Vammaisuuden sanasto uuden ajan alun Ruotsissa ja Suomessa

Kirjoittanut Riikka Miettinen

Ruumiillisten ja mielen toimintaan liittyvien ”vammojen” ja vammaisuuden käsitteistö oli hyvin monipuolista ja värikästä entisaikojen Ruotsissa ja Suomessa. Eritoten aistivammojen sanasto on vanhaa perua – sokeina, kuuroina ja mykkinä kuvattuja ihmisiä esiintyy jo keskiajalta säilyneissä asiakirjoissa. Myös vanhimmat ruotsi–suomi -sanakirjat sisältävät vakiintuneita käsitteitä aistivammaisista (esim. blindsokia; enögdsilmäpuoli; döfcuuro; dummemyckä). Sen sijaan muuta ruumiiseen ja mieleen liittyvää erilaisuutta sanallistettiin käsittein, joita ei tavallisimmin voida samaistaa nykyisiin lääketieteellisiin termeihin.

1600- ja 1700-luvulla käytössä ollut liikanimistö on valitettavasti säilynyt pääosin ruotsinkielisenä, koska asiakirjat koottiin pääosin ajan virkakielellä. Lähinnä vain muutamat säilyneet sanakirjat ja harvinaiset suorat lainaukset todistajanlausunnoista käräjäpöytäkirjoissa sisältävät suomenkielistä sanastoa.

Sanakirja vuodelta 1668

Eri tavoin mielen toiminnaltaan poikkeaviksi katsottuja kuvataan varsin usein esimerkiksi ruotsinkielisellä sanalla fånig tai fåne, jonka Erik Schroderus suomensi vuonna 1637 ilmestyneessä sanakirjassaan tyhmäksi. Daniel Juslenius puolestaan tulkitsi vuonna 1745 ilmestyneessä sanakirjassaan vastinepareiksi silloisesta suomen kielestä sanoja hocari, pöllö, tolwana ja wauhco. Christfrid Gananderin vuonna 1787 valmistuneen sanakirjan mukaan heistä käytettiin myös adjektiivia höpsä. Asiakirjoissa tällä ruotsinkielisellä lisänimellä mainittuja luonnehditaan muun muassa lapsen tasolle jääneiksi tai mieleltään heikoiksi, yksinkertaisiksi tai oppimis- tai puhevaikeuksia omaaviksi. Fånig saattoi esimerkiksi lukea takaperin tai puhua takellellen. Sanalla viitataan hyvin erilaisiin mielen, ilmaisun ja päättelyn toimintaan liittyviin tiloihin. Joissakin tapauksissa fånig johdannaisineen on käytössä henkilöistä, jotka ovat kuvausten perusteella tulkittavissa kehitysvammaisiksi. Mutta samaa sanaa käytettiin viitatessa myös epämääräisillä tavoilla mieleltään heikkoina tai mielisairaina pidettyihin.

”Vammaisuuden” tai fyysisen tai mielen poikkeavuuden sanastoa on näkyvillä myös esimerkiksi ajan lääketieteellisissä teksteissä ja terveydenhoitoon liittyvissä oppaissa, lainsäädännössä, veronkeruuseen ja köyhäinhoitoon liittyvissä asiakirjoissa, hautausluetteloissa sekä oikeuspöytäkirjoissa. Jälkimmäisissä henkilön poikkeavuus tuodaan esille tunnistamisen välineenä sekä eritoten, mikäli sillä oli jotakin oleellista merkitystä viranomaisasiakirjan tarkoituksen kannalta. Esimerkiksi veronmaksukyvyttömyyteen ja verovapauteen sekä köyhäinapuun liittyvissä listoissa oli tarkoituksenmukaista mainita kunkin kohdalla jokin syy ja oikeutus, joka selitti avun tarpeen.

Ajan ruotsinkielinen sanasto sekä hajanaisesti tallennetut suomenkielisetkin käsitteet sisältävät nykylukijan näkökulmasta varsin halventavia vivahteita. Esimerkiksi asiakirjoissa toistuvat luonnehdinnat ja lisänimet kuten krympling, eli rajaricko tai ramba, ja ofärdig, suoraan käännettynä ei-valmis, ruumiiltaan ”viallinen”, korostavat puutteellisuuksia ja rikkinäisyyttä. Ruumiilliseen kyvyttömyyteen ja vammaisuuteen viitannut vanför sekä mielisairaista käytetyt vanvettig ja vansinnig johdannaisineen merkitsevät ruumiin tai mielen puutetta (etuliite van-). Eri tavoin mieleltään poikkeavista käytetyt tok(ot), gal(en) sekä idiot, ja niiden suomenkieliset vastineet, kuten houkka, hullu, houru ja houna ovat niinikään ainakin nykykielessä merkityssisällöiltään negatiivisia ja latautuneita.

