Vammaisuuden historia, vammaistutkimus ja eriskummallisten teoreettisten mallien oikeuttamisen taito

Historiantutkimuksen merkitys vammaistutkimukselle on ollut perinteisesti puhtaan välineellinen. Historian tehtävänä on ollut osoittaa kuinka huonosti kohdeltuja vammaiset ovat olleet eri aikoina eri kulttuureissa. Tämä historiallinen esiymmärrys on toiminut poliittisena, eettisenä ja älyllisenä ärsykkeenä niin vammaisliikkeelle kuin –tutkimuksellekin. Ehkä selkein ja myös ongelmallisin vammaisuuden historiaan nojautuva ’teoreettinen’ kehys on brittiläinen vammaisuuden sosiaalinen, tai materialistinen malli. Se selittää vammaisuuden yhteiskunnallisena ilmiönä marxilaisen historiakäsityksen kautta, jossa historialliset kehityslinjat nähdään ennemmin taloudellisten kuin ideologisten tekijöiden määrääminä.

Niinpä vammaisten kokema syrjinnän ja sorron selittäväksi tekijäksi tuli teollinen vallankumous ja sen varaan rakentunut kapitalistinen yhteiskuntajärjestys, jossa ihmisen arvo määräytyi hänen taloudellisen panoksensa perusteella. Marxilaiset brittisosiologit kertoivat meille, että ennen teollistumista ja kapitalismia kaikki oli paljon paremmin vammaisten elämässä – he olivat luonnollinen osa yhteisöjä, joissa elettiin pitkälti luonnon kiertokulun mukaisesti, ilman sen kummempia tuottavuuspaineita. Teollistumisen kautta työlle asetettiin tiukat vaatimukset, jotka sulkivat vammaiset ulos työmarkkinoilta yhteiskunnallisen hyväntekeväisyyden armoille. Vammaisuudesta tuli yhteiskunnallinen ongelma, joka loi pohjan hyvinvointivaltiolle mutta myös vammaisten sulkemiselle laitoksiin, yhteiskunnan ulkopuolelle, vailla kansalaisuutta ja sen suomia oikeuksia ja velvollisuuksia.

Vammaisuuden sosiaalinen malli on monin tavoin järkeenkäypä ja uskottava selitys vammaisuuden ilmiölle ei vain siksi, että se istui mainiosti 1970- ja 80-lukujen räyhävasemmistolaiseen sosiologiantutkimukseen. Huonompi homma oli vain se, että mallille esitetty empiirinen evidenssi oli luvattoman heikko ja monet sen teesit olivat virheellisiä. Ensinnäkin on virheellistä väittää, ettei vammaisilla olisi ollut sijaa työmarkkinoilla teollistuneissa yhteiskunnissa. Esimerkiksi David Turnerin ja Dan Blackien tutkimuksesta Disability in the Industrial Revolution: Physical impairment in British coalmining, 1780-1880käy ilmi, että brittiläisten kaivostyöntekijöiden parissa jonkinasteiset vammat olivat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Sosiaalinen malli selittää tendenssimäisesti vammaisuuden historian 1800-luvulta lähtien yksinomaan syrjinnän ja sorron aikakautena. Menneinä vuosina elämässään onnistuneiden ja kukoistaneiden vammaisten tarinat eivät istu sosiaalisen mallin sorron tarinaan, joten ne jätetty kertomatta. 

