Kuoltiinko keskiajalla nelikymppisenä?

Reima Välimäki, Turun yliopisto

Keskiajantutkijat saattavat kommentoida toisilleen hirtehisesti, että jos elettäisiin keskiajalla, niin tässähän oltaisiin jo haudassa. Mutta kuoliko suurin osa väestöstä todella ennen kuin ehti meidän määritelmämme mukaan keski-ikään? Vaikka lapsikuolleisuus oli suurta, ja sairaudet uhkasivat myös terveitä työikäisiä, ei elämä päättynyt niin varhain kuin usein on ajateltu. Viime vuoden lopussa ilmestyi Journal of Anthropological Archaeologyssa artikkeli anglosaksisen Englannin asukkaiden elinikää käsittelevä artikkeli, joka päivittää käsityksiämme. Myös Yle kiinnostui artikkelista ja julkaisi sen pohjalta 7.1. tiedejutun, joka tosin sisältää harmillisia virheitä.

Christine Caven ja Marc Oxenhamin artikkeli korottaa arviota kolmen pakanallisen anglosaksihautausmaan vainajien iästä. Aikuisena haudattujen keskimääräinen kuolinikä oli heidän mukaansa naisilla 46.3 ja miehillä 43.1 vuotta, kun aiemmat tutkimukset ovat arvioineet keski-iäksi selvästi alle neljäkymmentä vuotta.

Ero selittyy ennen kaikkea tarkemmalla analyysillä. Kirjoittajien käyttämä hampaiden kulumiseen perustuva ajoitusmenetelmä mahdollistaa keski-ikäisten ja vanhojen henkilöiden luokittelun useisiin ikäryhmiin, kun aiemmin kaikki yli 45-vuotiaat on luokiteltu samaan kategoriaan. Kuten tutkijat huomauttavat, näin laveaan ikäryhmään kuuluu niin täysissä hengen- ja ruumiinvoimissa olleita henkilöitä kuin hauraita vanhuksia.

Vaikkei tyypillinen kuolinikä ollut 70 vuoden paikkeilla, kuten Yle virheellisesti uutisoi, eli varhaiskeskiaikaisissa yhteisöissä selvästi iäkkäitä henkilöitä. Cave ja Oxenhamin analysoimista 174 vainajasta 25 oli kuollessaan yli 65-vuotiaita, yhdeksän yli 75. ikävuoden. Vaikka korkean iän saavuttaminen oli huomattavasti harvinaisempaa kuin nykyisin, ei se ollut myöskään täysin poikkeuksellista. Kuten nykyisin, naiset olivat miehiä pitkäikäisempiä. Suhtautuminen vanhuksiin vaihteli: vanhat miehet näyttäisivät olleen yhteisön arvostettuja jäseniä, mutta osa vanhoista naisista oli haudattu poikkeuksellisin, yhteisön hylkiöille kuuluvin menoin.

Ihmisen kymmenen ikää. Puupiirros 1482.
Kuva: Wikimedia Commons

Artikkeli vahvisti käsityksiäni keskiajan eliniästä. Vaikka en ole tehnyt aiheesta tutkimusta, olen pohtinut kysymystä lukiessani myöhäiskeskiajan aineistoja eli 1300-luvun lopun kerettiläisyyden inkvisition pöytäkirjoja. Kun aikoinaan aloin tutustua aineistoon, yllätyin, kuinka runsaasti suhteellisen vanhoja ihmisiä esiintyi oikeudenkäynneissä.

Niinpä tein tätä blogia varten leikkimielisen ja alustavan laskelman pohjoissaksalaisessa Stettinissä (nyk. Szczecin Puolassa) 1392–1394 pidettyjen valdesilaisten harhaoppisten kuulusteluista säilyneen 195 pöytäkirjan pohjalta. Osassa mainitaan henkilöiden ikä, osasta sen voi suurin piirtein päätellä muista tiedoista, mutta noin 20 % pöytäkirjoista (41 kpl) oli sellaisia, joita oli mahdotonta luokitella. Jäljelle jäi 154 kuulusteltua, joista kuulusteltavan ikä on mahdollista suhteellisen luotettavasti määrittää.

Käytin samoja ikäkategorioita kuin Cave ja Oxenham. Ei ollut mitenkään yllättättävää, että suurin osa kuulustelluista (73 %) kuului ikäryhmiin 18–29 (38%) ja 30–44 (35 %). Vain kymmenen kuulusteltavaa (6,5%) oli alle 18-vuotiaita. Ikäryhmään 45–54 kuului 17 (11%), 55–64-vuotiaisiin 9 (5,8%) ja 65–74 -vuotiaita oli kolme. Ehkä yllättävintä oli, että yli 75-vuotiaita kuulusteltiin kolme, joista vanhin, Mette Doeryngische, oli yli 90-vuotias.

