Opaskoirien historiasta

Kirjoittanut Jenni Kuuliala

Opaskoirien systemaattinen kouluttaminen alkoi länsimaissa ensimmäisen maailmansodan aikoihin, kun suuri joukko miehiä palasi rintamalta näkövammaisina. Saksalaiset aloittivat koirien kouluttamisen jo sodan aikana. Muualle ajatus levisi amerikkalaisen, Sveitsissä asuneen koirankasvattaja Dorothy Harrison Eustisin mukana. Hänen myötävaikutuksellaan Yhdysvaltoihin perustettiin ensimmäinen opaskoirakoulu vuonna 1929 ja Britanniaan opaskoirien koulutus levisi 1930-luvulla. Suomessa opaskoirien järjestelmällisen koulutuksen pani alulle Mannerheim vuonna 1940 toimiessaan Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana. Alkuvaiheessa opaskoirat olivat pääasiassa saksanpaimenkoiria, mutta myöhemmin pääasialliseksi roduksi valikoitui labradorinnoutaja.

Nämä opaskoirien koulutuksen myöhemmät, järjestäytyneet vaiheet tunnetaan yleisesti hyvin. Mutta miten oli historiassa? Käytettiinkö koiria näkövammaisten oppaina jo ennen 1900-lukua, ja miten laajaa tällainen toiminta kenties oli?

Kiinnostuin itse aiheesta vuosia sitten – ja kimmokkeena oli jälleen eräät todistajanlausunnot pyhimyksen kanonisaatioprosessissa. Vuonna 1331 Tréguierissa Bretagnessa käytiin pyhän Yves de Tréguierin kanonisaatiokuulustelu. Usea paikallinen ihminen todisti näkemästään ihmeestä, jossa Yvesin haudalle tullut, heille ennestään tuntematon mies oli parantunut sokeudesta. Kuulustelua hoitaneet komissaarit kysyivät todistajilta, mistä he tiesivät, että mies todellakin oli sokea. Esimerkiksi mies nimeltä Herveus Glovie vastasi, että hän tiesi miehen olleen sokea, koska ”se näytti ilmeiseltä, ja koska mies antoi koiran johdattaa itseään, niin kuin sokeat tekevät”. Toinen todistaja, Johannes Radulphi, puolestaan vastasi samaan kysymykseen, että ”koska koira johdatti häntä, ja hän käveli kuten sokea”. Usea muu todistaja antoi samantapaisen lausunnon.

Vaikka ihmeparanemisen kokeneen miehen henkilöllisyys jää arvoitukseksi meille samaan tapaan kuin kanonisaatiokuulustelun toimeenpanijoille, näissä lausunnoissa merkittävää on, että todistajat pitivät opastavaa koiraa selvästi sokeuden merkkinä. Mies ja hänen koiransa siis tuskin olivat ensimmäinen tai ainoa tämänkaltainen koirakko, jonka he kohtasivat.

(c) British Library, Stowe MS 17, f. 135r

Opastava koira onkin varsin yleinen kuva-aihe etenkin keskiaikaisissa käsikirjoituksissa. Esimerkiksi yllä olevassa British Libraryn käsikirjoituksen kuvassa Jeesus parantaa sokean miehen, jolla on koira hihnassa. Koira siis selkeästi merkitsee katsojalle sitä, että kyseessä on nimenomaan sokea ihminen. Toinen tyypillinen kuva-aihe on sokea kerjäläinen, jolla on hihnassa koira. Kuten alla olevassa kuvassa, näillä koirilla on usein kulho suussa. Ne siis pitelevät kippoa, johon ohikulkijoiden oletettaan antavan almuja. Esimerkkejä koirasta sokean oppaana on myös myöhempien vuosisatojen taiteessa. 1600-luvulla tehdyssä kopiossa jo kadonneesta Baselin Totentanz– eli Kuolemantanssifreskosta hautaan Kuoleman johdattamana kävelevällä sokealla miehellä on narussa koira. Kuolemantansseja on säilynyt uuden ajan alusta muutamia. Niissä kuvataan eri yhteiskunnan kerrosten jäseniä aina paavista ja kuninkaasta kerjäläisiin matkalla hautaan, samanarvoisina kaiken voittavan kuoleman edessä. Jälleen kerran sokean, köyhän ihmisen attribuuttina on koira, joka tekee tämän maalauksen osan helpommin tulkittavaksi. Myös vaikkapa Tintorettolta, Rembrandtilta ja Gainsborough’lta löytyy töitä, joissa kuvataan opastava koira. Vastaavankaltaisia esimerkkejä tunnetaan muualtakin maailmasta, esimerkiksi keskiajan Kiinasta, ja onpa eräs Pompeijista löydetty freskokin tulkittu kuvaksi opaskoirasta.