Afwita variaatioineen oli yksi yleisimmistä mielisairaisiin liitetyistä käsitteistä ja tarkoitti ursinnigin ja wetlösin tapaan järjetöntä, mielen ja järjen puuttumista. Myös ajan lainsuomennoksissa esiintyvillä sanoilla mieletöin, willi, houru ja mielipuoli tarkoitettiin vakavista mielisairauksista kärsiviä ihmisiä. Mielenhäiriöihin viitattiin myös puhumalla päänheikkouksista (hufwudswaghet). Vaikka mielen poikkeavuuteen liittyvää sanastoa käytettiin sekalaisesti, sanoilla oli tilan vakavuusasteeseen ja oireisiin liittyviä sisältöeroja. Esimerkiksi hufwudswag, heickopää tai heickomielinen oli huomattavasti lievemmällä ja vähemmän uhkaavalla tavalla mielisairas kuin galen, houru tai willi.

Mieleltään poikkeavaksi katsottu saattoi myös kärsiä jostakin tietystä mielisairaudesta. Swårmodig tai melancholisk kärsi raskasmielisyydestä, ja ”raivoavaksi” (rasande, suom. willi) kuvatut potivat raivona tai maniana tunnettua sairautta. Raskasmielisen tai raivoavan tila saattoi johtua sairaudesta, ruumiinnesteiden epätasapainosta, tai olla tunteiden aiheuttama heilahdus ja mieliala. ”Vanhuudenheikkous” (ålderdomsswaghet) saattoi viitata niin ruumiin kuin mielenkin vaivoihin iäkkäiden ihmisten kohdalla. Dum(b) viittasi yleisimmin henkilön mykkyyteen, mutta läheinen dum(m) oli käytössä myös oppimis- ja älyllisiltä lahjoiltaan heikkoina tai mielisairaina pidettyjä henkilöitä kuvatessa. Myös yksinkertainen (enfaldig) oli monimerkityksinen adjektiivi, jolla saatettiin viitata niin mielen, järjen ja päättelykyvyn heikkouksiin kuin vaikkapa nuoruuden vaiheen kehittymättömyyteen tai jopa hyveelliseen ja kristilliseen elämäntapaan.

Mielen poikkeavuuksiin viittaavien käsitteiden tapaan myös fyysisen vammaisuuden sanasto on hyvin epämääräistä – samoilla sanoilla viitataan hyvin erilaisiin tiloihin. Esimerkiksi henkilö, joka oli lam tai förlammadt saattoi olla vain joltakin raajaltaan vammautunut tai jonkin sairauden, onnettomuuden tai vanhuuden takia kokonaan halvaantunut ja liikuntakyvytön. Jusleniuksen sanakirjan perusteella raajoiltaan vammaisista käytettiin suomen kielessä nimityksiä riwinoma, rammio, raajaricko ja lama.

Erilaisiin ruumiillisiin vammoihin ja vammautuneisuuden muotoihin viitattiin myös sanoilla halt eli onduwa, krookfoot eli wääräjalca, bräcklig, ”raihnainen” ja blesserade, ”haavoittunut”. Vanför ja wanlytte olivat vakavasti vammaisista käytettyjä kattokäsitteitä; monentyyppiset vammat, niin puuttuva tai halvautunut raaja kuin näkyvä epämuodostuma tai kasvainkin saattoivat tuoda henkilölle tämän lisämääreen, mikäli vamma rajoitti merkittävästi tämän fyysistä liikkumista ja toimintakykyä.

Lukuisissa ajan sanakirjoissa mainitulla suomenkielisellä käsitteellä linducodonmies (dwärg, latin. pumilio, nanus) puolestaan viitattiin paitsi myyttisessä lintukodossa asuviin kääpiöihin myös lyhytkasvuisiin henkilöihin. Vanhoista vammaisuuteen ja sairauteen liittyvistä suomenkielisistä sanoista vain harva, lähinnä aistivammoihin liittyvät termit, ovat säilyneet käytössä nykypäiviin.

