Vammaisuuden sanasto uuden ajan alun Ruotsissa ja Suomessa

Kirjoittanut Riikka Miettinen

Ruumiillisten ja mielen toimintaan liittyvien ”vammojen” ja vammaisuuden käsitteistö oli hyvin monipuolista ja värikästä entisaikojen Ruotsissa ja Suomessa. Eritoten aistivammojen sanasto on vanhaa perua – sokeina, kuuroina ja mykkinä kuvattuja ihmisiä esiintyy jo keskiajalta säilyneissä asiakirjoissa. Myös vanhimmat ruotsi–suomi -sanakirjat sisältävät vakiintuneita käsitteitä aistivammaisista (esim. blindsokia; enögdsilmäpuoli; döfcuuro; dummemyckä). Sen sijaan muuta ruumiiseen ja mieleen liittyvää erilaisuutta sanallistettiin käsittein, joita ei tavallisimmin voida samaistaa nykyisiin lääketieteellisiin termeihin.

1600- ja 1700-luvulla käytössä ollut liikanimistö on valitettavasti säilynyt pääosin ruotsinkielisenä, koska asiakirjat koottiin pääosin ajan virkakielellä. Lähinnä vain muutamat säilyneet sanakirjat ja harvinaiset suorat lainaukset todistajanlausunnoista käräjäpöytäkirjoissa sisältävät suomenkielistä sanastoa.

Sanakirja vuodelta 1668

Eri tavoin mielen toiminnaltaan poikkeaviksi katsottuja kuvataan varsin usein esimerkiksi ruotsinkielisellä sanalla fånig tai fåne, jonka Erik Schroderus suomensi vuonna 1637 ilmestyneessä sanakirjassaan tyhmäksi. Daniel Juslenius puolestaan tulkitsi vuonna 1745 ilmestyneessä sanakirjassaan vastinepareiksi silloisesta suomen kielestä sanoja hocari, pöllö, tolwana ja wauhco. Christfrid Gananderin vuonna 1787 valmistuneen sanakirjan mukaan heistä käytettiin myös adjektiivia höpsä. Asiakirjoissa tällä ruotsinkielisellä lisänimellä mainittuja luonnehditaan muun muassa lapsen tasolle jääneiksi tai mieleltään heikoiksi, yksinkertaisiksi tai oppimis- tai puhevaikeuksia omaaviksi. Fånig saattoi esimerkiksi lukea takaperin tai puhua takellellen. Sanalla viitataan hyvin erilaisiin mielen, ilmaisun ja päättelyn toimintaan liittyviin tiloihin. Joissakin tapauksissa fånig johdannaisineen on käytössä henkilöistä, jotka ovat kuvausten perusteella tulkittavissa kehitysvammaisiksi. Mutta samaa sanaa käytettiin viitatessa myös epämääräisillä tavoilla mieleltään heikkoina tai mielisairaina pidettyihin.

”Vammaisuuden” tai fyysisen tai mielen poikkeavuuden sanastoa on näkyvillä myös esimerkiksi ajan lääketieteellisissä teksteissä ja terveydenhoitoon liittyvissä oppaissa, lainsäädännössä, veronkeruuseen ja köyhäinhoitoon liittyvissä asiakirjoissa, hautausluetteloissa sekä oikeuspöytäkirjoissa. Jälkimmäisissä henkilön poikkeavuus tuodaan esille tunnistamisen välineenä sekä eritoten, mikäli sillä oli jotakin oleellista merkitystä viranomaisasiakirjan tarkoituksen kannalta. Esimerkiksi veronmaksukyvyttömyyteen ja verovapauteen sekä köyhäinapuun liittyvissä listoissa oli tarkoituksenmukaista mainita kunkin kohdalla jokin syy ja oikeutus, joka selitti avun tarpeen.