Romance of Alexander (Oxford Library, Bodley 264), 1338-1344

 

Baselin Kuolemantanssi, kuparipiirros

Koirien käytöstä näkövammaisten oppaina on myös satunnaisia kirjallisia lähteitä jo keskiajalta yllä mainitsemieni ihmetodistusten lisäksi. Parissa tekstissä on viitteitä siitä, että koiria olisi pidetty epäluotettavina oppaina ja tämän vuoksi kaikki, joiden oli mahdollista käyttää oppaana ihmistä, tekivät niin. Koira olisi siis ollut vaihtoehto heille, joilla ei ollut varaa ihmisoppaaseen. Toisenkinlaisia näkemyksiä kuitenkin esitettiin. Konstantinopolissa 1100-luvulla kirjoittanut Nikephoros Basilakes ylisti koiria, ja yksi syy tähän oli nimenomaan niiden kyky opastaa sokeita. Kun tullaan ajassa eteenpäin 1800-luvulle, koirien potentiaali oppaina mainitaan siellä ja täällä jo aivan suorasanaisesti. Aivan 1800-luvun alussa kirjoittanut englantilainen luonnontieteilijä Thomas Bewick niinikään kiitti koirista kirjoittaessaan näiden kykyä opastaa sokeita. Samoin Wienissä vaikuttanut pappi kirjoitti vuonna 1819 sokeiden kouluttamisesta ja siinä ohessa mainitsi, että heille voi kouluttaa oppaiksi koiria – hänen mukaansa paimenkoirat ja villakoirat olivat tähän sopivimpia rotuja. 1800-luvun puolivälissä Jakob Birrer -niminen sokea mies puolestaan kirjoitti muistelmissaan, miten oli itse kouluttanut itselleen pystykorvasta opaskoiran ja antoi samalla ohjeita muille sokeille, jotta nämä voisivat seurata hänen esimerkkiään.

Koiran ja ihmisen yhteinen historia ulottuu tuhansien ja tuhansien vuosien taakse, ja koirat ja ihmiset ovat tehneet yhteistyötä mitä moninaisimmilla tavoilla aikojen kuluessa. Tästä näkökulmasta ei oikeastaan ole edes yllättävää, että koiria todella käytettiin näkövammaisten oppaina paljon ennen kuin moderni ”opaskoiran” käsite oli tunnettu. Todennäköisesti aiheesta olisi löydettävissä paljon enemmänkin tietoa; toivottavasti joku historioitsija vielä tarttuu aiheeseen.