Hieronymus Bosch (tai Pieter Brueghel vanhempi): Rampoja ja kerjäläisiä
Bibliothèque Royale Albert I, Bryssel
Kuva: Wikimedia Commons

Vanhimmat sanakirjat tai muut aikalaisasiakirjat eivät sisällä merkitykseltään nykyisenkaltaista vammaisen tai vammaisuuden käsitettä vastaavia sanoja. Esimerkiksi Gananderin vuonna 1787 valmistuneessa sanakirjassa adjektiivi wammollinen tarkoitti raihnaista ja heikkovointista (bräcklig, krasslig) ja wamma haavaa (sår, skada) tai vikaa (fel). ”Vammaisuus” ja mielen toimintaan vaikuttavat ”pääsairaudet” olivat osa sairauden laajaa kategoriaa. Niin tartuntataudit, vammat ja vammaisuuden muodot kuin mieli- ja muut sairaudetkin olivat ”vikoja” (fel), jotka tekivät ihmisestä sairaan eli tuottivat sairaan ruumiin (Kiwulloinen eli sairas rumis, latin. Corpus morbidum, ruots. Förlemmat Krop, Anonym. 1668/1644).

Toisaalta on mahdollista, että joitakin ruumiin poikkeamia saatettiin pitää sairaan kehon merkkien sijaan pelkästään ihmiskehon variaatioina. Esimerkiksi tuntemattoman tekijän vuonna 1644 ilmestyneessä sanakirjassa erilaisia käsitteitä, kuten onduwa, wääräjalca, raajaricko, sokia, silmäpuoli ja myckä, on listattu ihmisruumiin eri tiloihin liittyviä sanoja kokoavaan osioon (De variis corporis humanu afectionubus seu habitudinibus) sairauksia käsittelevän osion sijaan. Samassa kokonaisuudessa mainitaan mm. niin isonenä, pienisilmä, paxuposki, rippahuuli, cuusi sorminen kuin Keskiwarsinen ihminen (Homo justae, seu mediocris staturae).

Edellä mainittujen kaltaiset lähteet ja kirjat ovat vanhempiin aikoihin keskittyville kielitieteilijöille aarreaitta. Samalla ne antavat vammaisuuden ja mielisairauden historiasta kiinnostuneille näköalaa siihen, kuinka kulttuurisidonnaista ruumiin ja mielen erilaisuuksien tai variaatioiden käsittäminen ja käsitteellistäminen on. Sairauksiin ja vammaisuuteen liittyvät kielelliset ilmaisut ja luokittelutavat kertovat nykyisestä, lääketieteellistyneestä ajattelusta poikkeavista käsityksistä uuden ajan alun maailmassa.

 

Sanakirjoja ja tietoa vanhempien aikojen sanastosta:

Anonym. 1668 (1644): Variarum rerum vocabula Latina, cum Svetica et Finnonica Interpratione. Vuoden 1688 painos. Holmiae.

Florinus, Henrik 1678 (1683): Nomenclatura Rerum brevissima Latino-Sveco-Finnonica. Vuoden 1683 painos. Åbo.

Ganander, Christfrid 1787 (1997): Nytt Finskt Lexicon. Alkuperäispainoksesta ja sen näköispainoksesta toimittanut Liisa Nuutinen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura/Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.

Juslenius, Daniel 1745 (1968): Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Näköispainos H. G. Porthanille kuuluneesta sanakirjasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Schroderus, Ericus 1637 (1941): Lexicon latino-scondicum 1637. Uppsala: Längsmanska kulturfonden.

Vilkuna, Kustaa H.J. 2010: Puolinaiset ja mielettömät. Teoksessa Katse menneisyyden ihmiseen. Valta ja aineettomat elinolot 1500–1850. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

”Vammaisuus” uuden ajan alun Suomessa ja Ruotsissa?

Kirjoittanut Riikka Miettinen

Mitä oikeastaan oli ”vammaisuus” vanhempina aikoina – ja käsitettiinkö vammaisuus 1500–1700-lukujen maalais- ja kaupunkilaisyhteisöissä samalla tavalla kuin nykyään? Tiedämme, että vammaisuuden määritelmä ja sisältö vaihtelevat jossain määrin erilaisissa kulttuureissa ja eri aikoina. Poikkeavuutta ja sairautta määritellään suhteessa sosiaalisiin odotuksiin ns. normaalista toiminnasta ja käyttäytymisestä ja erityisesti työkyvyn mittatikun kautta. Ikäsidonnaiset taitoihin, työntekoon ja työkykyyn sekä sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvät odotukset määrittivät vammaisuuden.

