puolesta. 1200–1300-luvuilla oli muutenkin voimakas luostarielämää ja maallikkojen uskonnollisuutta suosiva suuntaus, mikä osaltaan vaikutti leprahospitaalien houkuttelevuuteen.

Baldwin IV:n kotiopettaja Willelmus Tyrensis huomaa lepran ensimmäiset oireet. Vasemmalla tuleva kuningas leikkii muiden lasten kanssa ja saa osuman käteensä muttei tunne sitä. Oikealla kotiopettaja Willelmus tutkii kättä ja tekee löytönsä. Miniatyyri 1200-luvun puolivälin käsikirjoituksesta L’Estoire d’Eracles, British Library, Lontoo Kuva: Wikimedia Commons

Niin kuin monen muunkin sairauden tai vamman kohdalla, sairastuneen taloudellisella ja sosiaalisella asemalla oli suuri merkitys. Kaikista köyhimmät eivät päässeet leprahospitaaleihin, ja kaikista rikkaimpien ei tarvinnut mennä niihin. Varakkaat ihmiset saattoivat järjestää tilanteen toisin ja esimerkiksi hankkia itselleen sopivan asumuksen tai palkata itselleen hoitajan. Kiinnostava kuriositeetti leprasta ja yhteiskunnallisesta asemasta on maailman kenties kuuluisin leprasairas, Jerusalemin kuningas Baldwin IV. Hän syntyi vuonna 1161, ja jo pikkulapsena hänellä diagnosoitiin lepra, joka alkoi murrosiässä edetä nopeasti aiheuttaen erilaisia fyysisiä rajoitteita kuten liikuntakyvyttömyyttä ja lopulta sokeutumisen. Baldwin hallitsi kuninkaana 13-vuotiaasta lähtien, aina kuolemaansa asti vuonna 1185. Hän oli aktiivinen hallitsija ja voitokas useissa taisteluissa, joihin hän osallistui armeijansa mukana. Moni keskiaikainen hallitsija oli jollakin tapaa kroonisesti sairas tai vammainen, mutta se, että Baldwin onnistui pysymään valtaistuimella leprasairaana on poikkeuksellista. Hän teki niin siitä huolimatta, että monet hovissa toivoivat hänen siirtyvän syrjään. Lähteet eivät kuitenkaan kerro arkipäivän tilanteista ja siitä, elikö kuningas jonkinlaisessa eristyksessä tai ihmiskontakteja vältellen – varmaa on vain, että Kingdom of Heaven -elokuvassa esitetyn kaltaista naamiota hän ei käyttänyt. Toisaalta Baldwinin asema on hyvä osoitus tilanteiden vaihtelevuudesta: ristiretkivaltiossa alettiin 1200-luvulla suhtautua lepraan hyväksyvämmin ja vähemmällä pelolla kuin muualla läntisessä kristikunnassa, ja on arveltu, että Baldwinin menestyksekäs hallitsijakausi olisi tähän yhtenä syynä.

Mistä yksiulotteisen synkkä kuva keskiajan yhteisöiden suhtautumisesta lepraan sitten johtuu? Lepratartuntojen määrä alkoi vähentyä Euroopassa jo myöhäiskeskiajalla, vaikka sen kulttuurillinen merkitys ja esimerkiksi esittäminen taiteessa ennemminkin vahvistui. (Itämeren alueella lepra säilyi pisimpään. Suomessa Seilin saaren leprasiirtola suljettiin viimeisen potilaan kuoleman myötä 1785 ja viimeisin leprasairaala Orivedellä 1953.) Lepra ei kuitenkaan kadonnut eikä ole kadonnut vieläkään, vaan sitä esiintyy esimerkiksi Etelä-Amerikassa, Afrikassa ja Etelä-Aasiassa säännöllisesti. Carole Rawcliffe on kirjoittanut, miten Britanniassa syntyi 1800-luvulla paniikki lepran leviämisestä, kun tautia alkoi löytyä imperiumin siirtomaista. Tämä sai tutkijat kääntymään keskiaikaisten lähteiden puoleen ja painottamaan satunnaisten löytöjensä perusteella sairastuneiden täyttä eristämistä. Kenties myöhempinä aikoina lepra on myös ollut mielikuvitusta kutkuttava sairaus, tarpeeksi vieras ja tarpeeksi kammottava, jotta sitä on ollut helppo pitää ”toisena” nähtävän keskiajan synkkänä ilmentymänä.

Kirjallisuutta

Christine M. Boeckl, Images of Leprosy. Disease, Religion, and Politics in European Art (Kirksville: Truman State University Press, 2011)

Elma Brenner, Leprosy and Charity in Medieval Rouen (Woodbridge: The Boydell Press, 2015)

Luke Demaitre, Leprosy in Premodern Medicine. A Malady of the Whole Body (Baltimore: Johns Hopkins University Press, 2009)

Bernard Hamilton, The Leper King and His Heirs: Baldwin IV and the Crusader Kingdom of Jerusalem (Cambridge: Cambridge Unviersity Press, 2005)

Carole Rawcliffe, Leprosy in Medieval England (Woodbridge: Boydell Press, 2006)

Peter Richards, The Medieval Leper and His Northern Heirs (Woodbridge: The Boydell Press, 1977)

François-Olivier Touati, Maladie et société au Moyen Âge. La lèpre, les lépreux et les léproseries dans la province ecclésiastique de Sens jusqu’au milieu du XIVe siècle (Pariisi: De Boeck & Larcier)

Reima Välimäki, “Imagery of Disease, Poison and Healing in the Late Fourteenth-century Polemics against Waldensian Heresy,” teoksessa Infirmity in Antiquity and the Middle Ages. Social and Cultural Approaches to Health, Weakness and Care, toim. Christian Krötzl, Katariina Mustakallio & Jenni Kuuliala (Aldershot: Ashgate, 2015), 137–52