Miten mielen toiminta ymmärrettiin psykologiassa ja psykiatriassa 1900-luvun loppupuolen Suomessa?

Kirjoittanut Annastiina Mäkilä

Masennuksen lähihistorian tutkimuksessa turhauttavinta on asioiden määrittelyn moninaisuus. Kulttuurihistorian alan väitöskirjatutkimuksessani lähden liikkeelle kysymällä, mitä masennus tarkoitti Turun yliopiston lääketieteen ja psykologian opetuksessa 1900-luvun lopulla. Voidakseni vastata tähän kysymykseen, olen joutunut etsimään vastauksia myös paljon laajempiin kysymyksiin mielen toiminnan määrittelyistä aina psykologian ja psykiatrian tieteellisiin eroihin. Metsän näkeminen puilta on vaatinut jatkuvan epävarmuuden sietämistä, sillä vastaukset eivät paljastu yksittäisistä teksteistä ja poikkeuksia löytyy kaikkeen.

Tässä blogitekstissä en etsi vastausta masennuksen määrittelyyn – sen jätän väitöskirjan huoleksi – mutta sen sijaan kysyn ensinnäkin, miten vammaisuus liittyy suomalaisiin psykotieteisiin ja toisekseen, mikä pohjimmiltaan erotti 1900-luvun loppupuolen psykiatrisen ja psykologisen ajattelutavan Suomessa.

Käydään ensin käsitteiden kimppuun ja pohditaan, miten vammaisuus suhteutuu mielen määrittelyyn. Käsitteille tyypillisesti vammaisuus voidaan määritellä monin tavoin, ja tässäkin blogissa on nähty vammaisuuden ja vamman historiallinen ja kulttuurinen muuntuvuus. Nykyään Maailmanterveysjärjestö (WHO) määrittelee vammaisuuden hyvin avoimesti. Se toimii sateenvarjoterminä yksilön terveydentilan aiheuttamille moninaisille yhteiskunnallisille ja sosiaalisille rajoitteille ja yksilön kohtaamalle negatiiviselle suhtautumiselle. Tällaisen määrittelyn alle mahtuvat myös mielenongelmat ja masennus, mutta näin väljä määritelmä ei vielä auta meitä lähestymään tarkemmin mielen ongelmiin historiallisesti liitettyjä käsitteitä, kuten terve/sairas ja normaali/epänormaali. Suomen kielitoimiston sanakirja antaa jo hieman rajatumman määritelmän ja painottaa vammaisuuden ja vamman ruumiillisuutta, vaikka kertookin vammaisuutta käytettävän myös kuvaannollisesti psyykkisestä vammasta tai tunnevammasta.

Ruumiillisuus puhuttelee jo paremmin omaa intuitiivista arkiymmärrystäni vammaisuudesta ja liittää sen vahvasti biologiaan. Vaikka itse en omassa aineistossani muista oikeastaan kertaakaan nähneeni puhuttavan mielenongelmista vammaisuutena, niin tällaisen määritelmän perusteella 1900-luvun alun psykologian ja psykiatrian, ja erityisesti yhteiskunnan, näkemys mielen poikkeavuudesta oli nimenomaan vammaisuutta. Normaalista epämieluisasti poikkeavan mielen toimintaa ei 1900-luvun alussa nähty ainoastaan biologisperäisenä, vaan myös periytyvänä. Tässäkään ei tosin voida puhua tieteenaloista täysin yhtenäisinä ääninä, ja toisaalta Suomessa moderni psykiatria ja psykologia hakivat vielä ylipäätään paikkaansa tieteiden kentällä.

Moderni psykiatria oli 1900-luvun alkupuoliskolla vannoutunut etsimään mielen ongelmien biologisia syitä, ja Turun yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa hermo- ja mielitautiopin professuuri jakautuikin neurologiaan ja psykiatriaan vasta vuonna 1967. Toisaalta psykologialla oli ollut oma itsenäinen laboratorionsa jo vuodesta 1922, mutta samalla mielisairaudet eivät ole koskaan kuuluneet Turun yliopiston psykologian laitoksen tutkimuskohteiden keskiöön. Masennuksesta kuitenkin sekä luettiin että kirjoitettiin myös psykologiassa, joten on selvää, että mielen ongelmia käsiteltiin kummassakin oppiaineessa.1