Esimerkiksi 1600- ja 1700-luvulla ilmestyneissä lääketieteellisissä teksteissä sekä lääkintään ja sairaudenhoitoon liittyvissä kansalle tarkoitetuissa oppaissa määritellään vammaisuutta ja muunlaista sairautta ja poikkeavuutta. Kuvaukset hyvästä, luonnollisesta ”terveydestä” kertovat vastapeilinä siitä, mitä pidettiin ei-terveenä ja ruumiillisena tai mielen toimintaan liittyvänä poikkeavuutena. Nykyajan terveyskäsitys on varsin kokonaisvaltainen verrattuna vanhempiin aikoihin, jolloin terveys merkitsi ennen kaikkea työntekoa haittaavan sairauden ja vamman puutetta. Työ- ja toimintakyvyn puute tai rajallisuus oli, toki kivun ohella, selkein merkki sairaudesta tai vammaisuudesta.

Kuten nykyäänkin, myös uuden ajan alussa lääketieteellinen ihmiskuva sisälsi vahvoja käsityksiä siitä, millainen oli luonnollinen (naturligt) vartalo, ja miten terveen aikuisen tai lapsen ruumis ja mieli toimi. Lukuisat lääketieteelliset tekstit ja terveysoppaat mainitsevat, että ruumiin ja mielen tuli toimia kuten Jumala ja luonto oli ne luonut toimimaan, määrittelemättä näitä odotuksia sen tarkemmin. Esimerkiksi 1600-luvulla suosituksi nousseessa lääkintä- ja terveydenhoito-oppaassa Sundhetzens Spegel (1642, suom. Terveyden peili) terve ruumis oli raajoiltaan ja mitoiltaan sopusuhtainen, raajat olivat oikeissa kohdissaan ja kaikki aistit toimivat. Työkyky, jonka aistien ja raajojen oikeanlainen tai ”luonnollinen” toiminta, fyysinen toimintakyky ”ilman vikoja” (utan fel) mahdollistivat, oli terveen ihmisen merkki. Myös ”sopiva” mieliala ja puheen järkevä sisältö olivat osa terveyttä. Puutteet näissä merkitsivät kirjoittajan mukaan, että henkilö oli sairas (siuk).

Rembrandt, H. van Rijn (n. 1630): Kerjäläinen, jolla on puujalka

Vammaisuus ja vammat olivat siis osa työkyvyttömyyden ja sairauden käsitteistöä. Muiden sairauksien tapaan niistä puhuttiin kyvyttömyyksien, erityisesti työkyvyttömyyden ja vajavuuksien tai puutteiden kautta. Terveysoppaissa tiloja määritettiin ja kuvailtiin negaatioiden kautta, esimerkiksi aistien tai voimien puuttumiseen tai heikentymiseen viitaten. Veronmaksuun ja veronmaksukykyyn keskittyvissä kruunun asiakirjoissa (työ)kyvyttömyys oli keskiössä vammaisuudesta puhuttaessa. Henkilöitä kuvataan jostakin ruumiillisesta syystä kyvyttömäksi (oförmågen) elättämään itsensä.

Ajan kulttuurissa ei ollut nykyiseen vammaisuus-sanan ja -käsityksen sisältöihin ja merkityksiin samaistettavissa olevia käsitteitä. Vain vakavimmista, merkittävästi liikkumista ja toimintakykyä rajoittavista vammoista kärsivistä puhuttiin sekalaisin kattokäsittein, kuten edellämainitulla adjektiivilla förlammat tai ruumiilliseen kyvyttömyyteen viittaavilla sanoilla vanför ja wanlytt(e). Vammaisuus ei muodostanut selvärajaista ilmiötä, vaan oli vain yksi ”sairauden” eli odotetun työ- ja toimintakyvyn puuttumisen tai heikentyneisyyden muoto.

Vammaisuus samaistettiin vanhempien aikojen Suomessa ja Ruotsissa ennen kaikkea ”vaivaisuuteen”, mikä tarkoitti merkittävästi toimintaa haittaavien vaivojen aiheuttamaa työkyvyttömyyttä ja ulkopuolisen avun tarvetta. Käytännössä erilaiset sairaudet, tartuntataudit, mielisairaudet, fyysiset vammat ja aisteihin liittyvät vauriot ja heikkoudet muodostuivat ongelmiksi lähinnä silloin, kun ne rajoittivat työntekoa ja siten toimeentuloa tai niiden katsottiin vaarantavan muita. Sairaudet, vammat tai vanhuus saattoivat tehdä ihmisestä ”vammaisen”, vanför, jolla viitattiin erityisesti synnynnäisen vammaisuuden tai myöhemmin saadun fyysisen vamman, mutta myös sairauteen tai iäkkyyteen liittyvän heikkouden aiheuttamaan ruumiilliseen toimintakyvyttömyyteen.