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Chiens Guides d’Aveugles au Luxembourg: Auszug aus Erinnerungen, merkwürdige Lebensfahrten und besondere Ansichten des Jakob Birrer von Luthern http://www.chienguide.org/mmp/online/website/content/documentation/history/291_DE.html

Coon, Nelson, ’Dog Guides for the Blind’ (1959): http://www.deficienciavisual.pt/r-Dog_guides_for_the_Blind-Nelson_Coon.htm

Fishman, Gerald A. ‘When Your Eyes Have a Wet Nose: The Evolution of the Use of Guide Dogs and Establishing the Seeing Eye,’ Survey of Ophthalmology 48, no. 4 (2003): 452-58

History of Guide Dogs in Britain: https://www.guidedogs.org.uk/media/3919/the-history-of-guide-dogs-in-britain-1.pdf

Metzler, Irina, A Social History of Disability. Cultural Considerations of Physical Impairment, Routledge Studies in Cultural History (London and New York: Routledge, 2013)

Monuments originaux de l’histoire de Saint Yves, ed. by A. de La Borderie, J. Daniel, R. P. Perquis, and D. Tempier (Saint-Brieuc: Imprimerie L. Prud’homme, 1887)

Murchison, Krista A.: Guide Dogs in Medieval Art and Writing: https://kristamurchison.com/medieval-guide-dogs/

Opaskoirakoulu: historia http://opaskoirakoulu.fi/?page_id=25

Sokeana 1500-luvun yliopistossa

Kirjoittanut Reima Välimäki

Olemme hankkeessa puhuneet ja kirjoittaneet paljon selviämisen ja jopa menestymisen vammaishistoriasta. Historiantutkimuksen lähteiden ominaisuuksiin kuuluu kuitenkin, että hyvin pärjäämisestä jää paljon vähemmän jälkiä kuin oikeusriidoista, katastrofeista ja kriiseistä.
Verrattain arkisiin onnistumisiin törmää lähinnä sattumalta, mutta välillä on onni myötä.

Aivan toista tutkimusta tehdessä olen lukenut Tübingenin yliopiston kreikan professorin Martin Crusiuksen (1526–1607) päiväkirjoja. Crusius oli tunnettu humanistioppinut ja kreikan opettaja, joka houkutteli oppilaita ympäri Eurooppaa. Kreikan kielen ja kirjallisuuden professuurin Tübingenissä hän sai vuonna 1559 ja hoiti sitä kuolemaansa vuonna 1607 saakka. Laajan kirjallisen tuotannon lisäksi Crusiukselta on jäänyt jälkipolville Diarium, eli yhdeksän käsinkirjoitettua nidettä päiväkirjoa vuosilta 1573–1605. Enemmän kuin pelkkä päiväkirja, Diarium on kokoelma päiväkirjamerkintöjä, kirjeenvaihtoa, jäljennettyjä dokumentteja ja luonnoksia Crusiuksen omista teoksista. Vuodet 1596–1605 ovat ilmestyneet 1900-luvulla tieteellisinä editioina, mutta aikaisemmat osat pitää perata Crusiuksen nopeasta ja häilyvästä muistiinpanokäsialasta. Yleisin kieli on latina, mutta joukossa on paljon kreikkaa ja jonkin verran saksaa.

Martin Crusiuksen muotokuva, Anton Ramsler (1590). Sokeasta Christoph Lutziuksesta meille ei ole säilynyt kuvaa.

Professorina Martin Crusius oli jatkuvasti tekemisissä opiskelijoiden ja yliopiston hallinnon kanssa, ja hän muun muassa promovoi kandidaatteja (baccalaureus) ja maistereita. 28.9.1585 oli tällainen tilanne, kun yliopistolla juhlittiin 37 kandidaattia juhlassa, johon kuului muun muassa musiikkia, kreikankielistä lausuntaa ja pidot. Kaikkia 37 kandidaattia ei promovoitu samalla kertaa, vaan Crusius mainitsee näiden joukosta vain kaksi uutta.

Nämä kaksi promovoitua kandidaattia ovat äärimmäisen kiinnostavia vammaishistorian kannalta. Ensimmäinen heistä oli Christopher Lutzius Wienistä. Martin Crusius toteaa, että kandidaatin oppiarvon saanut Christopher oli sokea. Crusius mainitsee myös sokeuden syyn: viisivuotiaana Christopherin näkö oli hävinnyt ”lapsenrakkuloiden”, ex pustulis puerilibus takia. Hän ei siis ollut syntymästään sokea, vaan sokeutunut sairastamansa taudin takia. Vaikka emme voi varmasti tietää, mikä Christopherin näön oli vienyt, on isorokko todennäköinen vaihtoehto. Tauti oli hyvin yleinen ja siitä selvinnyt saattoi menettää näkönsä.