1900-luvun alkupuolen jälkeen biologiakeskeisyydestä siirryttiin kohti huomattavasti holistisempaa tulkintaa. Masennusta koskevissa teksteissä sekä psykiatriassa että psykologiassa nojattiin paljolti psykoanalyyttisiin teorioihin, kuten Melanie Kleinin teoriaan kaikkien lasten läpikäymästä depressiivisestä psykoosista, Tor-Björn Hägglundin teoriaan nuorten masennuksesta lapsuudesta luopumisen suruprosessina ja ehkä vaikutusvaltaisimpana Sigmund Freudin melankoliakäsitykseen. Lisäksi aineistossa tunnettiin hyvin René Spitzin ja Katherine Wolfin teoria varhaislapsuuden äidistä eroon joutumisen aiheuttamasta anakliittisesta depressiosta, jota voidaan pitää edellisiä selvärajaisemmin nimenomaan sairautena. Tässäkin tosin selkein tunnistustapa oli samalla parannuskeino: kyse oli anakliittisesta depressiosta, jos lapsen oireet katosivat lyhyen ajan sisällä siitä, kun hän pääsi takaisin äitinsä luo.

Tässä kohden on muistettava, että tieteellisen yhteisön käsitykset eivät ole täysin sama asia kuin käytännön työ. Tästä hyvänä osoituksena on suomalaisen mielenterveydenhoidon historia 1900-luvun puolenvälin jälkeen. Tuolloin psykotieteiden sisällä vallitsi näiden tieteiden historian ehkä holistisin kausi, jossa sairauden ja terveyden rajoja pidettiin häilyvinä veteen piirrettyinä viivoina. Juuri tähän samaan aikaan Suomessa rakennettiin historiamme suurinta ja kokonaisuutena eristäytyneintä mielisairaanhoitoa massiivisine mielisairaaloineen ilman avohoitoa muussa kuin jälkihoitotarkoituksessa.

Lähestyttäessä vuosituhannen vaihdetta palattiin vahvaan uskoon luonnontieteellisten selitysmallien voimasta. 1980- ja 1990-luvuilla sekä psykiatriassa että psykologiassa tunnettiin samoja tutkimuksia ja teorioita, jotka 1900-luvun puolenvälin jälkeen perustuivat ennemmin ympäristön kuin perimän ja biologian vaikutukseen. Turun yliopistossa psykologian opiskelijat kävivät kuuntelemassa myös psykiatrian luentoja, ja toisaalta lääketieteellisessä oli psykologiaa opettamassa myös psykologian oppiaineesta valmistunutta henkilökuntaa. Lääketieteellisessä opetettiin tieteelle tyypillisesti myös ruumiiseen kajoavia hoitomuotoja, kuten psyykelääkkeiden käyttöä, mutta näistä hoitomuodoista mainittiin myös psykologian opetuksessa. Kummankin opetuksessa käytiin läpi myös erilaisia ei-ruumiiseen-kajoavia terapiamuotoja, mikä tarkoitti puheterapian lisäksi myös mm. taideterapiamuotoja.

Mikä sitten pohjimmiltaan erotti 1900-luvun loppupuolen psykiatrian psykologiasta? Aloitellessani tutkimustani ajattelin, että psykiatria on psykologiaa kiinnostuneempi diagnooseista. Vasta tutkimuksen edetessä huomasin anakronismini, jossa en ollut kyennyt erottamaan omaa diagnostisen kulttuurin kyllästämää ymmärrystäni tutkimuskohteestani. Nykyään mielen ongelmia lähestytään diagnooseista lähtöisin, mutta vielä pitkälle1980-lukua myös psykiatrian sisällä diagnoosit olivat vain yksi luokittelutapa muiden joukossa.

Psykiatrit Paul McHugh ja Phillip Slavney ovat kuvanneet muutosta diagnosoinnin prosessin siirtymiseksi alhaalta ylös etenevästä ylhäältä alas kulkevaksi. Toisin sanoen vielä 1980-luvun alussa ensisijaista oli tutustua yksilön historiaan, ihmissuhteisiin sekä somaattisiin ja psyykkisiin olotiloihin diagnoosin jäädessä toissijaiseksi. Nykyään oleellisinta on alkuun määrittää niin sanotusti oikea diagnoosi tai diagnoosit, jonka jälkeen yksilöä lähestytään tätä kautta. Siinä missä vielä muutama vuosikymmen sitten sekä psykiatria että psykologia pitivät erinäisiä tautiluokkia pelkkinä käytännöllisinä nimityksinä, niin nykyään kummatkin tieteenalat operoivat yhteen ja samaan tautiluokitusjärjestelmään pohjaavien diagnoosien kanssa. Näin ollen emme voi siis etsiä psykologian ja psykiatrian perimmäistä eroa niiden suhteesta diagnooseihin.2

Olen tutkimukseni edetessä joutunut heittämään roskakoriin monet psykiatrian ja psykologian eroavaisuuksiin liittyvät olettamani. Ainakaan Turun yliopiston oppiaineista tällaisia yleistyksiä ei 1900-luvun lopun opintojen perusteella voida sanoa. Kuitenkin lukiessani psykiatrian ja psykologian tekstejä ja keskustellessani eri koulutuksien saaneiden kanssa vaikuttaa siltä, että jokin hyvin perustavanlaatuinen ero näissä on, ja vaikuttaa olleen läpi vuosisadan.