Vasta eletty arki ja ajan työelämä tuottivat vammaisuuden sen sosiaalisessa merkityksessä. Käytännössä monenlaiset toiminnalliset variaatiot hyväksyttiin osana elämää ja esimerkiksi luonnollisena ja odotettuna osana ihmisen ikääntymistä. Heikko kuulo, näkö tai raaja, kuurous, mykkyys tai puhe- tai oppimisvaikeudet eivät estäneet jokapäiväiseen työhön ja yhteisön toimintaan osallistumista. Tällaisia henkilöitä luonnehdittaessa heillä kuvattiin tavallisimmin olleen jotakin ruumiiseen tai mieleen liittyvää ”vikaa” (fel, lyte). Pieni vika toki tuotti poikkeavuutta, mutta ei sellaista merkittävää työ- ja toimintakyvyttömyyden tilaa, jollaiseksi ”vammaisuus” tuolloin pitkälti käsitettiin. Aisti- ja raajavammojen lisäksi tunnistettiin myös kehitysvammaisuuden muotoja. Silti vain vakavimmat vammat (lyte, vamma/vika) aiheuttivat riittävästi toimintakykyä rajaavan ruumiillisen tai mielellisen poikkeavuuden ja vammaisuuden.

Uuden ajan alun kylä- ja kaupunkiyhteisöissä eli ruumiiltaan ja mieleltään erilaisia ihmisiä, joiden odotettiin osallistuvan työhön ja arkeen kykyjensä mukaan. Työkyvyn merkitys oli ajan kulttuurissa keskeinen: luterilainen oppi korosti ahkeruuden ja työnteon tärkeyttä ja käytännön arki, kotitalouksien toimeentulo ja yksilön elossa pysyminenkin edellyttivät kunkin kykyjen ja voimien mukaisten töiden tekemistä. Maatalouteen perustuva työelämä ja tuotanto tarjosivat monenlaisia ja erilaisille kehoille ja mielille sopivia töitä. Vaikka tyypillisen maata viljelevän talonpoikaistalouden ylläpito sisälsi myös fyysisesti raskaita töitä, työelämä ei ollut nykyaikaan verrattuna niin tiivistä, nopeatahtista ja älyllisesti vaativaa tai kuormittavaa. Siten esimerkiksi iäkkäät hoitivat lapsia, ruoanlaittoa ja kevyempiä töitä, ns. ”raajarikot” paimensivat karjaa ja kehitysvammaiset saattoivat olla pelloilla ja metsätöissä. Vammoissa ja sairauksissa oli merkittäviä aste-eroja, ja ne eivät välttämättä tuottaneet ”vammaisuutta” eli ulkopuoliseen apuun oikeuttavaa työkyvyttömyyttä.

Esimerkiksi kuurot ja mykät kärsivät ajan ihmisten mielestä ruumiin vioista ja vammoista, mutta heidän vammansa ei vielä tehnyt heistä yllämainitulla tavalla ”vammaisia”. Useimmat ”ruumiilliset viat” (kroppsfel) harvemmin myöskään haittasivat osallistumista yhteisön toimintaan ja sosiaaliseen kanssakäymiseen esimerkiksi työn, naimisiinmenon ja perheen perustamisen muodossa. Kristinuskon pääkappaleiden pintapuolinen ymmärtäminen riitti ripille ja ehtoolliselle pääsyyn, joka puolestaan avasi oikeudet niin avioitumiselle kuin vaikkapa kummina tai todistajana toimimiselle.

Täytyy kuitenkin muistaa, että uuden ajan alun sääty-yhteiskunnassa työhön ja toimintaan liittyvät sosiaaliset odotukset olivat myös säätysidonnaisia. Aateliston tai papiston vesa, joka esimerkiksi syntyi kehitysvammaisena tai ei oppinut puhumaan, lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan oli osin syrjäytetty niistä rooleista ja ammateista, joita ylempisäätyiseltä mieheltä odotettiin. Sen sijaan tällaiset ”viat” eivät välttämättä olleet alemmille luokille tai säätyjen ulkopuolella oleville tilattomille ongelma.

Vammaisuutta määritettiin uuden ajan alun Suomessa ja Ruotsissa siis erityisesti työntekoon ja itsensä työllä elättämiseen liittyvien odotusten kautta. Ylläkuvattu vammaisuuskäsitys ei ole samaistettavissa laajempiin nykymäärittelyihin, joissa vammaisuudella tarkoitetaan fyysisiä ja psyykkisen terveyden rajoitteita ja vammoja, joiden vuorovaikutus erilaisten esteiden kanssa vaikeuttaa henkilön täysipainoista ja yhdenvertaista osallistumista ja toimintaa.