Täytyy myös ottaa huomioon, että nämä kuulusteltavat eivät voineet olla kuolinvuoteellaan makaavia raihnaita vanhuksia. Inkvisiittorit kuulustelivat joskus epäiltyjä myös sairasvuoteelta, mutta näissä oikeudenkäynneissä kaikki, myös yli 90-vuotias leskirouva Mette, saapuivat Stettinin kaupunkiin ympäröivän maaseudun kylistä useamman kymmenen kilometrin päästä. Pöytäkirjoissa mainittu ikä ei myöskään ole henkilöiden koko elinikä: inkvisiittorin eteen joutuminen tarkoitti kuolemantuomiota vain harvoin, eikä ketään tiettävästi tuomittu roviolle Stettinissä.

Mitä tästä voi päätellä? Ensinnäkin sen, että vaikka keskimääräinen elinikä oli huomattavasti matalampi, ei vanhaksi eläminen ollut täysin poikkeuksellista. Jopa 1300-luvun saksalaisella maaseudulla, maanviljelijöiden ja maatyöläisten joukossa oli varsin varttuneita henkilöitä. Pitää muistaa, että kyseessä oli kaikin puolin ankara ajanjakso: ilmasto kylmeni, katovuodet ja nälänhädät vaivasivat ja mustan surman jälkeen ruttoepidemiat rasittivat toistuvasti Euroopan väestöä.

Toisekseen kuulustelut kertovat sen, etteivät iäkkäät olleet automaattisesti heikkokuntoisia ja vajaavaltaisia. Vain yli yhdeksänkymppisen Metten kohdalla notaari on kirjoittanut pöytäkirjaan lisämaininnan: adhuc tamen compos racionis, ”järki on vielä tallella”. Muita senioreita kohdellaan kuten muitakin kuulusteltavia, ja he vaikuttavat kaikin puolin toimeliailta. Vain lähemmäs sataa vuotta ehtinyt oli selvästi poikkeustapaus, joka huomioitiin oikeuden pöytäkirjassa. Kerettiläisyyden inkvisiittori – toisin kuin kanonisaatioprosesseissa – ei kuitenkaan ollut kiinnostunut henkilöiden ruumiillisista vaivoista. Mette Doeryngischen järjen taso kirjattiin ylös sen vuoksi, että täysin vanhuudenhöperöä muoria ei olisi kannattanut kuulustella kerettiläisyyden kaltaisesta rikoksesta, ja jopa keskiajan kanonisen oikeuden mukaan hänen tuomitsemisensa olisi ollut kyseenalaista.

Yli viidennes kuulusteltavista oli siis yli 45-vuotiaita, osa hyvinkin iäkkäitä. Se tarkoitti, että keskiajan yhteisöissä oli myös vanhuksia, ja aikuisikään selvinnyt saattoi hyvin elää kuudennelle tai seitsemännelle vuosikymmenelle, jopa vanhemmaksi. Toki elinikä keskimäärin oli paljon nykyistä lyhyempi, Stettinissä kuulusteltujen aikuisten vanhemmat olivat hyvin harvoin elossa.

Miten vanhuuteen ja sen vaivoihin sitten suhtauduttiin? Marko Lamberg on kirjoittanut artikkelissaan ”Ruumiin ehtyvät voimat” (Hyvä elämä keskiajalla, toim. K. Kanerva & M. Lamberg, SKS 2014), että ikä yhtäältä toi kunnioitusta, mutta vanhuuden raihnaisuus oli toisaalta pelättyä ja kammoksuttua. Myös keskiajalla vanhuksia saatettiin hylätä ja unohtaa, ja Caven ja Oxenhamin löydöt huolimattomasti haudatuista vanhoista naisista anglosaksihautausmailla kertovat siitä, että syrjintä kohdistui erityisesti naisiin.

Korkea ikä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoittanut toimintakyvyttömyyttä. Selvää on, että jos ihminen eli keskiaikaisessa maalaisyhteisössä kuuden tai seitsemän vuosikymmenen ikään, hän kärsi erilaisista kivuista ja kulumista. Stettinin kuulustelujen seniorit antavat kuitenkin vaikutelman pikemminkin rautaisista ja sitkeistä kuin heikoista vanhuksista: Mette Doeryngische oli yksi harvoista, joka kuulusteluissa selvästi väitti vastaan inkvisiittorille. Ehkä he, jotka keskiajan oloissa selvisivät kunnioitettavaan ikään, olivat niin hengeltään kuin ruumiiltaan kovaa tekoa.