”Vammaisuus” uuden ajan alun Suomessa ja Ruotsissa?

Kirjoittanut Riikka Miettinen

Mitä oikeastaan oli ”vammaisuus” vanhempina aikoina – ja käsitettiinkö vammaisuus 1500–1700-lukujen maalais- ja kaupunkilaisyhteisöissä samalla tavalla kuin nykyään? Tiedämme, että vammaisuuden määritelmä ja sisältö vaihtelevat jossain määrin erilaisissa kulttuureissa ja eri aikoina. Poikkeavuutta ja sairautta määritellään suhteessa sosiaalisiin odotuksiin ns. normaalista toiminnasta ja käyttäytymisestä ja erityisesti työkyvyn mittatikun kautta. Ikäsidonnaiset taitoihin, työntekoon ja työkykyyn sekä sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvät odotukset määrittivät vammaisuuden.

Esimerkiksi 1600- ja 1700-luvulla ilmestyneissä lääketieteellisissä teksteissä sekä lääkintään ja sairaudenhoitoon liittyvissä kansalle tarkoitetuissa oppaissa määritellään vammaisuutta ja muunlaista sairautta ja poikkeavuutta. Kuvaukset hyvästä, luonnollisesta ”terveydestä” kertovat vastapeilinä siitä, mitä pidettiin ei-terveenä ja ruumiillisena tai mielen toimintaan liittyvänä poikkeavuutena. Nykyajan terveyskäsitys on varsin kokonaisvaltainen verrattuna vanhempiin aikoihin, jolloin terveys merkitsi ennen kaikkea työntekoa haittaavan sairauden ja vamman puutetta. Työ- ja toimintakyvyn puute tai rajallisuus oli, toki kivun ohella, selkein merkki sairaudesta tai vammaisuudesta.

Kuten nykyäänkin, myös uuden ajan alussa lääketieteellinen ihmiskuva sisälsi vahvoja käsityksiä siitä, millainen oli luonnollinen (naturligt) vartalo, ja miten terveen aikuisen tai lapsen ruumis ja mieli toimi. Lukuisat lääketieteelliset tekstit ja terveysoppaat mainitsevat, että ruumiin ja mielen tuli toimia kuten Jumala ja luonto oli ne luonut toimimaan, määrittelemättä näitä odotuksia sen tarkemmin. Esimerkiksi 1600-luvulla suosituksi nousseessa lääkintä- ja terveydenhoito-oppaassa Sundhetzens Spegel (1642, suom. Terveyden peili) terve ruumis oli raajoiltaan ja mitoiltaan sopusuhtainen, raajat olivat oikeissa kohdissaan ja kaikki aistit toimivat. Työkyky, jonka aistien ja raajojen oikeanlainen tai ”luonnollinen” toiminta, fyysinen toimintakyky ”ilman vikoja” (utan fel) mahdollistivat, oli terveen ihmisen merkki. Myös ”sopiva” mieliala ja puheen järkevä sisältö olivat osa terveyttä. Puutteet näissä merkitsivät kirjoittajan mukaan, että henkilö oli sairas (siuk).

Rembrandt, H. van Rijn (n. 1630): Kerjäläinen, jolla on puujalka

Vammaisuus ja vammat olivat siis osa työkyvyttömyyden ja sairauden käsitteistöä. Muiden sairauksien tapaan niistä puhuttiin kyvyttömyyksien, erityisesti työkyvyttömyyden ja vajavuuksien tai puutteiden kautta. Terveysoppaissa tiloja määritettiin ja kuvailtiin negaatioiden kautta, esimerkiksi aistien tai voimien puuttumiseen tai heikentymiseen viitaten. Veronmaksuun ja veronmaksukykyyn keskittyvissä kruunun asiakirjoissa (työ)kyvyttömyys oli keskiössä vammaisuudesta puhuttaessa. Henkilöitä kuvataan jostakin ruumiillisesta syystä kyvyttömäksi (oförmågen) elättämään itsensä.

Ajan kulttuurissa ei ollut nykyiseen vammaisuus-sanan ja -käsityksen sisältöihin ja merkityksiin samaistettavissa olevia käsitteitä. Vain vakavimmista, merkittävästi liikkumista ja toimintakykyä rajoittavista vammoista kärsivistä puhuttiin sekalaisin kattokäsittein, kuten edellämainitulla adjektiivilla förlammat tai ruumiilliseen kyvyttömyyteen viittaavilla sanoilla vanför ja wanlytt(e). Vammaisuus ei muodostanut selvärajaista ilmiötä, vaan oli vain yksi ”sairauden” eli odotetun työ- ja toimintakyvyn puuttumisen tai heikentyneisyyden muoto.

Vammaisuus samaistettiin vanhempien aikojen Suomessa ja Ruotsissa ennen kaikkea ”vaivaisuuteen”, mikä tarkoitti merkittävästi toimintaa haittaavien vaivojen aiheuttamaa työkyvyttömyyttä ja ulkopuolisen avun tarvetta. Käytännössä erilaiset sairaudet, tartuntataudit, mielisairaudet, fyysiset vammat ja aisteihin liittyvät vauriot ja heikkoudet muodostuivat ongelmiksi lähinnä silloin, kun ne rajoittivat työntekoa ja siten toimeentuloa tai niiden katsottiin vaarantavan muita. Sairaudet, vammat tai vanhuus saattoivat tehdä ihmisestä ”vammaisen”, vanför, jolla viitattiin erityisesti synnynnäisen vammaisuuden tai myöhemmin saadun fyysisen vamman, mutta myös sairauteen tai iäkkyyteen liittyvän heikkouden aiheuttamaan ruumiilliseen toimintakyvyttömyyteen.