Ajan ruotsinkielinen sanasto sekä hajanaisesti tallennetut suomenkielisetkin käsitteet sisältävät nykylukijan näkökulmasta varsin halventavia vivahteita. Esimerkiksi asiakirjoissa toistuvat luonnehdinnat ja lisänimet kuten krympling, eli rajaricko tai ramba, ja ofärdig, suoraan käännettynä ei-valmis, ruumiiltaan ”viallinen”, korostavat puutteellisuuksia ja rikkinäisyyttä. Ruumiilliseen kyvyttömyyteen ja vammaisuuteen viitannut vanför sekä mielisairaista käytetyt vanvettig ja vansinnig johdannaisineen merkitsevät ruumiin tai mielen puutetta (etuliite van-). Eri tavoin mieleltään poikkeavista käytetyt tok(ot), gal(en) sekä idiot, ja niiden suomenkieliset vastineet, kuten houkka, hullu, houru ja houna ovat niinikään ainakin nykykielessä merkityssisällöiltään negatiivisia ja latautuneita.

Afwita variaatioineen oli yksi yleisimmistä mielisairaisiin liitetyistä käsitteistä ja tarkoitti ursinnigin ja wetlösin tapaan järjetöntä, mielen ja järjen puuttumista. Myös ajan lainsuomennoksissa esiintyvillä sanoilla mieletöin, willi, houru ja mielipuoli tarkoitettiin vakavista mielisairauksista kärsiviä ihmisiä. Mielenhäiriöihin viitattiin myös puhumalla päänheikkouksista (hufwudswaghet). Vaikka mielen poikkeavuuteen liittyvää sanastoa käytettiin sekalaisesti, sanoilla oli tilan vakavuusasteeseen ja oireisiin liittyviä sisältöeroja. Esimerkiksi hufwudswag, heickopää tai heickomielinen oli huomattavasti lievemmällä ja vähemmän uhkaavalla tavalla mielisairas kuin galen, houru tai willi.

Mieleltään poikkeavaksi katsottu saattoi myös kärsiä jostakin tietystä mielisairaudesta. Swårmodig tai melancholisk kärsi raskasmielisyydestä, ja ”raivoavaksi” (rasande, suom. willi) kuvatut potivat raivona tai maniana tunnettua sairautta. Raskasmielisen tai raivoavan tila saattoi johtua sairaudesta, ruumiinnesteiden epätasapainosta, tai olla tunteiden aiheuttama heilahdus ja mieliala. ”Vanhuudenheikkous” (ålderdomsswaghet) saattoi viitata niin ruumiin kuin mielenkin vaivoihin iäkkäiden ihmisten kohdalla. Dum(b) viittasi yleisimmin henkilön mykkyyteen, mutta läheinen dum(m) oli käytössä myös oppimis- ja älyllisiltä lahjoiltaan heikkoina tai mielisairaina pidettyjä henkilöitä kuvatessa. Myös yksinkertainen (enfaldig) oli monimerkityksinen adjektiivi, jolla saatettiin viitata niin mielen, järjen ja päättelykyvyn heikkouksiin kuin vaikkapa nuoruuden vaiheen kehittymättömyyteen tai jopa hyveelliseen ja kristilliseen elämäntapaan.

Mielen poikkeavuuksiin viittaavien käsitteiden tapaan myös fyysisen vammaisuuden sanasto on hyvin epämääräistä – samoilla sanoilla viitataan hyvin erilaisiin tiloihin. Esimerkiksi henkilö, joka oli lam tai förlammadt saattoi olla vain joltakin raajaltaan vammautunut tai jonkin sairauden, onnettomuuden tai vanhuuden takia kokonaan halvaantunut ja liikuntakyvytön. Jusleniuksen sanakirjan perusteella raajoiltaan vammaisista käytettiin suomen kielessä nimityksiä riwinoma, rammio, raajaricko ja lama.

Erilaisiin ruumiillisiin vammoihin ja vammautuneisuuden muotoihin viitattiin myös sanoilla halt eli onduwa, krookfoot eli wääräjalca, bräcklig, ”raihnainen” ja blesserade, ”haavoittunut”. Vanför ja wanlytte olivat vakavasti vammaisista käytettyjä kattokäsitteitä; monentyyppiset vammat, niin puuttuva tai halvautunut raaja kuin näkyvä epämuodostuma tai kasvainkin saattoivat tuoda henkilölle tämän lisämääreen, mikäli vamma rajoitti merkittävästi tämän fyysistä liikkumista ja toimintakykyä.