Toinen sosiaalisen mallin heikkous on se, että se jättää vammojen ja sairauksien merkityksen vammaisten ihmisten elämässä vaille asianmukaista huomiota (niin nykyisten kuin menneidenkin ihmisten kohdalla). Työntekijöiden, orjien ja sotilaiden vaivana olivat sairaudet, jotka kehittyivät usein pysyviksi vammoiksi. Sairaudet olivat sodankäynnin ja työn ohella merkittävä vammoja aiheuttanut tekijä aikoina ennen rokotuksia, antibiootteja tai muita nykyaikaisen lääketieteen hoitokeinoja (ja ovat sitä edelleen monissa maailman kolkissa). Ja vielä, sosiaalinen malli (kuten vammaistutkimus yleensäkin) ei ota tarpeeksi huomioon vammaisuuden kontekstuaalista luonnetta. Vammaisten sorrosta keskiajalla ja 1900-luvulla puhutaan sujuvasti ikään kuin ne olisivat rinnastettavissa. Tai ehkä ne ovat, mutta syytä olisi ottaa huomioon, että vammaisuus ja vammat ovat eri aikoina tarkoittaneet hyvin eri asioita. Esimerkiksi kehitysvammaisuuden historia on vaikea alue jo pelkästään siksi, että kehitysvammaisuus sellaisena ilmiönä kuin me sen nykyään ymmärrämme, alkoi (C.F. Goodeyn mukaan) muotoutua vähitellen vasta 1600-luvulta alkaen. 

Sosiaalisen mallin dogmaattisimpia puolustajia (jotka alkavat olla jo uhanalainen laji) tällaiset tosiasiat eivät hetkauta, koska he näkevät vammaisuuden puhtaasti yhteiskunnallisten tekijöiden synnyttämänä sosiaalisena ilmiönä jonka ymmärtämisessä vammoilla tai sairauksilla ei ole merkitystä. Tämä ei tietenkään tee oikeutta vammaisten elämälle sen kummemmin menneinä kuin nykyisinäkään aikoina. Monien tutkijoiden mielestä vammaisuuden materialistinen malli onkin antanut kyseenalaisen mallin vammaistutkimukselle laajemminkin: olennaista ei ole selitysmallien ja löydösten empiirinen evidenssi tai teoreettinen pätevyys vaan niiden poliittinen käyttökelpoisuus. 

Itse huomaan soutavani ja huopaavani edes takaisin poliittisten motiivien merkityksestä vammaistutkimuksessa. Välillä pahoitan mieleni etuoikeutettujen akateemisten tyyppien harrastamassa masturbatorisesta teoreettisesta pyörittelystä, joka ei ota huomioon kyseisen puuhastelun mahdollisia historiallisia sidonnaisuuksia tai poliittisia ja eettisiä seuraamuksia. Ja välillä minua korpeaa ulkopuolisten hyväntahtoisuudesta tai asianomaisten aktivismista kumpuava, poliittisesti korrekti hymistely tai kauhistelu, joka ei todellisuudessa sano mitään muuta kuin ”ihanan voimaannuttavaa!” tai ”eiks oo kauheeta!” 

Voisinko olla hyvä ja tarkentaa kuka moiseen oman navan kaiveluun tai epä-älylliseen hymistelyyn ja kauhisteluun oikein syyllistyy? En voisi. Ne jotka tunnistivat heidän päihinsä heittämäni kiven, tutkailkoon kuhmujansa ja etsikööt minun päähän sopivan kiven tulevaa varten. Ne jotka eivät huomanneet päissänsä kiven kylmäävää kosketusta, jatkakoon autuaan tietämätöntä eloaan.

Simo Vehmas

Professori

Tukholman yliopisto

Yksi kommentti artikkeliin ”Vammaisuuden historia, vammaistutkimus ja eriskummallisten teoreettisten mallien oikeuttamisen taito”

  1. Hyvä, että sosiaalisen mallin puolustajat alkavat käydä vähiin. Toi hyviä pointteja esiin, mutta muuttui oikeauskoisuudeksi, jota kaikkien olisi pitänyt noudattaa.
    Minua on joskus askarruttanut vammaishistorialle ja muullekin vammaistutkimukselle esitetty itsestäänselvyys, että sen pitää tukea vammaisten aseman parantamista, jolla yleensä tarkoitetaan vammaisten järjestöjen vaatimuksien oikeuttamista. Sekin rajaa näkökulmaa ja tulosten tulkintaa. Enkä tarkoita, että tutkimuksen pitäisi ajaa vammaisten oikeuksien heikentämistä, mutta joskus niitäkin voisi kyseenalaistaa tutkimustiedon pohjalta.
    Jatka vain Simo omalla tyylilläsi… vaikka sitten kivenheiton ulottumattomissa Tukholmassa.

Kommentointi on suljettu.