Luulen, että tässä minun tulisi uskoa edessäni olevien tenttikirjojen selkämyksiä. Siinä missä mielen ongelmia käsittelevä psykiatrian perusteos oli nimeltään yksinkertaisesti Psykiatria, niin psykologiassa kahdenkin vastaavan oppikirjan nimi oli 1980-luvulla Abnormal psychology. Vaikka kummassakin tieteessä voidaan käsitellä samoja asioita, niin psykiatriassa keskitytään sairauteen siinä missä psykologiassa poikkeavuuteen normaalista.

Erityisen hyvin tämä näkyy ikäkausiajattelussa. Psykiatriassa keskityttiin etsimään neljälle ikäkaudelle tyypillisiä sairauksia siinä missä psykologiassa tällaista jaottelua ei tehty, vaan luotiin teorioita elämänkaaren normaalille kululle. Vaikka lääketieteen ja psykologian opinnoissa luettiin samaa teoriaa esimerkiksi jostakin lapsuuden masennustilasta, niin psykiatriassa tätä lähestyttiin juuri tietyssä iässä mahdollisesti ilmenevänä tilana, kun taas psykologiassa samaa tilaa lähestyttiin ennemmin lapsen ikävaiheen normaalin etenemisen epäonnistumisena.

Voidaanko siis sanoa, että moderni psykiatria on keskittynyt mielen sairauksien biologisten syiden tutkimiseen ja hoitamiseen? Voidaanko vastaavasti väittää, että psykologia tieteenalana on lähestynyt ihmisen mielentoimintaa elämänhistorian kautta? Kun tarkastellaan suomalaista psykiatriaa ja psykologiaa tieteenaloina läpi 1900-luvun väittäisin, että ei, tällaisia kategorisointeja ei voida tehdä. Yllä antamani esimerkki erilaisesta suhtautumisesta ikäkausiin ei vielä kerro mitään tieteen suhtautumisesta jonkin tilan syntymekanismeihin, etenemiseen tai suhteutumiseen ympäristöön tai biologiaan. Se osoittaa ainoastaan sen, että psykiatriassa lähestyttiin tilan määrittelyä mahdollisesti hoitoa vaativana sairautena tai psyykkisenä kärsimyksenä, kun taas psykologia oli kiinnostuneempi poikkeamasta normaaliin elämänkaareen, jossa tulisi tapahtua tietyssä järjestyksessä tiettyjä elämäntapahtumia.

Tästäkään ei voida vielä vetää johtopäätöstä, että sama tila olisi psykiatriassa tulkittu mielisairaudeksi siinä missä psykologiassa epänormaaliksi reaktioksi. Voitaneen kuitenkin väittää, että siinä missä psykiatrian tavoitteena oli mieleltään terve ja psyykkisestä kärsimyksestä vapaa yksilö, niin psykologian tavoitteena oli normaali mielen toiminta.

Viitteet:

1) Alanen, 183; Hakkarainen; Niitemaa ja Uotila, 23; Tarmio,9, 85, 103, 175

2) Shorter, 13–14.

Lähteet:

Alanen, Yrjö O.: Psykiatrian Kehitys Turussa. Teoksessa Kalle Achté, Jaakko Suominen ja Tapani Tamminen (toim.): Seitsemän Vuosikymmentä Suomalaista Psykiatriaa. Helsinki: Suomen Psykiatriyhdistys r.y., 1983. 181–186.

Hakkarainen, Pekka: Turun Yliopiston Psykologian Laitoksen Historia, 1922–1972. Psykologian Tutkimuksia 71. Turku: Turun yliopiston Filosofian, psykologian ja menetelmätieteiden laitos, 1984.

Niitemaa, Timo ja Saara Uotila: Tieteen Ja Terveyden Kiinamylly : Turun Yliopiston Lääketieteellinen Tiedekunta 1943–2013. Turun yliopisto, 2013.

Shorter, Edward: Chapter 1. The History of DSM. In J. Paris and J. Phillips (ed.): Makingthe DSM-5: Concepts and Controversies. New York: Springer Science+Business Media, 2013. 3–19.

Tarmio, Timo: Tiedekunta Hyvinvointivaltiossa – Turun Yliopiston Lääketieteellinen Tiedekunta 1943–1993.Turun yliopisto, 1993.