Lukuisissa ajan sanakirjoissa mainitulla suomenkielisellä käsitteellä linducodonmies (dwärg, latin. pumilio, nanus) puolestaan viitattiin paitsi myyttisessä lintukodossa asuviin kääpiöihin myös lyhytkasvuisiin henkilöihin. Vanhoista vammaisuuteen ja sairauteen liittyvistä suomenkielisistä sanoista vain harva, lähinnä aistivammoihin liittyvät termit, ovat säilyneet käytössä nykypäiviin.

Hieronymus Bosch (tai Pieter Brueghel vanhempi): Rampoja ja kerjäläisiä
Bibliothèque Royale Albert I, Bryssel
Kuva: Wikimedia Commons

Vanhimmat sanakirjat tai muut aikalaisasiakirjat eivät sisällä merkitykseltään nykyisenkaltaista vammaisen tai vammaisuuden käsitettä vastaavia sanoja. Esimerkiksi Gananderin vuonna 1787 valmistuneessa sanakirjassa adjektiivi wammollinen tarkoitti raihnaista ja heikkovointista (bräcklig, krasslig) ja wamma haavaa (sår, skada) tai vikaa (fel). ”Vammaisuus” ja mielen toimintaan vaikuttavat ”pääsairaudet” olivat osa sairauden laajaa kategoriaa. Niin tartuntataudit, vammat ja vammaisuuden muodot kuin mieli- ja muut sairaudetkin olivat ”vikoja” (fel), jotka tekivät ihmisestä sairaan eli tuottivat sairaan ruumiin (Kiwulloinen eli sairas rumis, latin. Corpus morbidum, ruots. Förlemmat Krop, Anonym. 1668/1644).

Toisaalta on mahdollista, että joitakin ruumiin poikkeamia saatettiin pitää sairaan kehon merkkien sijaan pelkästään ihmiskehon variaatioina. Esimerkiksi tuntemattoman tekijän vuonna 1644 ilmestyneessä sanakirjassa erilaisia käsitteitä, kuten onduwa, wääräjalca, raajaricko, sokia, silmäpuoli ja myckä, on listattu ihmisruumiin eri tiloihin liittyviä sanoja kokoavaan osioon (De variis corporis humanu afectionubus seu habitudinibus) sairauksia käsittelevän osion sijaan. Samassa kokonaisuudessa mainitaan mm. niin isonenä, pienisilmä, paxuposki, rippahuuli, cuusi sorminen kuin Keskiwarsinen ihminen (Homo justae, seu mediocris staturae).

Edellä mainittujen kaltaiset lähteet ja kirjat ovat vanhempiin aikoihin keskittyville kielitieteilijöille aarreaitta. Samalla ne antavat vammaisuuden ja mielisairauden historiasta kiinnostuneille näköalaa siihen, kuinka kulttuurisidonnaista ruumiin ja mielen erilaisuuksien tai variaatioiden käsittäminen ja käsitteellistäminen on. Sairauksiin ja vammaisuuteen liittyvät kielelliset ilmaisut ja luokittelutavat kertovat nykyisestä, lääketieteellistyneestä ajattelusta poikkeavista käsityksistä uuden ajan alun maailmassa.

 

Sanakirjoja ja tietoa vanhempien aikojen sanastosta:

Anonym. 1668 (1644): Variarum rerum vocabula Latina, cum Svetica et Finnonica Interpratione. Vuoden 1688 painos. Holmiae.

Florinus, Henrik 1678 (1683): Nomenclatura Rerum brevissima Latino-Sveco-Finnonica. Vuoden 1683 painos. Åbo.

Ganander, Christfrid 1787 (1997): Nytt Finskt Lexicon. Alkuperäispainoksesta ja sen näköispainoksesta toimittanut Liisa Nuutinen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura/Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.

Juslenius, Daniel 1745 (1968): Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Näköispainos H. G. Porthanille kuuluneesta sanakirjasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Schroderus, Ericus 1637 (1941): Lexicon latino-scondicum 1637. Uppsala: Längsmanska kulturfonden.

Vilkuna, Kustaa H.J. 2010: Puolinaiset ja mielettömät. Teoksessa Katse menneisyyden ihmiseen. Valta ja aineettomat elinolot 1500–1850. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.