Christopher Lutzius ei todennäköisesti ollut aivan vaatimattomista oloista. Sellaisesta taustasta oli ylipäätään lähes mahdoton ponnistaa yliopisto-opintoihin varhaismodernissa Euroopassa. Christopherin perheen vauraudesta kertoo myös hänen kanssaan kandidaatin tutkinnon suorittanut Johannes Happfenzederus. Hänet mainitaan Christopherin palvelijaksi ja kotiopettajaksi, eius famulus et pedagogus. Näyttää siltä, että Christopherin apuna yliopistossa oli hänen vanha kotiopettajansa, joka suoritti itsekin yliopistollisen tutkinnon isäntänsä kanssa. Voidaan siis hyvin olettaa, että Christopher oli varsin varakkaasta perheestä.

Mitä tämä kertoo vammaisten mahdollisuudesta opiskella 1500-luvulla? Varmasti Christopher oli poikkeustapaus. Tästä kertoo jo se, että Crusius erikseen mainitsee hänet, alleviivaa sanan sokea (caecus) ja kertoo sokeuden syyn. Professoria selvästi kiinnosti tämä sokea baccalaureus. Toisaalta 1500-luvun yliopistossa sokeus ei välttämättä ollut niin suuri este, kuin ensin voisi ajatella. Pitää muistaa, että uuden ajan alun pedagogiikka nojasi vielä pitkälti klassikoiden ulkoa oppimiseen, ja kirjallisten esseiden sijaan suulliset väittelyt olivat keskeinen osa opetusta. Hyvämuistinen sokea opiskelija saattoi hyvinkin pärjätä tällaisessa oppineessa kulttuurissa, erityisesti jos hänellä oli palvelija, joka tarpeen tullen luki ja kirjoitti. Ja vaikka humanistioppineet Martin Crusiuksen tavoin käyttelivät itse kynää ahkerasti, heitä edelsi vuosisatojen traditio sihteerien avulla sanelemalla kirjoittaneita ajattelijoita.

Myös pelkkä tieto siitä, että Christopher on palvelijoineen matkustanut Wienistä Tübingeniin opiskelemaan yliopistossa, kertoo paljon vammaisen henkilön toimintamahdollisuuksista. Ainakin sellaisen, joka oli mies ja tuli varakkaasta perheestä. Christopher ei ollut jäänyt peräkammariin, vaan perhe oli selvästi panostanut hänen koulutukseensa. Jopa siinä määrin, että lähetti hänet Tübingeniin kuuluisien humanistioppineiden luentoja kuuntelemaan. Chrisopher myös suoritti opintonsa, eikä yliopistolla näytä olleen mitään periaatteellista estettä promovoida sokeaa henkilöä kandidaatin oppiarvoon.

Kirjallisuutta ja lähteitä

Crusius, Martin. Diarium: 1596-1597 [1]. Herausgegeben von Wilhelm Göz und Ernst Conrad. Tübingen, 1927.

———. Diarium: 1598-1599 [2]. Herausgegeben von Wilhelm Göz und Ernst Conrad. Tübingen, 1931.

———. Diarium: 1600-1605 [3]. Herausgegeben von Reinhold Stahlecker und Eugen Staiger. Tübingen, 1958.

Ludwig, Walther. ”Martin Crusius und das Studium des Griechischen in Nordeuropa”. Arctos. Acta Philologica Fennica32 (1998): 133–48.

Stahlecker, Reinhold. ”Das Tagebuch des Martin Crusius“. Tübinger Blätter33 (1942): 25–32.

Tübingen, Universitätsbibliothek,  Mh 466