Vasta eletty arki ja ajan työelämä tuottivat vammaisuuden sen sosiaalisessa merkityksessä. Käytännössä monenlaiset toiminnalliset variaatiot hyväksyttiin osana elämää ja esimerkiksi luonnollisena ja odotettuna osana ihmisen ikääntymistä. Heikko kuulo, näkö tai raaja, kuurous, mykkyys tai puhe- tai oppimisvaikeudet eivät estäneet jokapäiväiseen työhön ja yhteisön toimintaan osallistumista. Tällaisia henkilöitä luonnehdittaessa heillä kuvattiin tavallisimmin olleen jotakin ruumiiseen tai mieleen liittyvää ”vikaa” (fel, lyte). Pieni vika toki tuotti poikkeavuutta, mutta ei sellaista merkittävää työ- ja toimintakyvyttömyyden tilaa, jollaiseksi ”vammaisuus” tuolloin pitkälti käsitettiin. Aisti- ja raajavammojen lisäksi tunnistettiin myös kehitysvammaisuuden muotoja. Silti vain vakavimmat vammat (lyte, vamma/vika) aiheuttivat riittävästi toimintakykyä rajaavan ruumiillisen tai mielellisen poikkeavuuden ja vammaisuuden.

Uuden ajan alun kylä- ja kaupunkiyhteisöissä eli ruumiiltaan ja mieleltään erilaisia ihmisiä, joiden odotettiin osallistuvan työhön ja arkeen kykyjensä mukaan. Työkyvyn merkitys oli ajan kulttuurissa keskeinen: luterilainen oppi korosti ahkeruuden ja työnteon tärkeyttä ja käytännön arki, kotitalouksien toimeentulo ja yksilön elossa pysyminenkin edellyttivät kunkin kykyjen ja voimien mukaisten töiden tekemistä. Maatalouteen perustuva työelämä ja tuotanto tarjosivat monenlaisia ja erilaisille kehoille ja mielille sopivia töitä. Vaikka tyypillisen maata viljelevän talonpoikaistalouden ylläpito sisälsi myös fyysisesti raskaita töitä, työelämä ei ollut nykyaikaan verrattuna niin tiivistä, nopeatahtista ja älyllisesti vaativaa tai kuormittavaa. Siten esimerkiksi iäkkäät hoitivat lapsia, ruoanlaittoa ja kevyempiä töitä, ns. ”raajarikot” paimensivat karjaa ja kehitysvammaiset saattoivat olla pelloilla ja metsätöissä. Vammoissa ja sairauksissa oli merkittäviä aste-eroja, ja ne eivät välttämättä tuottaneet ”vammaisuutta” eli ulkopuoliseen apuun oikeuttavaa työkyvyttömyyttä.

Esimerkiksi kuurot ja mykät kärsivät ajan ihmisten mielestä ruumiin vioista ja vammoista, mutta heidän vammansa ei vielä tehnyt heistä yllämainitulla tavalla ”vammaisia”. Useimmat ”ruumiilliset viat” (kroppsfel) harvemmin myöskään haittasivat osallistumista yhteisön toimintaan ja sosiaaliseen kanssakäymiseen esimerkiksi työn, naimisiinmenon ja perheen perustamisen muodossa. Kristinuskon pääkappaleiden pintapuolinen ymmärtäminen riitti ripille ja ehtoolliselle pääsyyn, joka puolestaan avasi oikeudet niin avioitumiselle kuin vaikkapa kummina tai todistajana toimimiselle.

Täytyy kuitenkin muistaa, että uuden ajan alun sääty-yhteiskunnassa työhön ja toimintaan liittyvät sosiaaliset odotukset olivat myös säätysidonnaisia. Aateliston tai papiston vesa, joka esimerkiksi syntyi kehitysvammaisena tai ei oppinut puhumaan, lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan oli osin syrjäytetty niistä rooleista ja ammateista, joita ylempisäätyiseltä mieheltä odotettiin. Sen sijaan tällaiset ”viat” eivät välttämättä olleet alemmille luokille tai säätyjen ulkopuolella oleville tilattomille ongelma.

Vammaisuutta määritettiin uuden ajan alun Suomessa ja Ruotsissa siis erityisesti työntekoon ja itsensä työllä elättämiseen liittyvien odotusten kautta. Ylläkuvattu vammaisuuskäsitys ei ole samaistettavissa laajempiin nykymäärittelyihin, joissa vammaisuudella tarkoitetaan fyysisiä ja psyykkisen terveyden rajoitteita ja vammoja, joiden vuorovaikutus erilaisten esteiden kanssa vaikeuttaa henkilön täysipainoista ja yhdenvertaista osallistumista ja toimintaa.